Kaksi oria ja tamma

Kuten Mercure oli aavistellutkin, ihan turhaan hän kyseli Shiralta uimisesta. Nainen viihtyi vedessä niin hyvin. Omituista, ettei tuo ollut syntynyt merenneidoksi, se tosiaan olisi sopinut hyvin Shiralle ja varmana tehnyt vielä onnellisemman mitä nyt. No asiaa ei voinut koskaan tietää, muodonmuutoksia tapahtui vain saduissa.
"Eihän meillä kiire ole, jos haluat edelleen uida."
Mercure sanoi varmuuden vuoksi, jottei Shira luulisi kiireen johtuvan vaikkapa Ouraganista. Ouragan jaksaisi kyllä odottaa. Kuten osalla kuolemattomista, ei kummallakaan Romdeaun veljeksellä ollust koskaan kiire minnekkään. Suurin osa heidän elämästään olikin melko leppoisaa ja rauhallista, varsinkin Mercuren, joka ei käynyt kaupungeissa eikä näin joutunut kontaktiin muiden kaksijalkaisten kanssa turhan usein. Ouragan saattoi silloin tällöin hankkiutua pulaan, yleensä vain olemalla väärään aikaan väärässä paikassa tai olemalla turhan itsevarma ja itsepäinen, muttei Mercure. Mercure oli joskus hieman huono sosiaalisissa suhteissa ja helposti vetäytyi vain muualle suuresta väkijoukosta. Ihmismäärä myös haittasi kuuloa ja hajuaistia, joten haltiamiehen kyky havaita ympäristö kapeni huomattavasti. Mutta toistaiseksi hänen ei tarvinnut huolehtia asiasta, sillä hän ei metsästään lähtisi.
Mercure havahtui pikkuisen, Shiran uidessa hänen ohitseen ja koskettaessa reittä. Tähän mennessä Shiran pitäisi jo tietää, miten herkkä hänen miehensä oli kosketukselle ja noinkin pienet hipaisut tuntuivat haltiasta melkoisen houkuttelivilta. Mercure kääntyi katsomaan myös Shiraa ja vähän hymyili. He molemmat olivat vasten toistensa elementtejä, Shira maalla ja Mercure vedessä. Metsästä lähtetävät aistimukset, kuten äänet ja tuoksut, sekoittuivat Shiraan kauniiksi, harmoniseksi kokonaisuudeksi.
"Sinä olet kaunis metsän ollessa taustasi."
Mercure hymähti ja tuli hieman lähemmäs, ottaen lempeästi Shiraa käsistä kiinni ja kumartui suutelemaan lempeästi rakastaan. Shiran huulet maistuivat aamukasteelta.

Shira katseli rannalta Mercurea hymy huulillaan. Pehmeä ruoho oli vielä kostea aamukasteesta ja se tuntui miellyttävältä jalkapohjissa. Hän tiesi, ettei heillä ollut kiire minnekään, mutta siltikään Shira ei halunnut antaa Ouraganin odottaa ikuisuuksia - tosin ikuisuus oli hänelle ehkä hieman erilainen käsite kuin noille kahdelle haltialle. Shira kuolisi joskus, mutta Mercure ja Ouragan jatkaisivat elämistä, niin, ikuisuuden. Miten pitkä aika se olikaan. Varsinkin yksin.

Shiran kasvoille nousi pieni puna Mercuren sanoessa häntä kauniiksi. Hän hymyili onnellisena ja antoi katseensa levätä rakkaansa.
"Sinä olet komea veden ympäröidessä sinut", Shira lausui hellästi, katsellen toisen lähestymistä. Mitä lähemmäksi Mercure tuli, sitä enemmän Shiran sydän hakkasi ja sai eloa itseensä. Mercure ei tainnut itsekään tietää, miten hyvän näköinen oli.

Mercuren tarttuessa hänen käsiinsä Shiran ylitse tulvahti onnen aalto, joka huipentui lämpimään suudelmaan, johon Shira tunsi hukuttautuvansa. Hän vastasi suudelmaan samanlaisella hellyydellä ja rakkaudella, painautuen hieman lähemmäs miestään. Shira sulki silmänsä vain nauttiakseen suudelmasta yhä enemmän. Mercuren syleilyssä kaikki muut ajatukset tuntuivat häviävän. Oli vain maa ja vesi, jotka olivat toistensa syleilyssä.

Merucrella oli niin hyvä olla. Niin rauhallista ja harmonista, luonto hänen ympärillään oli hiljainen, täynnä aamuun herääviä olentoja. Jokainen kasvi imi itseensä auringon ensimmäisiä säteitä, jotka saivat vihreälehtiset puut ja kukat loistamaan. Kaste pisaroi hennosti ruohonkorsilla ja Mercure pystyi miltei kuulemaan niiden putoamisen maahan. Tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä metsänhenkiä ja keijuja, jotka nauroivat onnesta uudelle aamulle.
"Vesi tekee kaikesta kauniin."
Valkotukkainen kuiskasi hiljaa ja hiljeni sitten kuuntelemaan heräävän luonnon lumottuja ääniä. Mutta kaiken sen keskeltä Mercure kuuli Shiran aluksi niin tasaisen ja sitten kiihtyvän sydämen sykkeen, haltian tullessa lähemmäs ja kumartuessa suutelemaan rakastaan.
Yksi ihana tunne rakkaudessa oli tuntea toisen vastarakkaus. Mercuren kehoa ja sielua lämmitti onnellisuus, jonka hän tunsi Shirassa, naisen vastaessa suudelmaan. Haltia tunsi jokaisella aistimuksellaan sen saman onnen, mikä hänessä itsessäänkin eli. Aika ja paikka katosivat joka kerta haltiamiehen tuntiessa suudelman. Se oli jotain niin maagista, yliluonnollista miltein. Asia, jota ei vain voinut sanoin kuvailla tai käsittää. Se piti vain tuntea.
Hyvin rauhallisesti ja hillitysti, kuten aina, Mercure kietoi voimakkaat kätensä Shiran ympärille, pikkuisen sivellen naisen vielä märkiä hiuksia ja selkää. Tuon hiukset olivat kauniit. Mercure ei koskaan tietäisi, minkä väriset ne todellisuudessa olisivat, mutta hän tiesi, mitä ne olivat hänen maailmassaa. Haltia tiesi, että ne olivat kauniit ja kirkkaat, sateen ja tähdenlennot väriset. Naisen keho haltian sirojen sormien alla tuntui kauniin sulavalta, kuin kristallinen vuoristopuro. Se oli niin kaunista. Jokainen hempeä liike Shiran keholla oli tarkkaan harkittu, varovainen, kuin tanssi. Pikkuisen Mercure antoi huultensa laskeutua alemmas, painamaan muutaman suukon Shiran kaulalle, mutta sen jälkeen haltia vetäytyikin jo taaemmas ja vain katseli rakastettuaan hymyillen. Pikkuisen Mercure avasi suunsa, sanoakseen jotain, mutta sulki sen, kun ei oikein tiennyt sopivia sanoja tilanteeseen. Mercure oli luonteeltaan hyvin hiljainen, mutta tällä kertaa hän oli jäänyt sanattomaksi.

Shira painautui vaistomaisesti hieman lähemmäs Mercurea tuntiessaan tämän vahvat, hellät kädet ympärillään. Rakkaansa syleilyssä hän tunsi olonsa turvalliseksi ja tyyneksi. Mercure sai hänet tuntemaan itsensä jopa kauniiksi, eivätkä arvet pitkin hänen kehoaan tulleet lainkaan hänen mieleensä. Hän tiesi, että Mercure pystyi tuntemaan ne sormillaan, mutta se ei haitannut. Shira tiesi, että toinen oli hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän oli. Haltian seurassa oli niin helppoa olla. Kukaan muu mies tuskin olisi päässyt häntä näin lähelle.

Mercuren vetäytyessä hieman kauemmas, Shira kohotti kasvonsa ja katsoi lempeästi ja rakastavasti haltiaansa. Hän oli onnellinen, tässä ja nyt, rakastamansa miehen syleilyssä.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi, aivan kuin peläten aiheuttamasta liikaa ääntä. Hän kietoi kätensä Mercuren vyötäisille hellästi ja siveli sormillaan hieman tämän selkää. Ouragan oli unohtunut naisen mielestä kokonaan. Shira ei nähnyt muuta kuin Mercuren. Eikä hän muuta olisikaan halunnut nähdä.

Oli niin kaunista. Shira oli kaunis, luonto oli kaunis... Kaikki oli upeaa Mercuren ympärillä. Hän tuntui aistivan jokaisen asian ympärillään entistä herkemmin. Jokaisen tuulen liikuttaman ruohonkorren kahahduksen ja veden väreilyn kehoa vasten. Tämä oli niitä tilanteita, kun Mercure oli hyvin onnellinen siitä, ettei nähnyt mitään. Häneltä olisi jäänyt muuten huomaamatta kaikki tämä ympärillä. Ja Shiran ääni, niin lempeä ja kirkas ääni, kuin vettä, kuului kuiskauksena. Sitä oli melkein mahdoton erottaa lammen äänestä. Mercuren tunsi myös vaaleahkolla ihollaan Shiran sormien hellän ja siron kosketuksen.
"Minäkin rakastan sinua, todella paljon."
Haltia kuiskasi sanansa yhtä hiljaa, yhtä rauhallisesti, mitä puut kuiskivat, huojuessaan kesätuulessa.

Mutta tähän kauniiseen hetkeen ei vain tuntunut sopivan sanoja. Eivät muut, kuin nuo äskeiset rakkauden tunnustukset. Mercure silitti hieman pitkillä sormillaan Shiran poskea ja kaulaa, kumartuen samalla suutelemaan rakkaan kumppaninsa huulia uudemman kerran. Suudelmat olivat niin huumaavia, niissä tuntuivat kaikki aistit sekoittuvan yhdeksi, kaaottiseksi kokonaisuudeksi, josta ei halunnut irrottautua. Hyvin varovasti, Mercure kiersi käsiään Shiran ympärille ja nosti tämän äkisti syliinsä, muttei liian äkisti. Haltia varoi aina tekemästä mitään liian nopeaa ja yllätyksellistä Shiran seurassa, eikä tämäkään ollut poikkeus.
"Lupaan sinulle, niin kauan kuin elän, mikään tai kukaan ei satuta sinua..."
Mercure kuiskasi hiljaa, suudelman lomasta. Vaikka Shira luultavasti tiesikin, Mercure halusi silti antaa lupauksensa. Hän halusi rakkaansa tietävän olevansa täydellisessä turvassa kaikelta pahalta, myös siltä, mitä tuo oli kokenut aivan liian nuorena. Mercure halusi olla Shiralle aivan kaikkea. Ystävä, rakastaja, suojelija, ihan mitä vain, että naisen elämä olisi mahdollisimman onnellista.

