Kaksi oria ja tamma

Koko järvi tuntui lainehtivat ja aaltoilevan Shiran jalanjäljissä. Se saattoi vaikuttaa hieman omituiselta, koska ei juurikaan tuullut. Elementalisti kuitenkin vähät välitti siitä, mitä joku onneton sivustakatsoja saattoi ajatella. Jos hän vain näkisi muistojensa miehen kasvot, hän voisi etsiä tämän ja kostaa kaiken. Tosin Shira ei tiennyt, mikä olisi tarpeeksi korkea hinta siitä, mitä mies oli hänelle tehnyt yhdessä joukkionsa kanssa. Vielä enemmän hän olisi halunnut löytää ne ihmiset, ketkä olivat satuttaneet Mercurea. Se oli kuitenkin mahdotonta. Mitä luultavimmin kaikki ne ihmiset olivat jo aikaa sitten kuolleet. Se suututti Shiraa entisestään.

Mutta, kuten yleensäkin, vedellä oli Shiraan rauhoittava vaikutus. Ennen pitkää hän sai mielensä taas hallintaansa, vaikka olikin hieman tolaltaan muistoistaan ja kuulemastaan. Ainakin hän pystyi ajattelemaan selkeämmin. Hän aisti veden ympärillään ja se alkoi rauhoittumaan sitä mukaa, kun Shiran mieli rauhoittui. Nainen aisti vielä toisenkin rauhoittavan tekijän. Mercure oli hänen vierellään ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Shira halasi miehen vahvoja käsivarsia ja nojasi hieman mieheen.
"Ei se ollut sinun vikasi. Emmehän edes tunteneet vielä silloin", hän sanoi hiljaa ja nielaisi.
"Mercure, minä... minä muistin juuri jotakin", hän jatkoi puhettaan hiljaisella äänellä. "Minä muistin enemmän yksityiskohtia. Minä... minä muistin hänen kätensä. Hänen vasemmassa kädessään oli kuunsirpin muotoinen tatuointi. Kämmenselässä."
Shira ei edes ajatellut, tiesikö Mercure, kuka "hän" oli. Hänen oli vain pakko saada kertoa se jollekin. Ouraganille hän ei olisi voinut sitä tehdä, mutta Mercurelle hän pystyi puhumaan. Hän vain toivoi, että Mercurekin pystyisi puhumaan hänelle. Hän olisi halunnut kuulla tämän kaupunkireissun haltian itsensä suusta. Ehkä Mercure olisi pystynyt joidenkin yrttien avulla näyttämään sen hänelle, kuten tämä oli saanut katsottua Shirankin muistoja niiden avulla. Shira ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt kertoa Mercurelle, että hän tiesi, mitä tälle oli joskus tapahtunut.

No, ainakaan Mercure ei hukkunut. Haltia tunsi Shiran lämpimän kehon omaansa vasten, kuuli hengityksen, sydämen lyönnit ja jopa mielentilan. Ainakin nainen alkoi rauhoittua.
"Siltikin... Olen pahoillani, että se sattui sinulle. Ei sellaista pitäisi tapahtua kellekkään. Olen pahoillani, etten saata pyyhkiä niitä muistoja pois, en voi suojella sinua niiltä."
Mercure kuiskasi hiljaa ja painoi suukon Shiran hiusten sekaan. Mercure ei osannut oikein sanoa tilanteeseen mitään, hän vain halasi Shiraa hiljaisena ja silittili tuon selkää rauhallisin vedoin.
"On mahdollista, että hän on jo kuollut, mutta mikäli ei, löydän kyllä hänet."
Haltia mutisi hiljaa. Hänellä oli ikuisuus aikaa etsiä Shiran kauhunkuvien aiheuttaja ja totta vie, Mercure aikoisi kostaa sen tavalla tai toisella. Hän ei ollut lainkaan väkivaltaista tai kostonhaluista tyyppiä, mutta joskus oli tehtävä poikkeus, jotta voisi tehdä asioita oikein.
Hetkeen Mercure ei taaskaan puhunut mitään. Puunjuuri hänen jalkojensa alla alkoi kovettua, luultavasti tuo juuri jäisi paikalleen, vedenpinnan yläpuolelle, koska Mercure ei ollut antanut sille lupaa liikkua. Haltia laski hetkeksi päänsä vasten Shiran päätä, painaen kasvojaan tämän hiuksiin. Hän aisti vienon, keväisen tuoksun naisesta.
"Tiedän, että Ouragan kertoi sinulle... Tavallaan en olisi koskaan halunnut sinun tietävän, mutta ehkä hän on oikeassa, sinulla on oikeus tietää..."
Haltia mutisi hiljaa. Mercure ei ollut varma, kannattiko hänen jatkaa puhettaan, kannattiko hänen viimeistellä keskenäinen tarina. Mitä se olisi ketään hyödyttänyt? No, ainakin se oli oikea teko.
"Olisin voinut taistella vastaan silloin, mutten halunnut... Väkivalla ei voi voittaa väkivaltaa enkä olisi ollut itse yhtään parempi, jos olisin hakannut heidät... Minua olisi vain satutettu pahemmin, luultavasti tapettu."
Mercure sanoi hiljaa ja huokaisi lähes äänettä. Ruoskiminen oli kamalaa, se poltti kehoa ja mieltä, mutta vaikka tuska oli ollut suuri, Mercure ei ollut pitänyt mitään ääntä.