Mercuren hellä kuiskaus tuntui sekoittuvan ympäröivän luonnon ääniin. Se oli kuin lehtien havina lempeässä tuulessa ja Shira tiesi, että haltia todella tarkoitti sanojaan. Mitä muuta sanoja tähän hetkeen olisikaan tarvinnut? Rakkaus kantoi eteenpäin elämää. Ilman sitä oli tyhjää ja karua. Luonto tiesi sen ja joka kevät sen pystyi huomaamaan aina paremmin. Nyt Shirakin pystyi sen huomaamaan. Hän ei enää tiennyt, miten olisi pystynyt elämään ilman Mercurea rinnallaan.

Tuntiessaan suudelman huulillaan Shiran lävitse kulki lämmin väristys, joka sai hänet vastaamaan suudelmaan kaikella sillä rakkauden tunteella, jota hän tunsi toista kohtaan. Mercure kuiskasi hänelle jälleen ja sanat, jotka hän kuuli saivat Shiran onnen vielä kasvamaan, mikäli se oli mahdollista.
"Ja minä lupaan pysyä rinnallasi niin kauan kuin elän", hän kuiskasi, vaikka ajatteli Mercuren tietävän sen. Ääneen sanottuna se ikään kuin sitoi hänet tiukemmin rakastamaansa mieheen. Hetki tuntui ikään kuin juhlalliselta. Aivan kuin he olisivat tehneet lupauksen, että rakastaisivat toisiaan koko elämänsä ajan. Shirasta tuntui, että niin tulisikin tapahtumaan. Mercure oli hänen ja hän oli Mercuren.

Mercure ei oikein enää käsittänyt, kuinka oli selvinnyt tähänkin asti ilman Shiraa. Uskomatonta, miten yksi pieni sattuma saattoi muuttaa ihan kaiken. He tapasivat sattumalta yksi päivä, ja nyt olivat yhdessä loppuun saakka. Tähän asti Mercurella oli ollut huono onni rakkaudessa, aina oli jotain sattunut, miksei suhde toiminut ja haltian sydän oli monesti särjetty, mutta nyt hän oli varma, ettei heitä kahta erottaisi mikään. He tarvitsivat aivan liikaa toisiaan, kaksi voimakasta elementtiä. No, nyt enää oli ongelmana löytää joku Ouraganille. Se olikin sitten haastavampaa... Ouragan oli kuin nokkonen, pisti pahasti, jos joku tuli liian lähelle ja mitä Mercure veljestään tiesi, tuo piti myös itsenäisitä soturinaisista. Ei ehkä ihan helpoin kriteeri täyttää. Mutta juuri sillä hetkellä, Mercure ei jaksanut rehellisesti sanottuna välittää veljestään, tuo selviäisi hetken yksikseen.

Kerrankin Mercure saattoi tosissaan olla onnellinen, ilman minkäänlaisia taustapelkoja alitajunnassa. Mercure hymyili rauhallisena ja silitteli sormillaan Shiran kauniin pehmeää ja lämmintä vartaloa. Mercure tunsi käsiensä alla elämäniloa ja voimaa, salaperäistä, naisellista voimaa, jota hän ei varmaan koskaan ymmärtäisi, mutta joka sai täysin haltian mielen ja sielun valtaansa. Mercure painoi uudelleen hennon ja lempeän suudelman Shiran huulille, lähtien sitten suukottamaan yhä alempaa, naisen kaulaa ja hieman rintakehää. Mercure ei pitänyt mitään kiirettä, hän halusi jokaisen hetken heidän välillään kestävän mahdollisimman pitkään ja tuntea yksinkertaisenkin nautinnon. Hetkeksi Mercure nosti kasvojaan rakkaan naisensa tasolle ja hymyili, pikkuisen naurahtaenkin.
"Minulla ei ole sormusta tai muutakaan korua, joita olen kuullut ihmisten antavan toisilleen, luvatessaan elää toistensa kanssa loppun elämän. Mutta toivon, että sinulle riittävät sanani. Ainakin siihen asti, kunnes hankin jotain."
Mercure kuiskasi hiljaa ja painoi sanojensa jälkeen pikkuisen suukon Shiran korvanjuureen. Mercure tosiaan halusi olla Shiran ikuisesti. Hän ei kaivannut vaihtelua tai toisia naisia, hän halusi olla ainoastaan yhden. Pieniä vesipisaroita juoksi pitkin Mercuren valkeita hiuksia, alas lampeen, ja koskettaessaan vettä, niistä kasvoi pikkuisia, kauniin vaaleanpunertavia vesililjoja.

Shira hyväili hellästi Mercuren selkää ja tämän märkiä, valkeita hiuksia. Hän tunsi itsensä kevyeksi toisen sylissä. Ainakaan haltialla ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia pitää häntä sylissään, joten se sai hänet tuntemaan itsensä kevyeksi. Laiha hän olikin. Ainainen vaelteleminen oli pitänyt hänen kehonsa hyvässä kunnossa.

Shira naurahti hieman Mercuren sanoille. Hän ei tarvinnut mitään koruja tietääkseen, että he olivat lupautuneet toisilleen.
"Höpsö", hän sanoi hellään sävyyn. "En minä kaipaa mitään koruja. Minulle riittää sinun sanasi. Toivon, että sinullekin riittää minun sanani." Shiran ääni oli hiljainen, mutta hellä ja rakastava. Mercure sai hänen ihonsa kihelmöimään rakkaudesta ja halusta. Kauniit vesililjat, joita oli alkanut kasvamaan heidän ympärillään, toivat mukanaan uutta rakkauden viestiä. Se tuntui kertovan, että vesi ja maa kuuluivat yhteen. Shira sulki silmänsä hetkeksi ja veti sisäänsä luonnon ja Mercuren tuoksua. Hän ei ollut koskaan ollut näin onnellinen.

Mercure naurahti hiljaa ja lempeästi painoi Shiraa itseään vasten. Hänen olisi pitänyt arvata, ettei Shira muuta kaivannut, kuin haltian rehellisiä sanoja. Ne riittivät heille molemmille, sanat. Oli ihmeellistä silloin tällöin, miten jotkut olivat niin pinnallisia rakkauden suhteen. Piti olla hienoja kultakoruja tai jalokiviä. Heille kahdelle riittivät pelkästään sanat ja teot, yksinkertaiset ja rehelliset. Muuta ei tarvittu. Mercure arvosti suunnattomasti, miten luonnonläheinen Shira oli. Tuo ei tuntunut tarvitsevan kovin hienoja asioita elämäänsä.
"Ihan hyvä. Ei minulla olisikaan rahaa hankkia niitä."
Mercure hymähti ja painoi vielä yhden suukon rakkaansa kaulalle, ennen kuin vetäytyi hieman taaemmas ja vain katseli Shiraa. Uiminen oli kyllä mukavaa, mutta ehkä heidän pitäisi lähteä jo. Ajankulu unohtui helposti, ja päivästä oli vielä paljon otettavaa irti. Tosin, haltioille aika oli muutenkin melkoisen tuntematon käsite.
"Meillä ei ole kiire, mutta olisi kai hyvä lähteä melko pian?"
Haltia kysyi, kuitenkaan laskematta vielä Shiraa takaisin jaloilleen. Hän halusi vielä hetken aikaa pidellä rakastaan sylissään, tuntea tuon lämmin keho. Mercure painoi hetkeksi kasvonsa vasten Shiran hiuksia ja nuuhki niiden vienoa, kevättä muistuttavaa tuoksua. Kaikki Shirassa oli niin kaunista. Pienessä hurmostilassa, Mercure kuiskasi muutaman haltiakielen lausahduksen Shiran korvaan. Hän tiesi, ettei nainen välttämättä ymmärtäisi niitä, mutta ne kuullostivat tarpeaksi kauniilta ja pelkästään äänestä, sen väristä ja liikkeestä, saattoi jo aistia Mercuren lausuvan pehmeitä, rakastavia sanoja. Tiesiköhän Shira itsekkään, miten kaunis oli?

Yli puhaltava tuuli sai veden värisemään pikkuisina aaltoina ja puut huojumaan. Mercure kuunteli hieman puiden ikiaikaista narahtelua, niiden huojahdellessa tuulen mukana. Kaikki nuo jykevien puiden äänet tekivät olon rauhalliseksi, missään ei tuntunut olevan minkäänlaista vaaraa. Jossain kauempana liikkui sadepilviä, mutta haltia ei tiennyt, missä suunnassa ne olivat ja minne päin matkalla. Luultavasti Shira aistisi sen paremmin. Shira oli hänen kaunis vedenneito, upea nainen.
"Olen kuullut tarinoita usein, miten jotkut miehet näkevät keväisin ja kesäisin kirkkaissa vuoristolammissa veden pinnalla tanssivia, lumoavan kauniita neitoja. Et sattuisi olemaan yksi niistä?"
Mercure hymyili miltei leikkisästi. No, ainakaan Shira ei hävinnyt minnekkään, kun mies huomasi tämän, kuten tarinassa kävi.

Shira katseli rakkaansa kasvoja hymyillen. Hän piti siitä, miten haltia katsoi häntä sokeilla silmillään. Mercuren koko kasvot ja keho tuntuivat aina katselevan häntä ja Shira arveli, että haltia näki paljon enemmän kuin mitä sellaiset olennot, joila oli toimivat silmät. Ehkä Mercure ei nähnyt värejä ja muotoja niin kuin muut, mutta omalla tavallaan tämä tuntui pystyvän näkemään ne.

Shira naurahti hieman ja painoi päänsä Mercuren rintaa vasten. Onnellinen huokaus pääsi hänen hieman raollaan olevien huulten välistä.
"Niin", hän sanoi. "Voisi varmaankin jo lähteä. Aamupala odottaa." Shira hymyili ja katseli rakastaan silmiään hieman räpytellen. Hän oli hetkeksi unohtanut koko aamupalan. Samalla myös Ouragan palasi hänen mieleensä ja naisen suusta kantautui pieni hihitys.
"Ai niin", Shira sanoi. "Ouragankin varmaan on vielä lähettyvillä."

Hihitys kuoli kuitenkin nopeasti. Ouraganillahan oli ihan terveet silmät. Hän ei voinut mitään sille, että hänen oli vilkaistava hieman ympärilleen. Vaikka Ouragan olikin Mercuren veli, hän ei silti osannut luottaa tähän niin kuin Mercureen. Hän painautui hieman lähemmäs rakastaan. Mercure ei tuntunut olevaan millänsäkään. Nainen kuunteli hiljaa kauniita sanoja, joita haltia lausui hänen korvaansa omalla kielellään. Shira ei ymmärtänyt sanoja, mutta ne rauhoittivat häntä. Hän hymyili jälleen, sormeillen hellästi miehen pitkiä, valkeita hiuksia. Kun mies puhui jälleen niin, että hänkin ymmärsi, nainen purskahti heleään nauruun.

"Jos olisinkin, tanssisin vain sinulle", Shira sanoi leveästi hymyillen, pieni pilke silmäkulmassaan.

Mercure hymyili leppoisasti, Shiran painaessa päätään haltian rintakehää vasten. Hetki oli niin ihanan pysähtynyt. Pikkuisen Mercure laski päätään ja suukotti Shiran pehmyttä kaulaa ja silitti tämän hiuksia. Oli mukava kuulla Shiran nauravan vähän väliä, jopa yksinkertaisille jutuille. Se vain kertoi, miten aito tuo nainen oli, nauroi, koska se tuntui hyvältä sillä hetkellä.
"Ei hän ainakaan täällä ole."
Mercure hymähti painoi vielä suukon Shiran päälaelle. Hän nautti pienistä ja yksinkertaisista suukoista rakkaansa kanssa, ne kertoivat sokealle miehelle niin paljon tunteista sekä todellisista ajatuksista. Kun kerta silmät eivät olleet käytössä, piti käyttää muista aisteja. Varsinkin tuntoa. Mercure olisi halunnut suudella ja koskettaa Shiraa vielä enemmän, mutta ehkei nyt ollut hyvä hetki. Yksi asia, mitä hän ei kehdannut kertoa naiselle itsestään ja Ouraganista, oli hieman selittämätön, omituinen kyky aistia toisen tuntemuksia. Ehkäpä se oli vain kuvitteellista tai sitten he tosiaan heillä oli yhteys, koska olivat kaksosia. Oli niin tai näin, he silloin tällöin tunsivat, kun toisella oli ollut hyvä hetki jonkun naisen kanssa, vaikka olisivat täysin eri paikoissa. Se oli vain tuntemus, yhtä hento ja olematon, kuin perhosen siivesta lähtevä ääni, ehkäpä se ei ollut edes totta. Mutta noloa silti.

Shira vaikutti taas rauhalliselta, Mercuren kuiskiessa tämän korvaan lempeitä sanoja. Hyvä aura miltei säteili naisesta. Mercure nosti Shiraa hieman paremmin syliinsä ja lähti kävelemään rannalle, naurahtaen hiljaa.
"Katselisin sitä hyvin mielelläni."
Mercure kuiskasi ja painoi suukon rakkaansa huulille, samalla kun tunsi taas ruohon ja lyhyehköt heinät jalkojensa alla. Shira olisi ollut uskottava vedenhenki. Tuo oli uskomattoman kaunis ja liikkui vedessä niin sulavasti ja kepeästi, aivan kuin jään pinnalla. Mercure laski Shiran varovasti maahan, päästämättä kuitenkaan vielä käsiään tämän ympäriltä.

Shira oli mielissään Mercuren läheisyydestä. Hän tunsi itsensä kevyeksi toisen käsivarsilla. Haltia tuntui kannattelevan häntä sylissään kuin mitäkin höyhentä. Mercure oli vahva ja turvallinen. Tämän sanat rauhoittivat ja saivat Shiran levolliseksi ja onnelliseksi. Mercure kokonaisuutena sai hänet onnelliseksi.

Ajatus tanssimisesta Mercurelle sai Shiran hieman punastumaan, vaikka olisi hän mielellään niin tehnytkin. Olivathan he jo harrastaneetkin tanssimista sateessa. Jostain syystä Shira kuitenkin näki itsensä tanssimassa Mercurelle täysin alastomana. Hänen ajatuksensa lähtivät hieman omille teilleen, kun hän ajatteli sitä. Todennäköisesti tanssissa tapahtuisi niin, että raahaisi Mercurenkin mukaan siihen ja jotenkin kummassa tämänkin vaatteet olivat tiessään. Hän naurahti hieman ja rutisti hellästi rakastaan.

Shira tunsi kuivan, pehmeän maan jalkojensa alla ja hymyili. Hänellä ei ollut kiirettä päästää irti Mercuresta eikä toisellakaan näyttänyt olevan kiire. Hän katseli rakkaansa kasvoja sydän sykkien onnesta ja ilosta. Hän huomasi nauravansa ääneen.
"Joskus voisimme viettää taas uuden tanssihetken sateessa", Shira ehdotti puoliksi tosissaan, silmät sädehtien.
"Ilman vaatteita."
No niin. Olihan se sanottava ääneenkin ilmeisesti.

Mercure silitteli pitkillä sormillaan hieman Shiran lantiota ja katseli rakastaan hiljaisena. Haltia tunsi Shiran kehon omaansa vasten, siitä huokuvan lämmön ja pienet vesipisarat, jotka vaihtoivat kehoa niissä kohdissa, missä heidän ihonsa koskettivat. Ja kun Shira punastui, Mercure ei voinut olla hieman naurahtamatta. Naisen keho tuntui heti pikkuisen kuumemmalta ja veri kiersi nopeammin tuon kehossa, sen saattoi aistia. Mercure laski toisen kätensä rakkaansa poskelle ja silitteli hieman tämän kasvoja, painaen myös pienen suukon hiusten sekaan. Oli upeaa aistia miten onnellinen Shira oli. Sen kuuli äänestä, sydämen sykkeestä ja tunsi koko olemuksesta, joka huokui hyvää oloa. Ja naurusta. Niin. Shiran nauru oli uskomattoman kaunista. Mercure hymyili rauhallisena ja nyökkäsi hieman kuunnellessaan naisen sanoja, mutta havahtui ajatukseen ilman vaatteita tanssimisesta. Olivathan he toki nytkin ilman vaatteita, mutta silti se tuntui jotekin erilaiselta. Mercure hieman punastui, muttei lopettanut hymyilemistä. Toki hän oli pitänyt suuresti heidän viimekertaisesta sadetanssistaan, eikä ajatus ilman vaatteita tanssimisesta tuntunut yhtään hassummalta. Oikeastaan, Shira oli hyvin viehättävä alasti.
"Luultavasti saamme siihen tilaisuuden vielä."
Mercure kuiskasi hiljaa ja laski hieman päätään, painaen lämpimän, mutta samalla melko syvän ja kiihkeän suudelman Shiran huulille. Hän ei koskaan kyllästyisi suutelemaan noita täydellisiä ja kauniita huulia, joissa maistui aina aamukaste. Mercuren toinen käsi liukui hieman Shiran poskelta alemmas tuon rintakehälle ja sen yli lantiolle, kiertyen naisen hoikan ja sulavan vartalon ympärille.

Mercuren herkät suudelmat laskeutuivat Shiran leualle ja siitä alemmas kaulalle, painaen lempeitä suukkoja pitkin ihon pintaa. Kuitenkin Mercure piti kontrollin päässään, ettei olisi mennyt liian pitkälle, vaikka läheisyys, rakastaminen ja kosketus hyvältä tuntuikin. Shiran ihon pinta oli kuin kauneinta ja sileintä marmoria, silti niin pehmeää ja lämmintä. Haltian kädet liikkuivat kuin itsestään pitkin naisen selkää, hyvin rauhallisesti ja ystävällisesti. Suudelmat nousivat takaisin Shiran huulille ja pian sen jälkeen, Mercure vetäytyi hieman taaemmas.
"Olet hyvin kaunis..."
Mercure kuiskasi hiljaa ja hieman vastahakoisesti, päästi irti Shiran kehosta, alkaen poimia vaatteitaan maasta. Turha heidän täällä oli enää aikaa kuluttaa, molemmat olivat jo kylpeneet.
"Onko jotain tiettyä, mitä haluaisit tänään tehdä tai minne mennä?"
Mercure kysyi samalla, kun yritti selvittää, kummin päin housut oikein olivat hänen käsissään.

Shiralla ei ollut kiire minnekään. Mercuren seurassa hänellä oli harvoin kiire. Hän piti kaikista niistä rakkaudenosoituksista, joita sai haltian taholta harva se päivä. Hän piti kiirettömästä ajasta, jolloin he pystyivät rakastamaan toisiaan ja näyttämään sen ilman muita mietteitä. Luonnon keskellä ollessaan heitä harvoin keskeytettiin.
"Luultavasti", Shira toisti hieman nyökäten, Mercurea silmiin katsoen. Tuntiessaan tämän pehmeät, kuumat huulet omillaan, nainen vastasi siihen vaistomaisesti, nautinnosta hieman huokaisten. Mercuren käsien kosketus sai hänen paljaan ihonsa kihelmöimään ja haluamaan lisää tuota kosketusta. Tämän suudelmat tuntuivat huumaavilta. Mercuren huulet aivan kuin jäivät polttelemaan siitä kohdasta mihin olivat koskeneet.

Haltian sanat saivat Shiran kasvoille jälleen hieman hupsun, rakastuneen hymyn ja hetken hän vain tuijotti Mercurea haltioituneena. Toisen irrottaessa kätensä hänen ympäriltään Shira kuitenkin havahtui ja tajusi, että piti todellakin pukeutua, jos meinasi mennä takaisin Ouraganin luokse. Hetken hän mietti, miten tuo haltia olisi reagoinut, jos hän olisikin vahingossa kävellyt alasti laittamaan aamiaista...
Shira alkoi myös pukeutua, mutta ei pitänyt sen kanssa suurempaa kiirettä.
"Hmm... olen ajatellut, että voisi ehkä käväistä kaupungissa vaihteeksi", hän sanoi hieman varovaisesti. Hän tiesi, ettei Mercure pitänyt kaupungeista. "Voisi käydä ostamassa hieman enemmän ruokaa, vai mitä olet mieltä?"

Mercure puki verkkaisesti vaatteet takaisin ylleen ja alkoi sitte selvittää pitkiä hiuksiaan. Surullista miten ihanat, hellät ja rakkaudentäytteiset hetket katosivat niin nopeasti. Sitä läheisyyttä jäi kaipaamaan lisää, sitä halusi uudelleen ja uudelleen. Mercure jätti pitkät, valkeat hiuksensa auki ja sitoi jälleen myös huivin silmiensä päälle. Hän olisi pian valmis lähtemään takaisin veljensä luokse, joten haltia katsahti kysyvänä Shiraa, oliko tuo jo valmis. Mutta naisen sanat saivat palan nousemaan Mercuren kurkkuun. Kaupunki. Kyllä, hän oli kuullut oikein. Shira halusi kaupunkiin. Mercure katseli muualle hieman vaivaantuneena, eikä hetkeen sanonut mitään. Pelkkä ajatuskin kaupunkien hälystä ja vilinästä sai haltian voimaan pahoin. Hänellä oli niin paljon pahoja muistoja niistä paikoista. Mutta samalla hän halusi kuitenkin Shiran olevan onnellinen ja jos tuo halusi kaupunkiin, tuon oli päästävä sinne. Mercure nielaisi palan kurkustaan ja katsoi taas rakkaaseensa.
"Oletko aivan varma..?"
Haltia kysyi hiljaisella, jopa epävarmalla äänellä. Hän ei vain pystynyt elämään kaupungeissa hetkeäkään. Ne eivät hengittäneet, niissä ei ollut mitään sielua. Ihmiset asuivat niin lähellä toisiaan, että ahdisti. Kadut olivat saastaisia, täynnä roskia ja väkivaltaa. Eläimiä tai kasveja ei näkynyt, ne olivat paenneet kauas tuon hulluuden tieltä.