Shira painoi päänsä Mercurea vasten ja henkäisi hiljaa. Haltia tuntui turvalliselta. Miten hän voisi koskaan lakata rakastamasta tuota ihanaa olentoa? Ei mitenkään. Shira ei halunnut ketään muuta rinnalleen. Niin, muistoja ei voinut pyyhkiä pois, mutta Mercuren läsnäolo helpotti muistamista. Silloin ne eivät saaneet valtaa.

"Minäkin haluan löytää hänet", Shira sanoi hiljaa. "Etsitään hänet yhdessä", hän supatti, sivellen hitaasti Mercuren käsivarsia.
Mercuren puhuessa Shira painautui lähemmäs miestä. Mistä Mercure tiesi, mitä Ouragan oli hänelle kertonut? Oliko se jälleen kaksosten välinen yhteys? Oli mikä oli, Mercure tiesi.
"Minun vuoroni olla pahoillani. Samasta syystä kuin sinä. En pysty pyyhkimään muistojasi pois. Sellainen kipu ei unohdu koskaan", Shira kuiskasi. "Mutta... ehkä me kestämme ne, kun olemme yhdessä."
Pieni hymy häivähti naisen kasvoilla ja katse, jonka hän loi Mercureen oli hellä ja lämmin.

Mercure oli joskus kuullut teorian, että elämä oli dominoefekti. Yhden nappulan kaatuminen sai koko rivin kaatumaan. Ehkäpä nyt oli käynyt juuri niin. Yksi nappula, heidän menneisyys, oli laittanut liikkeelle pitkän tapahtumaketjun, joka johti uuden tehtävän alkamiseen. Ajatus oli jollain tavalla hyvin kosminen ja laaja, aivan kuin koko elämä olisi vain yhtä pitkää dominoketjua, joka päättyisi vasta kuolemaan. Mercure silitteli ajatuksissaan Shiran hiuksia ja huokaisi jälleen ääneti.
"Oletko varma, että kestät nähdä hänet?"
Mercure mutisi hiljaa ja liikutti käsiään Shiran keholla, yrittäen katsella naisen olemusta ja reaktioita tarkemmin. Mercure oli hetken aikaa hiljaa, kuunnellen Shiran sanoja ja niiden tarkoitusta, miettien omia vastauksiaan ja ajatuksiaan.
"Ei sinun tarvitse... En ikinä kadu sitä, mitä olen menneessäni tehnyt tai kokenut, sillä ne asiat ovat tehneet minusta sen mitä nyt olen. Sitäpaitsi, mennyttä ei voi muuttaa, joten minun on turha surra tapahtunutta."
Mercure vastasi hiljaa. Hän ei viitsinyt mainita, mutta Shiran onni oli kuoleminen loppujen lopuksi, jolloin hän pääsisi irti kamalista muistoista lopullisesti. Sellaista ei Mercurelle suotaisi, hän joutuisi elämään muistojensa kanssa, joten oli parempi vain hyväksyä ne.
"Enemmän kuin itse tapahtunutta, suren enemmän tietoa, miten paljon sinua ja Ouragania sattuu menneisyyteni tietäminen."
Haltia jatkoi pienen tauon jälkeen ja laski katsettaan Shiraan. Shiran kasvot olivat jälleen lempeät ja tuo jopa hymyili pikkuisen. Se teki Mercuren itsensä olon paljon paremmaksi. Mercure nyökkäsi hieman ja hymyili itsekkin.
"Olet oikeassa. Kestämme sen kyllä yhdessä."
Mercure naurahti hiljaa ja hieman löysäsi halausotettaan Shirasta, jotta he voisivat jatkaa matkaa. Mutta haltian jalkojen alla oleva juuri ei ollutkaan täysin liikkumaton ja paikalleen kovettunut. Mercuren liikahtaessa, myös juuri hänen allaan liikkui, eikä haltia osannut varautua elementtinsä liikkeeseen, vaan horjahti vasten Shiraa.