Mercure ei tiennyt, miten keplottelisi itsensä irti tästä. Miten hän saattaisi mennä, edes Shiran mukana, kaupunkiin? Hän ei halunnut kahlita rakastaan, mutta silti... Tietysti Ouragan voisi mennä, hän pärjäsi hyvin ihmisvilinän keskellä.
"Minä... Minä en pysty tulemaan kaupunkiin."
Mercure sanoi lopulta ja lähti samalla kävelemään takaisin kohti leiripaikkaa. Vaikka hän halusi, se oli aivan liian hankalaa. Hän ei tosin kehdannut kertoa syytä rakkaalleen, ehkäpä se ei ulkopuolisen korviin kuullostanut niin kamalalta.

Shira tarkkaili Mercurea pukiessaan vaatteita ylleen. Hän huomasi heti, ettei haltia pitänyt hänen ehdotuksestaan. Se ei tullut yllätyksenä, mutta sai Shiran silti tuntemaan itsensä hieman epävarmaksi. Hän halusi käydä kaupungissa, mutta ei halunnut pahoittaa Mercuren mieltä.

"Olen", hän vastasi hiljaisella äänellä, saadessaan loputkin vaatteensa päälleen. Nainen katsoi Mercurea odottavasti, muttei odottanut Mercuren noin vain suostuvan hänen suunnitelmaan. Kun haltia puhui ja kääntyi menemään takaisin kohti leiripaikkaa, Shira puri huultaan ennen kuin kiiruhti tämän perään. Saavuttaessaan haltian hän oli hetken vaiti ennen kuin puhui.

"Ei sinun olisi pakko sinne tulla", Shira sanoi. "Voisin mennä yksin, ostaa ruokaa ja muuta ja tulla sitten pian takaisin." Hän vilkuili Mercurea vaivihkaa kävelessään, toivoen että toinen suostuisi, vaikkei pitäisikään suunnitelmasta.

Mercure huokaisi syvään ja siveli kävellessään puiden pintaa. Hän tunsi jokaisen kasvin alla elämää, tunsi niiden mahlan ja veden liikkuvan kuin veri, tunsi jokaisen pehmeän lehden kosketuksen sormiensa välissä ja jokaisen sanan niiden tuulessa tanssivasta puheesta. Hän tunsi jokaisen eläimen huudon, tunsi kivien hiljaisen liikkeen ja sateen huumaavan kosketuksen. Mutta kaupungit... Niissä ei ollut sitä kaikkea. Ne olivat kuolleita, täynnä juuriltaan revittyjä puita, saasteita ja likaa. Kadut täynnä epärehellisiä, sairaita ihmisiä, jotka ryöstivät ja murhasivat. Elämä kaupungeissa oli niin epäluonnollista. Liikaa ihmisiä yhdessä paikassa, jokainen oli unohtanut tärkeimmät asiat, kuten läheisyys, rakkaus ja kunnioitus. Täynnä luonnon verta, eläimet oli ajettu kodeistaan ja raha tuntui olevan niin tärkeää. Sehän oli pelkkää metallia. Sitäpaitsi, Mercure ei osannut liikkua kaupungeissa. Hän kulki paljolti äänen perusteella, mikä hiljaisessa metsässä oli kovin helppoa, mutta kaupungissa äänet ja hälyt sekoittivat niin pahasti haltian pään, ettei tämä nähnyt metriä pidemmälle eteensä. Aivan kuin hänen silmiään olisi tökitty neuloilla. Mercure havahtui ajatuksistaan, tuntiessaan Shiran vierellään. Varovasti haltia otti rakastaan kädestä kiinni. Ei hän tietenkään halunnut rajoittaa Shiran elämää, ja jos tuo halusi kaupunkiin, sinne nainen myös pääsisi.
"En vain haluaisi päästää sinua yksin, ettei mitään pahaa tapahdu. Kaupungissa joutuisit pitämään enemmän huolta minusta kuin minä sinusta, joten en mielelläni tule mukaan."
Mercure huokaisi toistamiseen syvään ja pysähtyi aistiessaan leirialueen lähellä.

Oikeastaan leiripaikka oli helppo havaita melko kaukaakin, Ouragan nimittäin soitti huiluaan ja hiljaisessa metsässä se kyllä kuului melko pitkälle. Huomatessaan kaksi ystäväänsä, haltia lopetti soittamisen ja tarkkaili näitä mustilla silmillään. Hän aisti, ettei nyt kannattanut sanoa mitään, tunnelma oli hieman latautunut ja kireä. Mercure ei vaikuttanut olevan oma itsensä. Hetken aikaa kumpikin veljeksistä seisoi paikallaan aivan äänettä, kunnes Mercure sanoi pari sanaa haltiakielellä ja lähti sitten kävelemään syvemmälle metsään. Ouragan ei vastannut, mutta katsahti pian veljensä mentyä Shiraan.
"Hän haluaisi olla yksin. No, haluat nähtävästi kaupunkiin?"
Ouragan hieman kallisti päätään, katsoessaan Shiraa ostahiustensa takaa.
"Heti kun olet valmis, voimme lähteä."
Haltia jatkoi, oltuaan hetken taas hiljaa.

Shira seurasi Mercurea hiljaa. Hän ei osannut sanoa juurikaan mitään. Selvästikään haltia ei pitänyt hänen ehdotuksestaan, vaikka eihän tämän olisi tarvinnut tulla mukaan. Kun mies puhui, Shira sai myös äänensä takaisin.
"Ei minulle siellä mitään tapahdu. Osaan kyllä puolustaa itseäni", hän sanoi vilkaisten haltiaa ja puristaen tämän kättä hellästi.
Shira seurasi miestä leiripaikalle. Aivan liian nopeasti Mercure oli kuitenkin sanonut muutaman haltiakielisen sanan veljelleen ja lähtenyt pois, jättäen Shiran katsomaan loittonevaan selkään. Naisen sydän oli pakahtua halusta juosta perään ja sanoa, ettei hänen tarvinnut lähteä kaupunkiin. Se oli vain hänen mielitekonsa, ei mikään niin pakottava tarve, ettei hän olisi voinut elää ilman sitä.

Mercure oli kuitenkin pian poissa ja jos tämä kerran halusi todella olla yksin, kuten Ouragan väitti, Shira antaisi tämän olla yksin. Ehkä pieni yksinäisyys teki itse kullekin välillä hyvää. Shira puri huultaan kääntäessään katseensa Ouraganiin.
"Käskikö hän sinun tulla mukaani?" hän kysyi hiljaa ja pelästyi hieman sitä, miten heikolta hänen äänensä kuulosti. Hänen kurkussaan oli pala, joka ei ottanut lähteäkseen. Jos Mercure niin tahtoi, Ouragan saisi tulla mukaan. Se kuitenkin sai hänessä aikaan ristiriitaisia tunteita. Eikö Mercure luottanut häneen vai oliko tämä todellakin vain niin suojelevainen, ettei halunnut laskea häntä yksin kaupunkiin? Shira nielaisi ja käänsi katseensa aamiaiseen, johon ei oltu koskettu. Hänen ei itsensäkään tehnyt mieli syödä enää mitään.

Shira käveli repulleen ja heilautti sen selkäänsä, kääntyen katsomaan sinne päin, minne Mercure oli häipynyt. Pian hän kuitenkin laski katseensa ja kääntyi Ouraganin puoleen, nyökkäsi hieman ja lähti mitään sanomatta kohti lähintä kaupunkia, jonka yllä oleva kevyt sade olisi pian myös heidän yllään. Sade toi lohtua hänen sydämeensä ja hän toivoi, että se toisi lohtua myös Mercurelle. Kun sade koskettaisi haltiaa, Shira toivoi tämän aistivan, että hän oli osa sitä sadetta. Hän olisi niissä pisaroissa, jotka koskettaisivat tämän ihoa kaikista hellimmin.

Ouragan katseli hetken aikaa veljensä perään ja napsi ajatuksissaan hieman aamiaista. Vasta Shiran kysymys havahdutti haltian ajatuksistaan ja tuo nousi jaloilleen.
"Ei. Lähden omasta aloitteestani."
Ouragan vastasi, putsatessaan vaatteitaan ruohonkorsista sekä lehdistä. Hän kyllä mielellään kävi kaupungissa. Sitäpaitsi, Mercure pärjäsi paremmin yksin metsässä, mitä Shira yksin kaupungissa. Ouragan ei sanonut vähään aikaan mitään, katsoi vain odottavasti ystäväänsä. Tuon nyökätessä, haltia lähti taas liikkeelle. Shira ei vaikuttanut olevan turhan mielissään järjestelyihin, ymmärsihän sen, kai nyt jokainen olisi mieluummin rakkaansa kanssa.
"Älä huoli, Shira. Mikäli tunnen veljeäni yhtään, hän tulee perässä. Mercure vaatii vain totuttelua ajatukseen, että hän joutuisi taas kaupunkiin."
Ouraganin sanat muuttuivat mutinaksi loppua kohden. Hän ei ollut varma, kuinka paljon Shira tiesi Mercuren menneisyydestä, mutta oli kyllä tuolla oikeus tietää.

Ouragan katsahti aina vähän väliä taakseen, kuin varmistaakseen, oliko Mercure tulossa perässä vai ei. Tosin, hän kyllä aistisi veljensä liikkeet ilman katsomista eikä tuo vielä ollut lähtenyt seuraamaan heitä. Ohimennen valkotukka kosketti alhaalla riippuvien oksien lehtiä, liikkuen kepeästi ja varovasti yli epätasaisen metsänpohjan. Jos jossain kohdassa oli hankala paikka, mikä tosin oli harvinaista, Ouragan pysähtyi katsomaan miten Shira pärjäsi ja mahdollisesti auttoi naista. He kaksi eivät olleet ihan alussa tulleet hyvin toimeen ja oikeastaan Ouragan oli sietänyt Shiran läsnäoloon, oli Mercure. He molemmat rakastivat häntä omalla tavallaan. Mutta siihen olisi hyvä saada muutos, vaikka nyt aluksi pienellä keskustelun avauksella. Ouragan huokaisi pienesti ja laski katseensa taas Shiraan.
"Mercure ei ole tainnut kertoa sinulle, miksi ei siedä kaupunkeja..?"
Siihen oli oikeastaan kaksi syytä, ja haltia kyllä kertoisi ne, mikäli Shira ei vielä tiennyt. Mercure kyllä tietäisi Ouraganin kertovan sen, mitä itse ei pystynyt, mutta salaisuuksia tuo ei jäisi pimittämään. Se olisi ilkeää Shiraa kohtaan.

Shira mietti Ouraganin sanoja hiljaa. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut haltialle. Hän tunsi edelleenkin olonsa hieman kiusalliseksi Ouraganin seurassa ja olisi mieluummin ollut yksin liikkeellä. Shira ei kuitenkaan tehnyt elettäkään ajaakseen toista pois. Olihan tämä Mercuren veli ja tämä varmaankin tahtoi Ouraganin olevan hänen seurassaan. Haltian apua hän ei kuitenkaan tarvinnut kulkiessaan maastossa. Hän oli suurimman osan elämässään vaeltanut ja nähnyt kaikenlaisia maastoja, joten nainen oli tullut hyväksi luonnossa liikkujaksi. Hän oli ketterä ja hänen liikkeensä olivat joustavia ja varmoja. Haltioille hän ei tietenkään vetänyt vertoja, mutta monelle ihmiselle kyllä.

Ouraganin puhuessa jälleen Shira hätkähti hieman. Hän ei ollut olettanut haltian alkavan jutella. Hän mietti hieman tämän sanoja hiljaa ennen kuin vastasi mitään. Mercure ei ollut paljoa puhunut hänelle menneisyydestään eikä Shira ollut kysynyt. Jos toinen olisi halunnut, tämä olisi varmasti puhunut siitä hänelle.

"Ei", Shira myönsi viimein Ouraganin selkämystä katsellen. Toinen oli aivan veljensä näköinen, mutta tämän seura tuntui silti erilaiselta. Shirasta tuntui, ettei hän voisi koskaan nauttia olostaan Ouraganin seurassa kuten hän pystyi nauttimaan Mercuren seurasta. Veljeksissä oli paljon samaa, mutta kuitenkin he olivat erilaisia. Hän ei ollut varma, halusiko kuulla Ouraganilta Mercuren menneisyydestä, mutta kuitenkin asia kiinnosti häntä.

Ouragan siirsi jälleen naavan peittämää oksaa tieltään ja hyppäsi hetkeksi seisomaan isolle kivelle, aivan kuin tähystelisi ympäristöä. Hän tiesi, ettei Mercure pitäisi, jos Ouragan kertoisi menneestä, mutta toisaalta, Mercure tiesi veljensä kertovan. Mietteliäänä Ouragan puri huultaan hampaittensa välissä ja hyppäsi lopulta alas kiveltä, jatkaen toistaiseksi matkaansa. Hän voisi kertoa matkan edetessä kyllä.
"Ensinnäkin... Mercure pelkää menettävänsä sinut. Metsässä hän saattaa olla prinssi, kepeä ja liikkua helposti, mutta kaupunki on erilainen paikka. Siellä hän on aivan toisenlainen, epävarma ja hermostunut, ja saatat vertailla häntä muihin kaupungissa oleviin miehiin. Voipi olla, että alat nähdä Mercuren toisenlaisten silmien läpi."
Ouragan kohautti harteitaan tietämättömänä täydellisestä totuudesta, mitä hänen veljensä ajatteli, mutta tämä oli ainakin yksi vaihtoehto. Loppujen lopuksi, Mercure oli hyvin epävarma itsestään. Hänellä oli ollut niin surkea onni rakkaudessa, ettei haltia välttämättä enää uskonut kovinkaan helposti sen toimivan kenenkään naisen kanssa. Ouragan oli varma, että Shira oli viimeinen. Jos nainen nyt särkisi Mercuren sydämen, sitä ei voisi enää ikinä korjata.

Käveltyään jonkin aikaa, Ouragan pysähtyi uudelleen. Tähän kertomukseen oli varattava jonkin verran aikaa, sekä kertojalle että kuuntelijalle. Ouragan ei nimittäin mielellään asiasta kertonut, se oli vieläkin melko kivulias. Ouragan nojasi läheiseen pyökkiin hieman ja katseli jonnekkin kaukaisuuteen.
"Kerran sain Mercuren houkuteltua mukaani kaupunkiin. Olimme melko nuoria, lähteneet juuri kotoa. Koska Mercure liikkuu lähinnä kuulonsa avulla, ajattelin, että voisimme liikkua kaupungissa iltaisin, jolloin on vähemmän ihmisiä ja hälinää."
Ouragan piti pienen tauon ja puristi kouristuksenomaisesti kaarnaa, huokaisten syvään.
"Ensimmäisenä iltana olimme kävelemässä erään pikkupuiston vierellä, kun Merucre kuuli jotain. Paha periköön hänen kuuloaistinsa sinä iltana. Kuitenkin, menimme uteliaana katsomaan, mistä oli kyse. Ja... noh... mitä löysimme, ei ollut maailman mukavin asia. Nimittäin puistossa oli nainen, joka oli joutunut raiskauksen uhriksi. Sanoin Mercurelle, että meidän pitäisi lähteä, ennen kuin joku tulee ja syyttää meitä asiasta, mutta hän halusi jäädä auttamaan."
Ouragan piti jälleen tauon. Haltiasta näki, että hän oli keskittynyt muistamaan jotain, mitä vihasi, mitä ei halunnut muistaa tai olevan olemassakaan. Mutta kerta hän oli aloittanut, oli parempi mennä loppuun. Ouraganin ympärillä liikahteli varjoja. Ne nytkähtelivät, kuin sairaat ihmiset, ilmaisten epämuodostuneilla, mustilla kasvoillaan tunnetiloja, joita haltian päässä risteili.
"Käskin vielä Mercurea tulemaan mukaani ja lähdin paikalta. Luulin, että hän seuraisi, kuten aina ennenkin. Luulin Mercuren tulevan aivan perässäni, juostessani takaisin pääkadulle, jota reunustivat isot lyhdyt. Mutta kun käännyin katsomaan, ei hän ollutkaan mukanani. En ole koskaan elämässäni pelännyt yhtä paljon, kuin sinä hetkenä. Huusin Mercurea nimeltä ja lähdin sitten takaisin puistoon, mutta kun tulin sinne, paikka oli autio. Ei näkynyt ketään, ei edes naista. Saatoin huomata maassa joitain tuoreita jälkiä, jotka kuuluivat ihmismiehille. Seuraavaa asiaa on vaikea selittää, koska se oli tunne sisältäni. Nimittäin tuskin suunnatonta kipua, se ei ollut minun, vaan Mercuren kipua. Polttavaa tuskaa kehossani ja sielussani, aivan kuin osaa minusta olisi revitty irti. Lähdin seuraamaan outoa aistimusta, joka vain jatkui ja jatkui, voimistui hyökyaallon tavoin, ja joka johdatti minut toiselle suurelle kadulle. Ja... löysin hänet... En ole ikinä nähnyt niin paljon verta. Koko Mercuren selkä oli ruoskittu auki, saatoin melkein nähdä nikamat lihan läpi. Tuntui kuin olisi henkisesti kuollut, kun näin Mercuren siinä. Nyt varmasti ymmärrät jotenkuten, miksei veljeni oikein halua palata kaupunkiin."
Ouragan mutisi ja jatkoi matkaansa. Varjot palasivat uomiinsa, haltian liikkuessa. Se oli myös ollut se päivä, kun Ouragan oli lakannut hymyilemästä.

Shiran katse tarkkaili Ouragania. Haltia meni hänen edellään, pysähdellen välillä. Shira ei mielellään olisi paljoakaan seissyt paikoillaan, koska halusi kaupunkiin ja sieltä pois nopeasti. Hän ei halunnut huolestuttaa Mercurea viipymällä matkalla turhan pitkään. Shira tukahdutti jo alkaneen tuhahduksen ja oli hetken hiljaa, tuijottaen tiukasti Ouragania.
"Minulla ei ole mitään halua katsella muita miehiä tai vertailla Mercurea heihin. Hän tietää kammoni heitä kohtaan", hän sanoi laskien katseensa. Shira nielaisi ja jatkoi kävelyään Ouraganin perässä. Hän ei tiennyt, kuinka paljon olisi uskaltanut paljastaa itsestään tuolle haltialle, vaikka tämä olikin niin läheinen Mercurelle. Shira ei vielä luottanut tähän niin paljoa eikä tuntenut tätä. Oli kestänyt aikansa ennen kuin hän oli pystynyt puhumaan siitä edes Mercurelle.

Ouraganin pysähdyttyä uudelleen, Shira pysähtyi myös. Hän katsoi haltiaa hiljaa kysyvästi, mutta tämä vaikutti tuijottavan jonnekin tai jotakin, mitä Shira ei nähnyt. Hän arveli, että haltialla oli jotakin sanottavaa, niin kuin olikin. Shira kuunteli hiljaa ja keskeyttämättä haltian kertomusta. Mitä enemmän hän sai tietää, sitä enemmän hän järkyttyi. Olihan hän itsekin kokenut hirvittäviä asioita miesten käsissä, mutta siitä Shira ei välittänyt niin paljoa kuin siitä, mitä hänen rakkaalleen oli tapahtunut. Hänen oli pakko istua ja viedä kätensä suun eteen, ettei olisi alkanut ääneen itkemään. Shira ei olisi halunnut itkeä Ouraganin nähden, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hän käänsi päänsä pois päin haltiasta.

Shira tiesi hyvin, minkälaista kipua ruoska pystyi aiheuttamaan. Se väline oli syy osaan niistä arvista, joita risteili pitkin hänen kehoaan. Selässä arvet olivat pahimmat, mutta kaikki eivät olleet ruoskan tuottamia. Arpi hänen kasvoissaan oli veitsen jäljiltä, tehty harkiten ja kiirettä pitämättä. Sitä arpea hän nyt siveli sekavissa ajatuksissaan. Shira halusi nähdä Mercuren ja pitää tästä kiinni, kertoa tälle, ettei ollut mitään pelättävää. Hän ei antaisi yhdenkään miehen koskettaa itseään ilman hänen tahtoaan. Ei enää. Eikä hän antaisi yhdenkään miehen koskettaa Mercurea, jos hän pystyisi siihen jotenkin vaikuttamaan. Kaupunkireissu olisi tehtävä mahdollisimman nopeasti.

Shira pyyhki kyyneleensä ja nousi seisomaan.
"Meillä on kiire. Mennään", hän sanoi hiljaa ja lähti kulkemaan nopeammin kuin aiemmin kohti kaupunkia. Hän keskitti ajatuksensa veteen ja suunnisti sen avulla. Vesi oli likaisempaa kaupungissa, mutta sateen myötä sekin puhdistui hieman. Hän tiesi sateen olevan heidän yllään jo ennen kuin ensimmäiset pisarat osuivat heidän päällensä. Sade rauhoitti hänen kiehuvaa mieltään hieman, mutta siltikin ajatus Mercuresta kärsimästä sellaista kipua aivan turhaan sai hänet miltei kiehumaan kiukusta.