Shira pudisti päätään hieman.
"En", hän vastasi totuudenmukaisesti. "Mutta en halua paetakaan häntä. Haluan näyttää hänelle, etten enää ole avuton lapsi."

Shiran keho alkoi rentoutua enemmän, mitä kauemmin Mercure oli hänen rinnallaan ja piteli kiinni. Hänestä tuntui, että haltia tunsi jo hänen kehonsa jokaisen piirteen ja jokaisen lihaksen, muodon js arven. Mies tiesi varmaankin täysin, missä kohden vaatteita hänen kätketyt veitsensä olivat ja osasi varoa niitä. Kukaan muu kuin Mercure tuskin edes tiesi mistään kätketyistä aseista, lukuun ottamatta niitä, jotka olivat nähneet Shiran todella käyttävän jotakin veitsistään. Juuri veitset olivat yksi syy, miksi hän halusi kaupunkiin. Nainen halusi ostaa itselleen uusia.

Kuunnellessaan Mercuren sanoja, Shira pysyi vaiti. Hän hautasi kasvonsa hetkeksi miehen vahvaa rintaa vasten ja kuunteli tämän tasaista sydämen sykettä. Se oli vahva ja elossa. Se oli kuin musiikkia hänen korvilleen.
"Sinun kanssasi kestän mitä vain", Shira sanoi hymyillen entistä onnellisemmin.

Mercure liikahti eikä Shira ehtinyt tehdä juuri mitään, kun mies jo horjahti takaisin häntä päin. Hän sai otteen Mercuren kyljistä ja samalla ikään kuin kovetti vettä heidän allaan niin, etteivät he joutuneet aivan uimaan. Shira kuitenkin vajosi polviaan myöten veteen ennen kuin sai itsensä tolpilleen ja takaisin kunnolla pintaan. Hän naurahti.
"Kuules nyt. En minä jaksa sinua kantaa", Shira sanoi virnistäen. Hän oli kuin vesi, hänen mielialansa vaihtelivat synkästä iloiseen yhtä nopeasti kuin myrsky kaikkosi järven pinnalta ja tilalle tuli tyyneys.