Shira suunnisti järven rantaan, jonka takana kaupunki häämötti. Järvi oli laaja ja kestäisi tunti kiertää se. Hän vilkaisi Ouragania ja mietti, uskaltaisiko tämän kanssa yrittää yli. Ouraganin olisi kannettava häntä ja juostava samalla nopeasti, eikä ajatus tämän sylissä istumisesta ollut houkutteleva. Hän ei luottanut Ouraganiin kuten Mercureen. Järven ylitys siten kuitenkin kestäisi yli puolet vähemmän aikaa. Jos Shira olisi ollut yksin, järvi ei olisi tuottanut mitään ongelmia. Ehkä olisi parempi jättää Ouragan vain rannalle ruikuttamaan ja mennä yksin kaupunkiin. Siinä ajassa, kun toinen ehtisi sinne, hän olisi kerennyt jo hoitaa asiansa ja olisi jo paluumatkalla. Shira epäili, ettei Ouragan jäisi mistään hinnasta rannalle odottamaan, vaikka hän sanoisi mitä. No, jospa hän ei sanoisi mitään, lähtisi vain ylittämään järveä toisesta välittämättä. Shira ei osannut päättää. Hän vilkaisi haltiaa uudemmaan kerran.

Ouragan katseli Shiran reaktiota sivusilmällä ja jäi vielä paikalleen, toisen jatkaessa matkaa. Hän näki kyyneleet naisen poskilla, muttei osannut sanoa mitään. He surivat, kyllä, mutta kumpikaan heistä ei voisi koskaan kokea ja ymmärtää samaa tuskaa. No, ainakaan täysin. Ouragan jätti suosiolla tarinan loppuosan kertomatta, sillä se olisi liikaa varmaan Shiralle.
"Mercuressa ei näkynyt kamppailun merkkejä, hän ei ollut taistellut vastaan. En vieläkään ymmärrä miksi..."
Ouragan mutisi, lähtiessään samalla seuraamaan naista, saavuttaen tämän nopeasti. Ouragan oli loppumatkan täysin hiljaa, häntä satutti muistella tapahtuneita, vaikka hän ei ollutkaan kokenut kivuliainta osaa, mutta hän oli pelännyt todella, todella paljon, sekin oli jonkinlaista kipua. Henkinen kipu oli yksi syy, miksi Ouragan nautti olla illuusionisti. Fyysisen kivun sai aina jotenkuten parannettua, mutta henkinen kipu, traumat ja kauhukokemukset, joita Ouragan pystyi aiheuttamaan, eivät koskaan parantuneet täysin. Niiden voima oli murskaava ja ne repivät sielun palasiksi, tuhoten myös kehon hyvin nopeasti. Jos illuusioita osasi käyttää, ne olivat täydellinen ase. Ouragan olisi kyllä halunnut tietää, mitä oikein Shiran päässä liikkui. Mitä tuo ajatteli kaikesta tapahtuneesta, miten hän koki Mercuren tuskan. Mutta parempi ettei haltia kysellyt, tämä ei kuulunut hänelle lainkaan, vaikka kyseessä oli hänen veljensä.
Ouragan pysähtyi järven rannalle ja katseli toisella puolella avautuvaa kaupunkia. Tuuli toi erilaisia hajuja, jokseenkin inhottavia, mutta näin kaukaa haltia ei aistinut niitä erityisen hyvin. Ouragan katsahti sivusilmällä Shiraan, joka oli hänen vieressään, mutta kumpikaan ei puhunut. Tällaisessa tilanteessa ei tuntunut olevan aihetta puhua. Nyt piti vain enää ylittää järvi. Tuskin se vesielementalistille vaikeaa oli. Ouragan meinasi kysyä jotain, kun tämä äkisti kaatui maahan ja lähti raahautumaan taaemmas, aivan kuin suuri eläin olisi vetänyt häntä mukaansa. Tosin ei se ollut mikään eläin, vaan paksu köynnöskasvi, joka vetäisi haltian roikkumaan jaloistaan yhteen puuhun. Tämä ei tainnut olla ensimmäinen kerta, kun Ouragan joutui tähän tilanteeseen, sillä hän ei näyttänyt lainkaan kauhistuneelta tai edes yllättyneeltä. Oikeastaan hän ei sanonut tai tehnyt mitään. Kuitenkin mustat silmät olivat suuntautuneet metsään, josta Mercure käveli rauhallisin askelin, tullen järven rannalle. Vaikkei Mercure voinut mitään nähdä, hän katsoi suoraan Shiraan sokeutensta lävitse, kävellen naisen luokse.
"Tulen kanssanne kaupunkiin."
Mercure sanoi hiljaa, kääntäen päätään takaisin roikkuvaan veljeensä. Hän lausui muutaman lauseen tuolle haltiakielellä ja Ouragan vastasi, tyypilliseen tapaansa muutamalla sanalla ja tuhahduksilla. Ouragan kierähti keräksi kuin koteloitumista aloittava perhosen toukka, ja leikkasi sulavalla liikkellä köynnöksen jaloistaan.
"Oletko varma, Mercure?"
Ouragan kysyi hiljaisena tullessaan takaisin maahan. Mercure ei vastannut, nyökkäsi vain, mutta tämän ilme oli vakava ja epäröivä. Ouragan katsoi huolestuneena veljeään, muttei sanonut asiaan vastaan.
"Pystyt ylittämään järven, mutta minä en. Mitä teemme?"
Ouragan vaihtoi puheenaiheen ongelmista ensimmäiseen.

Ouraganin sanat jäivät soimaan Shiran korviin. Mercure ei ollut taistellut vastaan. Miksei? Mercuren taidoilla tämä olisi voinut päästä pakoonkin. Kylmät väreet menivät hänen selkäpiitään pitkin. Ouraganin kertomus oli saanut hänen omat muistonsa pintaan. Hän oli jälleen kylmässä, pimeässä ja peloissaan ohikiitävän hetken, kammottavan käsiparin armoilla. Pitkään aikaan, Mercuren seurassa ollessaan, hän ei ollut edes uneksinut siitä. Nyt, kun muistikuva tuli hänen mieleensä niin elävänä, Shira ei voinut ajatella muuta. Ajatus järven ylittämisestä Ouraganin kanssa tai ilman haihtui jonnekin. Hän ei edes huomannut, ettei Ouragan hetken päästä ollutkaan hänen vierellään.

Shira näki muistonsa selvemmin kuin koskaan aiemmin. Hän näki yksityiskohtia, joita ei ollut muistanut ennen, jotka hänen mielensä oli sulkenut. Hän ei nähnyt Mercurea ennen kuin tämä oli aivan hänen vierellään eikä sittenkään sanonut mitään. Shira tuijotti haltian ohi jonnekin kaukaisuuteen. Hän puristi huulensa tiukaksi viivaksi, kääntyi selin haltioihin ja lähti kävelemään kohti kaupunkia. Shiran ajatukset olivat niin sekavat, että hän halusi hetken selvittää niitä yksin. Toiset saisivat seurata miten taisivat. Hän käveli veden poikki kuin se olisi ollut kovaa maata. Siltä se ei tuntunut, mutta ehkä se katsojista saattoi siltä vaikuttaa. Vesi tuntui samaistuvan hänen olotilaansa ja se kiehui ja pyörteili hänen ympärillään. Se tuntui aistivan elementalistin tuskan, tietävän hänen sisimpänsä. Shira oli vedessä ja vesi Shirassa. Nainen kuitenkin näki edessään vain kädet, joiden vasenta kämmenselkää koristi tatuoitu kuunsirppi. Ne olivat luisevat, mutta voimakkaat kädet ja niiden ote oli kuin pihtien puristus. Siitä ei päässyt pois.

Mercure aisti, ettei Shira ollut lainkaan tässä ajassa ja paikassa. Nainen tuntui vaeltavan jotain aivan omaa polkuaan, aivan jossain muualla. Se huolestutti Mercurea, koska hän ei osannut sanoa, missä ajatukset olivat, hyvissä vai pahoissa muistoissa. No, mitä luultavimmin pahoissa, eihän Shiralle ollut käynytkään juuri muuta. Molemmat haltiat katsoivat hiljaa Shiraa ja koko tämän olemusta, naisen lähtiessä kävelemään veden poikki. Mercure ojensi hieman kättään, kuin yrittäen kurottautua naiseen, mutta laski kätensä, tuntiessaan Ouraganin käden olkapäällään. Ehkäpä oli ihan hyvä antaa Shiran olla hetken yksin, ei tuolle vedessä voinut mitään käydä, sitähän neito hallitsi. Oli joitain asioita, joilta ei vain voinut pelastaa, vaikka kuinka olisi halunnut. Ouragan lähti suosiolla kiertämään järveä, kerta ei voisi sitä mitenkään ylittää. Mercure jäi hetkeksi vielä seisomaan rannalle. Hän aisti molemmat, kumppaninsa ja veljensä. Molemmat liikkuivat kuin toisistaan pois päin haarautuvalla tiellä, sitä oli paha katsella. Mercure ei ikinä voisi valita kahden rakkaansa väliltä, joten näinkin yksinkertainen näky saattoi satuttaa hyvin paljon.
Mutta kauaksi aikaa Mercure ei voisi jäädä rannalle, hän jäisi muuten jälkeen pahasti. Shiran kärsimystä ja hiljaista surua oli paha katsella, Mercure ei koskaan halunnut naisen kärsivän. Rannan tuntumassa kasvoi suuria, ikivanhoja puita, joiden juuret ylettyivät pitkin järven pohjaa. Mercure aisti niistä jokaisen, aivan kuin verisuonen. Varovasti haltia kosketti sauvallaan rantaveden pohjaa, jolloin puut näyttivät liikahtelevan ja jopa ääntelevän. Varovasti Mercure astui veteen, mutta samantien hänen jalkansa alla olikin paksu ja mudan peittämä puun juuri. Mercure lähti kävelemään juurta pitkin, kunnes se loppui ja seuraava otti paikan. Pikkuhiljaa haltian askeleet muuttuivat juoksuksi ja juuria nousi vedestä yhä enemmän. Yllättävän nopeasti saattoikin juosta mutaisilla ja liejuisilla rungoilla. Vähä vähältä Mercure lähestyi Shiraa hypäten juurelta juurelle ja ollessaan tarpeeksi lähellä, aivan naisen vierellä, Mercure äkkiä kiersi molemmat kätensä Shiran ympärille.
"Olen niin pahoillani siitä kaikesta, jota olet joutunut kokemaan..."
Mercure kuiskasi hiljaa. Hän ei tiennyt, miten Shira tulisi reagoimaan noin äkkinäiseen kosketukseen, ja nainen voisi hukuttaa Mercuren todella nopeasti. Mutta juuri sillä hetkellä haltia ei välittänyt. Hän halusi vain kertoa, ettei Shiran tarvinnut enää koskaan pelätä tai kärsiä mistään. Hän halusi kertoa, että mennyt oli mennyttä eikä koskaan toistuisi. Hän halusi kertoa kuinka paljon Shiraa rakasti.