Mercure nauroi hieman, kuullessaan Shiran nauravan. Niin yksinkertainen asia, kuin ääni, saattoi muuttaa niin paljon. Tällä kertaa heidän molempien mielialaa. Mercure suoristautui takaisin juuren päälle ja samalla auttoi myös Shiraa jaloilleen.
"Jopa maa osaa olla arvaamaton."
Mercure hymähteli ja hieman kopautti juurta sauvallaan, jolloin se liikkui tahdonalaisesti haltian alla, aivan kuin ylimääräinen lihas.
"Tuskin, mutta minä jaksan kantaa sinut."
Mercure hymähti leppoisasti ja kiersi uudelleen käsiään Shiran ympärille, hieman varovasti ja tunnustellen, kuin lupaa kysyen. Yhtä lempeästi haltia myös nosti Shiraa syliinsä, suukottaen samalla naisen poskea. Shira oli erikoinen nainen. Vaikka tuo pelkäsi menneisyytensä kohtaamista, hän aikoi tehdä sen, luultavasti oman itsensä takia. Tuon mielialat vaihtelivat melko yllättäen ja oikuttelevasti, kuin kevään ilmat. Taivaalle saattoi äkisti muodostua tummia pilviä ja sade piiskasi maata hetken verran, kunnes myrsky laantui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja aurinko työntyi esiin jälleen pilvien takaa.
Varovaisin askelin, Mercure lähti taas kulkemaan, pitäen Shiraa sylissään. Vähän väliä haltia kosketti puisella sauvallaan vettä, jolloin siihen kasvoi nuorten lumpeiden ja vesihyasinttien alkuja.
"Mitä aijot tehdä, mikäli löydämme sen miehen?"
Mercure kysyi hieman varovaisella äänellä. Hän ei halunnut masentaa Shiraa enää uudelleen. Mercure epäili, että sellaisen turjakkeen löytäisi helposti jostain alamaailman ja rikollisliigojen pesäpaikoista. Ainakaan metsissä tuollaiset olennot eivät pyörineet, luonto kitki rikkaruohonsa pois. Kaupunkien elämään luonto ei vaikuttanut, siellä tekosielujen kanssa elävät saivat olla kuten huvitti, äiti maa ei puuttunut sellaisiin kuolemanpesiin, sillä ne eivät olleet sen muokkaamia. Mutta jos joku vääränlainen, sieluton ja maailmaan kuulumaton otus asteli metsässä, se tuhottaisiin. Pedot, sairauset ja luonnonvoimat tekivät selvää moisista. Mutta mikäli mies oli jäänyt kaupunkeihin, tuo olisi varmaan hengissä. Mercure epäili jotain suurta kaupunkia, sillä pienissä paikoissa, tuollaiset miehet saatiin helposti kiinni ja hirtettiin. Tai tapettiin jotenkin muuten. Jokatapauksessa, Mercure ei hirveästi voinut auttaa etsinnöissä, hän ei näkisi merkkiä kädessä, mutta toisaalta, haltia kyllä aisti, millaisesta olennosta oli kyse. Ainakin hän uskoi aistivansa.
"Mistä aloitamme etsimisen?"
Mercure kysyi, oltuaan hyvin pitkään hiljaa.

Shira hihitti hieman Mercuren syleilyssä.
"Sen tiedän hyvin", hän sanoi haltian kiertäessä uudelleen käsiään hänen ympärilleen. Shiralla ei ollut mitään sitä vastaan, että toinen nosti hänet syliinsä. Päinvastoin. Hän nautti tuntiessaan haltian vahvat kädet ympärillään. Mercuren sylissä Shira tunsi itsensä kevyeksi.

Haltia lähti jälleen kulkemaan eteenpäin kohti vastarantaa. Shira katseli tämän kasvoja hymyillen. Hänen mielestään kellään muulla ei ollut yhtä kauniita ja miehekkäitä kasvoja kuin Mercurella. Ei edes Ouraganilla, vaikka olikin Mercuren identtinen kaksonen.
Hetken aikaa Shira mietti Mercuren varovasti esittämää kysymystä.
"En tiedä", hän sanoi viimein. "En ole miettinyt niin pitkälle. Ehkä tarkkailen häntä kauempaa ensin ja päätän vasta sitten."
Shira siirsi katseensa lähestyvään kaupunkiin ja mietti, mikä kaupunki se mahtoi edes olla. Se näytti hämärästi tutulta, mutta nainen ei saanut nimeä päähänsä. Hiljaisuus kesti pitkään, mutta se ei ollut mikään epämukava hiljaisuus. Shira ikään kuin valmistautui johonkin sisimmässään. Entä, jos hänen etsimänsä mies oli juuri tuolla kaupungissa?

"Tuosta kaupungista", Shira vastasi Mercuren kysymykseen hymyillen. "Hän voi lymytä missä vain. Ei kannata jättää mitään kaupunkia tai kylää tarkistamatta. En edes tiedä, mitä hän tekee nykyään. Hänhän voi olla ties kuinka korkeassa asemassa."

Mercure oli pitkään hiljaa Shiran sanojen jälkeen. Haltia mietti ja pohti asiaa. Tuskin kumpikaan oli sen kummemmin tullut ajatelleeksi, mitä he aikoisivat tehdä miehelle, jos löysivät tämän. Mercure ei, rehellisesti sanottuna, osannut kostaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua tappaa, vaikka mies olikin satuttanut Shiraa ja aiheuttanut tälle hirveitä traumoja. Jotenkin kuolema tuntui liian yksinkertaiselta ja helpolta myös. Mercure puhui vasta, hänen löytäessään tukevaa maata jalkojensa alle.
"Enpä tiedä, Shira... Haluatko todella käyttää koko elämääsi etsien häntä? Se mies saattaa olla kuollut."
Tietysti Mercurella ja Ouraganilla olisi aikaa, mutta ei Shiralla. Olisi sääli, jos nainen ei saisi tehdä haluamiaan asioita, koska metsästi jotakuta niin kiivaasti. Jos Mercurelta olisi kysytty, hän olisi mieluummin antanut Ouraganin hoitaa etsimisen. Mestästyksen ja vakoilun lisäksi, Ouragan oli loistava salamurhaaja. Illuusiot ja varjot olivat käteviä tapoja tappaa, sillä ne eivät jättäneet mitään jälkiä. Mutta Shira sen päättäisi, mitä uhrille tehtäisiin. Toistaiseksi Mercure teki kuten hänen kumppaninsa halusi.

Mercure laski Shiran takaisin maahan jonkin ajan päästä. Vaikkei haltia nähnyt eteensä, hän aisti kaupungin olevan lähellä. Tuoksut kantautuivat kauas ja ajatus kaupungista sai Mercuren värähtämään epämukavasta, jopa pelottavasta, tunteesta. Hän ei halunnut kaupunkiin. Mercure puristi kaksin käsin sauvaansa, aivan kuin se olisi ainut turva.
"Shira, en aijo valehdella. Minua pelottaa, hyvin paljon. Pelkään kaupunkia."
Mercure sanoi hiljaa, kasvot käännettynä lähestyvää kaupunkia. Silti hän oli päättänyt tulla mukaan. Pelot oli tehty voitettaviksi. Sitäpaitsi, Mercurella oli kaksi kaikkein rakkainta olentoa mukanaan. Tai, ainakin oli toinen. Ouragan oli hävinnyt jonnekkin. Eiköhän tuo ilmestyisi jostain nurkasta, juuri kun sitä vähiten odotti. Mercurella oli huvittava isoveli. Niin, he olivat kaksosia, mutta silti Mercure piti Ouragania isoveljenään. Heille ei oltu koskaan kerrottu, kumpi oikeastaan syntyi ensin, jottei veljesten välille tulisi minkäänlaista riitaa tai kateutta, joten he olivat saaneet itse päättää asian. Ja koska Ouragan oli luonteeltaan dominoivampi, hänestä oli nopeasti tullut vanhempi veli.

Mercuren askeleet olivat selvästi pikkuisen hidastuneet ja vastahakoisen oloiset. Hän aisti, ettei halunnut mennä lähemmäs kaupunkia, mutta meni silti, Shiran takia. Jos Shira halusi mennä, Mercure tulisi myös. Haltia otti kiinni Shiran kädestä, pujottaen sormensa naisen sormien lomaan.
"Enpä olisi uskonut enää palaavani kaupunkeihin."
Mercure naurahti hiljaa, jokseenkin ilottomasti.

Shira piti Mercuren läheisyydestä, tämän voimakkaista käsivarsista ja ennen kaikkea tämän herkästä luonteesta. Hän ei halunnut haltian tekevän mitään sellaista, mitä tämä ei olisi halunnutkaan tehdä ja tunsi syyllisyyttä siitä, että tämä tuli mukaan kaupunkiin.
"Niin saattaa ollakin", hän vastasi Mercuren sanoihin. Sitä hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi. Mieshän saattoi hyvinkin olla kuollut. Eihän tämä ollut silloin monta vuotta sitten kovin nuorikaan enää. Nyt mies varmaankin oli arviolta yli kuudenkymmenen.

Shira alkoi pohtimaan asiaa enemmän.
"Hän on kyllä varmasti vanhentunut. En kyllä ole varma sittenkään, tunnistaisinko häntä, vaikka tulisi kadulla vastaan", hän sanoi ajatuksensa ääneen ja huokaisi.
"On minun elämässäni nyt muutakin sisältöä kuin hän. Sinä olet minulle paljon tärkeämpi", Shira sanoi haltian korvaan ja puhalsi siihen leikkisästi.