Koko järvi tuntui lainehtivat ja aaltoilevan Shiran jalanjäljissä. Se saattoi vaikuttaa hieman omituiselta, koska ei juurikaan tuullut. Elementalisti kuitenkin vähät välitti siitä, mitä joku onneton sivustakatsoja saattoi ajatella. Jos hän vain näkisi muistojensa miehen kasvot, hän voisi etsiä tämän ja kostaa kaiken. Tosin Shira ei tiennyt, mikä olisi tarpeeksi korkea hinta siitä, mitä mies oli hänelle tehnyt yhdessä joukkionsa kanssa. Vielä enemmän hän olisi halunnut löytää ne ihmiset, ketkä olivat satuttaneet Mercurea. Se oli kuitenkin mahdotonta. Mitä luultavimmin kaikki ne ihmiset olivat jo aikaa sitten kuolleet. Se suututti Shiraa entisestään.

Mutta, kuten yleensäkin, vedellä oli Shiraan rauhoittava vaikutus. Ennen pitkää hän sai mielensä taas hallintaansa, vaikka olikin hieman tolaltaan muistoistaan ja kuulemastaan. Ainakin hän pystyi ajattelemaan selkeämmin. Hän aisti veden ympärillään ja se alkoi rauhoittumaan sitä mukaa, kun Shiran mieli rauhoittui. Nainen aisti vielä toisenkin rauhoittavan tekijän. Mercure oli hänen vierellään ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Shira halasi miehen vahvoja käsivarsia ja nojasi hieman mieheen.
"Ei se ollut sinun vikasi. Emmehän edes tunteneet vielä silloin", hän sanoi hiljaa ja nielaisi.
"Mercure, minä... minä muistin juuri jotakin", hän jatkoi puhettaan hiljaisella äänellä. "Minä muistin enemmän yksityiskohtia. Minä... minä muistin hänen kätensä. Hänen vasemmassa kädessään oli kuunsirpin muotoinen tatuointi. Kämmenselässä."
Shira ei edes ajatellut, tiesikö Mercure, kuka "hän" oli. Hänen oli vain pakko saada kertoa se jollekin. Ouraganille hän ei olisi voinut sitä tehdä, mutta Mercurelle hän pystyi puhumaan. Hän vain toivoi, että Mercurekin pystyisi puhumaan hänelle. Hän olisi halunnut kuulla tämän kaupunkireissun haltian itsensä suusta. Ehkä Mercure olisi pystynyt joidenkin yrttien avulla näyttämään sen hänelle, kuten tämä oli saanut katsottua Shirankin muistoja niiden avulla. Shira ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt kertoa Mercurelle, että hän tiesi, mitä tälle oli joskus tapahtunut.

No, ainakaan Mercure ei hukkunut. Haltia tunsi Shiran lämpimän kehon omaansa vasten, kuuli hengityksen, sydämen lyönnit ja jopa mielentilan. Ainakin nainen alkoi rauhoittua.
"Siltikin... Olen pahoillani, että se sattui sinulle. Ei sellaista pitäisi tapahtua kellekkään. Olen pahoillani, etten saata pyyhkiä niitä muistoja pois, en voi suojella sinua niiltä."
Mercure kuiskasi hiljaa ja painoi suukon Shiran hiusten sekaan. Mercure ei osannut oikein sanoa tilanteeseen mitään, hän vain halasi Shiraa hiljaisena ja silittili tuon selkää rauhallisin vedoin.
"On mahdollista, että hän on jo kuollut, mutta mikäli ei, löydän kyllä hänet."
Haltia mutisi hiljaa. Hänellä oli ikuisuus aikaa etsiä Shiran kauhunkuvien aiheuttaja ja totta vie, Mercure aikoisi kostaa sen tavalla tai toisella. Hän ei ollut lainkaan väkivaltaista tai kostonhaluista tyyppiä, mutta joskus oli tehtävä poikkeus, jotta voisi tehdä asioita oikein.
Hetkeen Mercure ei taaskaan puhunut mitään. Puunjuuri hänen jalkojensa alla alkoi kovettua, luultavasti tuo juuri jäisi paikalleen, vedenpinnan yläpuolelle, koska Mercure ei ollut antanut sille lupaa liikkua. Haltia laski hetkeksi päänsä vasten Shiran päätä, painaen kasvojaan tämän hiuksiin. Hän aisti vienon, keväisen tuoksun naisesta.
"Tiedän, että Ouragan kertoi sinulle... Tavallaan en olisi koskaan halunnut sinun tietävän, mutta ehkä hän on oikeassa, sinulla on oikeus tietää..."
Haltia mutisi hiljaa. Mercure ei ollut varma, kannattiko hänen jatkaa puhettaan, kannattiko hänen viimeistellä keskenäinen tarina. Mitä se olisi ketään hyödyttänyt? No, ainakin se oli oikea teko.
"Olisin voinut taistella vastaan silloin, mutten halunnut... Väkivalla ei voi voittaa väkivaltaa enkä olisi ollut itse yhtään parempi, jos olisin hakannut heidät... Minua olisi vain satutettu pahemmin, luultavasti tapettu."
Mercure sanoi hiljaa ja huokaisi lähes äänettä. Ruoskiminen oli kamalaa, se poltti kehoa ja mieltä, mutta vaikka tuska oli ollut suuri, Mercure ei ollut pitänyt mitään ääntä.

Shira painoi päänsä Mercurea vasten ja henkäisi hiljaa. Haltia tuntui turvalliselta. Miten hän voisi koskaan lakata rakastamasta tuota ihanaa olentoa? Ei mitenkään. Shira ei halunnut ketään muuta rinnalleen. Niin, muistoja ei voinut pyyhkiä pois, mutta Mercuren läsnäolo helpotti muistamista. Silloin ne eivät saaneet valtaa.

"Minäkin haluan löytää hänet", Shira sanoi hiljaa. "Etsitään hänet yhdessä", hän supatti, sivellen hitaasti Mercuren käsivarsia.
Mercuren puhuessa Shira painautui lähemmäs miestä. Mistä Mercure tiesi, mitä Ouragan oli hänelle kertonut? Oliko se jälleen kaksosten välinen yhteys? Oli mikä oli, Mercure tiesi.
"Minun vuoroni olla pahoillani. Samasta syystä kuin sinä. En pysty pyyhkimään muistojasi pois. Sellainen kipu ei unohdu koskaan", Shira kuiskasi. "Mutta... ehkä me kestämme ne, kun olemme yhdessä."
Pieni hymy häivähti naisen kasvoilla ja katse, jonka hän loi Mercureen oli hellä ja lämmin.

Mercure oli joskus kuullut teorian, että elämä oli dominoefekti. Yhden nappulan kaatuminen sai koko rivin kaatumaan. Ehkäpä nyt oli käynyt juuri niin. Yksi nappula, heidän menneisyys, oli laittanut liikkeelle pitkän tapahtumaketjun, joka johti uuden tehtävän alkamiseen. Ajatus oli jollain tavalla hyvin kosminen ja laaja, aivan kuin koko elämä olisi vain yhtä pitkää dominoketjua, joka päättyisi vasta kuolemaan. Mercure silitteli ajatuksissaan Shiran hiuksia ja huokaisi jälleen ääneti.
"Oletko varma, että kestät nähdä hänet?"
Mercure mutisi hiljaa ja liikutti käsiään Shiran keholla, yrittäen katsella naisen olemusta ja reaktioita tarkemmin. Mercure oli hetken aikaa hiljaa, kuunnellen Shiran sanoja ja niiden tarkoitusta, miettien omia vastauksiaan ja ajatuksiaan.
"Ei sinun tarvitse... En ikinä kadu sitä, mitä olen menneessäni tehnyt tai kokenut, sillä ne asiat ovat tehneet minusta sen mitä nyt olen. Sitäpaitsi, mennyttä ei voi muuttaa, joten minun on turha surra tapahtunutta."
Mercure vastasi hiljaa. Hän ei viitsinyt mainita, mutta Shiran onni oli kuoleminen loppujen lopuksi, jolloin hän pääsisi irti kamalista muistoista lopullisesti. Sellaista ei Mercurelle suotaisi, hän joutuisi elämään muistojensa kanssa, joten oli parempi vain hyväksyä ne.
"Enemmän kuin itse tapahtunutta, suren enemmän tietoa, miten paljon sinua ja Ouragania sattuu menneisyyteni tietäminen."
Haltia jatkoi pienen tauon jälkeen ja laski katsettaan Shiraan. Shiran kasvot olivat jälleen lempeät ja tuo jopa hymyili pikkuisen. Se teki Mercuren itsensä olon paljon paremmaksi. Mercure nyökkäsi hieman ja hymyili itsekkin.
"Olet oikeassa. Kestämme sen kyllä yhdessä."
Mercure naurahti hiljaa ja hieman löysäsi halausotettaan Shirasta, jotta he voisivat jatkaa matkaa. Mutta haltian jalkojen alla oleva juuri ei ollutkaan täysin liikkumaton ja paikalleen kovettunut. Mercuren liikahtaessa, myös juuri hänen allaan liikkui, eikä haltia osannut varautua elementtinsä liikkeeseen, vaan horjahti vasten Shiraa.

Shira pudisti päätään hieman.
"En", hän vastasi totuudenmukaisesti. "Mutta en halua paetakaan häntä. Haluan näyttää hänelle, etten enää ole avuton lapsi."

Shiran keho alkoi rentoutua enemmän, mitä kauemmin Mercure oli hänen rinnallaan ja piteli kiinni. Hänestä tuntui, että haltia tunsi jo hänen kehonsa jokaisen piirteen ja jokaisen lihaksen, muodon js arven. Mies tiesi varmaankin täysin, missä kohden vaatteita hänen kätketyt veitsensä olivat ja osasi varoa niitä. Kukaan muu kuin Mercure tuskin edes tiesi mistään kätketyistä aseista, lukuun ottamatta niitä, jotka olivat nähneet Shiran todella käyttävän jotakin veitsistään. Juuri veitset olivat yksi syy, miksi hän halusi kaupunkiin. Nainen halusi ostaa itselleen uusia.

Kuunnellessaan Mercuren sanoja, Shira pysyi vaiti. Hän hautasi kasvonsa hetkeksi miehen vahvaa rintaa vasten ja kuunteli tämän tasaista sydämen sykettä. Se oli vahva ja elossa. Se oli kuin musiikkia hänen korvilleen.
"Sinun kanssasi kestän mitä vain", Shira sanoi hymyillen entistä onnellisemmin.

Mercure liikahti eikä Shira ehtinyt tehdä juuri mitään, kun mies jo horjahti takaisin häntä päin. Hän sai otteen Mercuren kyljistä ja samalla ikään kuin kovetti vettä heidän allaan niin, etteivät he joutuneet aivan uimaan. Shira kuitenkin vajosi polviaan myöten veteen ennen kuin sai itsensä tolpilleen ja takaisin kunnolla pintaan. Hän naurahti.
"Kuules nyt. En minä jaksa sinua kantaa", Shira sanoi virnistäen. Hän oli kuin vesi, hänen mielialansa vaihtelivat synkästä iloiseen yhtä nopeasti kuin myrsky kaikkosi järven pinnalta ja tilalle tuli tyyneys.

Mercure nauroi hieman, kuullessaan Shiran nauravan. Niin yksinkertainen asia, kuin ääni, saattoi muuttaa niin paljon. Tällä kertaa heidän molempien mielialaa. Mercure suoristautui takaisin juuren päälle ja samalla auttoi myös Shiraa jaloilleen.
"Jopa maa osaa olla arvaamaton."
Mercure hymähteli ja hieman kopautti juurta sauvallaan, jolloin se liikkui tahdonalaisesti haltian alla, aivan kuin ylimääräinen lihas.
"Tuskin, mutta minä jaksan kantaa sinut."
Mercure hymähti leppoisasti ja kiersi uudelleen käsiään Shiran ympärille, hieman varovasti ja tunnustellen, kuin lupaa kysyen. Yhtä lempeästi haltia myös nosti Shiraa syliinsä, suukottaen samalla naisen poskea. Shira oli erikoinen nainen. Vaikka tuo pelkäsi menneisyytensä kohtaamista, hän aikoi tehdä sen, luultavasti oman itsensä takia. Tuon mielialat vaihtelivat melko yllättäen ja oikuttelevasti, kuin kevään ilmat. Taivaalle saattoi äkisti muodostua tummia pilviä ja sade piiskasi maata hetken verran, kunnes myrsky laantui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja aurinko työntyi esiin jälleen pilvien takaa.
Varovaisin askelin, Mercure lähti taas kulkemaan, pitäen Shiraa sylissään. Vähän väliä haltia kosketti puisella sauvallaan vettä, jolloin siihen kasvoi nuorten lumpeiden ja vesihyasinttien alkuja.
"Mitä aijot tehdä, mikäli löydämme sen miehen?"
Mercure kysyi hieman varovaisella äänellä. Hän ei halunnut masentaa Shiraa enää uudelleen. Mercure epäili, että sellaisen turjakkeen löytäisi helposti jostain alamaailman ja rikollisliigojen pesäpaikoista. Ainakaan metsissä tuollaiset olennot eivät pyörineet, luonto kitki rikkaruohonsa pois. Kaupunkien elämään luonto ei vaikuttanut, siellä tekosielujen kanssa elävät saivat olla kuten huvitti, äiti maa ei puuttunut sellaisiin kuolemanpesiin, sillä ne eivät olleet sen muokkaamia. Mutta jos joku vääränlainen, sieluton ja maailmaan kuulumaton otus asteli metsässä, se tuhottaisiin. Pedot, sairauset ja luonnonvoimat tekivät selvää moisista. Mutta mikäli mies oli jäänyt kaupunkeihin, tuo olisi varmaan hengissä. Mercure epäili jotain suurta kaupunkia, sillä pienissä paikoissa, tuollaiset miehet saatiin helposti kiinni ja hirtettiin. Tai tapettiin jotenkin muuten. Jokatapauksessa, Mercure ei hirveästi voinut auttaa etsinnöissä, hän ei näkisi merkkiä kädessä, mutta toisaalta, haltia kyllä aisti, millaisesta olennosta oli kyse. Ainakin hän uskoi aistivansa.
"Mistä aloitamme etsimisen?"
Mercure kysyi, oltuaan hyvin pitkään hiljaa.

Shira hihitti hieman Mercuren syleilyssä.
"Sen tiedän hyvin", hän sanoi haltian kiertäessä uudelleen käsiään hänen ympärilleen. Shiralla ei ollut mitään sitä vastaan, että toinen nosti hänet syliinsä. Päinvastoin. Hän nautti tuntiessaan haltian vahvat kädet ympärillään. Mercuren sylissä Shira tunsi itsensä kevyeksi.

Haltia lähti jälleen kulkemaan eteenpäin kohti vastarantaa. Shira katseli tämän kasvoja hymyillen. Hänen mielestään kellään muulla ei ollut yhtä kauniita ja miehekkäitä kasvoja kuin Mercurella. Ei edes Ouraganilla, vaikka olikin Mercuren identtinen kaksonen.
Hetken aikaa Shira mietti Mercuren varovasti esittämää kysymystä.
"En tiedä", hän sanoi viimein. "En ole miettinyt niin pitkälle. Ehkä tarkkailen häntä kauempaa ensin ja päätän vasta sitten."
Shira siirsi katseensa lähestyvään kaupunkiin ja mietti, mikä kaupunki se mahtoi edes olla. Se näytti hämärästi tutulta, mutta nainen ei saanut nimeä päähänsä. Hiljaisuus kesti pitkään, mutta se ei ollut mikään epämukava hiljaisuus. Shira ikään kuin valmistautui johonkin sisimmässään. Entä, jos hänen etsimänsä mies oli juuri tuolla kaupungissa?

"Tuosta kaupungista", Shira vastasi Mercuren kysymykseen hymyillen. "Hän voi lymytä missä vain. Ei kannata jättää mitään kaupunkia tai kylää tarkistamatta. En edes tiedä, mitä hän tekee nykyään. Hänhän voi olla ties kuinka korkeassa asemassa."

Mercure oli pitkään hiljaa Shiran sanojen jälkeen. Haltia mietti ja pohti asiaa. Tuskin kumpikaan oli sen kummemmin tullut ajatelleeksi, mitä he aikoisivat tehdä miehelle, jos löysivät tämän. Mercure ei, rehellisesti sanottuna, osannut kostaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua tappaa, vaikka mies olikin satuttanut Shiraa ja aiheuttanut tälle hirveitä traumoja. Jotenkin kuolema tuntui liian yksinkertaiselta ja helpolta myös. Mercure puhui vasta, hänen löytäessään tukevaa maata jalkojensa alle.
"Enpä tiedä, Shira... Haluatko todella käyttää koko elämääsi etsien häntä? Se mies saattaa olla kuollut."
Tietysti Mercurella ja Ouraganilla olisi aikaa, mutta ei Shiralla. Olisi sääli, jos nainen ei saisi tehdä haluamiaan asioita, koska metsästi jotakuta niin kiivaasti. Jos Mercurelta olisi kysytty, hän olisi mieluummin antanut Ouraganin hoitaa etsimisen. Mestästyksen ja vakoilun lisäksi, Ouragan oli loistava salamurhaaja. Illuusiot ja varjot olivat käteviä tapoja tappaa, sillä ne eivät jättäneet mitään jälkiä. Mutta Shira sen päättäisi, mitä uhrille tehtäisiin. Toistaiseksi Mercure teki kuten hänen kumppaninsa halusi.

Mercure laski Shiran takaisin maahan jonkin ajan päästä. Vaikkei haltia nähnyt eteensä, hän aisti kaupungin olevan lähellä. Tuoksut kantautuivat kauas ja ajatus kaupungista sai Mercuren värähtämään epämukavasta, jopa pelottavasta, tunteesta. Hän ei halunnut kaupunkiin. Mercure puristi kaksin käsin sauvaansa, aivan kuin se olisi ainut turva.
"Shira, en aijo valehdella. Minua pelottaa, hyvin paljon. Pelkään kaupunkia."
Mercure sanoi hiljaa, kasvot käännettynä lähestyvää kaupunkia. Silti hän oli päättänyt tulla mukaan. Pelot oli tehty voitettaviksi. Sitäpaitsi, Mercurella oli kaksi kaikkein rakkainta olentoa mukanaan. Tai, ainakin oli toinen. Ouragan oli hävinnyt jonnekkin. Eiköhän tuo ilmestyisi jostain nurkasta, juuri kun sitä vähiten odotti. Mercurella oli huvittava isoveli. Niin, he olivat kaksosia, mutta silti Mercure piti Ouragania isoveljenään. Heille ei oltu koskaan kerrottu, kumpi oikeastaan syntyi ensin, jottei veljesten välille tulisi minkäänlaista riitaa tai kateutta, joten he olivat saaneet itse päättää asian. Ja koska Ouragan oli luonteeltaan dominoivampi, hänestä oli nopeasti tullut vanhempi veli.

Mercuren askeleet olivat selvästi pikkuisen hidastuneet ja vastahakoisen oloiset. Hän aisti, ettei halunnut mennä lähemmäs kaupunkia, mutta meni silti, Shiran takia. Jos Shira halusi mennä, Mercure tulisi myös. Haltia otti kiinni Shiran kädestä, pujottaen sormensa naisen sormien lomaan.
"Enpä olisi uskonut enää palaavani kaupunkeihin."
Mercure naurahti hiljaa, jokseenkin ilottomasti.

Shira piti Mercuren läheisyydestä, tämän voimakkaista käsivarsista ja ennen kaikkea tämän herkästä luonteesta. Hän ei halunnut haltian tekevän mitään sellaista, mitä tämä ei olisi halunnutkaan tehdä ja tunsi syyllisyyttä siitä, että tämä tuli mukaan kaupunkiin.
"Niin saattaa ollakin", hän vastasi Mercuren sanoihin. Sitä hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi. Mieshän saattoi hyvinkin olla kuollut. Eihän tämä ollut silloin monta vuotta sitten kovin nuorikaan enää. Nyt mies varmaankin oli arviolta yli kuudenkymmenen.

Shira alkoi pohtimaan asiaa enemmän.
"Hän on kyllä varmasti vanhentunut. En kyllä ole varma sittenkään, tunnistaisinko häntä, vaikka tulisi kadulla vastaan", hän sanoi ajatuksensa ääneen ja huokaisi.
"On minun elämässäni nyt muutakin sisältöä kuin hän. Sinä olet minulle paljon tärkeämpi", Shira sanoi haltian korvaan ja puhalsi siihen leikkisästi.

Tuntiessaan taas maan jalkojensa alla, Shira käänsi katseensa kaupunkia kohti. Siitä oli hieman aikaa, kun hän oli ollut tässä osassa Aryliaa, mutta hän oli melko varma, että oli törmännyt tuohon paikkaan joskus. Tosin, moni kaupunki näytti turhan paljon samanlaisilta keskenään.
Kuullessaan Mercuren sanat, nainen kääntyi taas haltiaan päin, hipaisten hellästi tämän kättä.
"Ei sinun edelleenkään ole pakko tulla mukaan", hän sanoi. "Mutta jos tosiaan tulet, en anna sinulle tapahtua mitään pahaa. Minä olen silmäsi, jos niin vain haluat. Enkä ole aivan avutonkaan." Shira naurahti hieman.

He kuitenkin lähestyivät kaupunkia askel askeleelta. Sen melu ja hälinä tulivat aina vain lähemmäs. Oli juuri pahin aika olla liikkeellä - iltapäivä, jolloin miltei kaikki olivat tulossa tai menossa johonkin. Shira vilkaisi rakastaan tuntiessaan tämän käden omassaan ja hymyili hieman.
"Pitäisikö meidän odottaa Ouragania ennen kuin menemme sisään?" hän kysyi.