Tuntiessaan taas maan jalkojensa alla, Shira käänsi katseensa kaupunkia kohti. Siitä oli hieman aikaa, kun hän oli ollut tässä osassa Aryliaa, mutta hän oli melko varma, että oli törmännyt tuohon paikkaan joskus. Tosin, moni kaupunki näytti turhan paljon samanlaisilta keskenään.
Kuullessaan Mercuren sanat, nainen kääntyi taas haltiaan päin, hipaisten hellästi tämän kättä.
"Ei sinun edelleenkään ole pakko tulla mukaan", hän sanoi. "Mutta jos tosiaan tulet, en anna sinulle tapahtua mitään pahaa. Minä olen silmäsi, jos niin vain haluat. Enkä ole aivan avutonkaan." Shira naurahti hieman.

He kuitenkin lähestyivät kaupunkia askel askeleelta. Sen melu ja hälinä tulivat aina vain lähemmäs. Oli juuri pahin aika olla liikkeellä - iltapäivä, jolloin miltei kaikki olivat tulossa tai menossa johonkin. Shira vilkaisi rakastaan tuntiessaan tämän käden omassaan ja hymyili hieman.
"Pitäisikö meidän odottaa Ouragania ennen kuin menemme sisään?" hän kysyi.

Mercure ei sietänyt meteliä ja kovia ääniä. Se oli yksi syy, miksi hän asui mielellään metsässä, jossa kaikki oli niin hiljaista ja rauhallista, harmonisesti järjestyksessä. Kaupungissa kaikki tuntui olevan pelkkää kaaosta, epäluonnollista ja ihmisen tekemää. Mercure saattoi aistia ympäristönsä sokeanakin ja kertoa yllättävän paljon mitä "näki", mutta kaupungissa ei ollut mitään, minkä turvin Mercure olisi suunnistanut. Koko hänen aistimuksensa sekoittuivat äänien ja valovälähdysten sekamelskaksi, eikä haltialla ollut minkäänlaista toivoa nähdä eteensä. Metsässä hän oli kuningas, mutta sen ulkopuolella tuskin ollenkaan elossa. Mutta Shiran läheisyys ja lämmin kosketus rauhoitti haltiaa. Shira oli valo Mercuren pimeydessä, naista oli helppo seurata, minkä tahansa usvan lävitse. Pienellä, tuskin huomattavissa olevalla liikkeellä, Mercure hieroi varovasti peukalollaan Shiran kämmentä, hän vain halusi tuntea rakkaansa olevan lähellään.
"Tiedän, tunnen vain itseni avuttomaksi."
Mercure hymyili pikkuisen Shiran sanoille, mutta kaupungin uhkaava läheisyys pyyhki hymyn nopeasti haltian kasvoilta. Monet miehet luulivat, etteivät naiset osanneet pitää huolta tai suojella, mutta Mercurelle Shira oli aivan yhtä hyvä suojelija, mitä Ouragan. Ei se ollut sukupuolisidonnainen asia. Joten haltia luotti kyllä Shiraan ja tämän taitoihin, ei hävennyt tulla suojelluksi, mutta silti tuntui pahalta olla niin avuton. Mercure puristi sauvaansa tiukemmin kädessään ja ensimmäistä kertaa tunnusteli sillä hieman tietä. Hän ei koskaan tehnyt niin metsässä.

Melu kasvoi hetki hetkeltä, mutta Mercure seurasi silti kumppaninsa askeleita, pitäen naista kädestä. Haltian herkkiin korviin miltei sattui kaikki se hälinä, mikä kaupungista lähti, se vääristi hänen mielikuviaan ja teki niistä lainehtivia. Mercure meinasi juuri vastata Shiran kysymykseen, kun pieni, solakka ja käärmemäinen varjo erkaantui kaupungin muurin varjosta ja nousi pystysuoraan spiraalimaisena muotona. Nopeasti ja äänettömästi siitä muodostui Ouragan.
"Ei minua tarvitse koskaan odottaa."
Ouragan vastasi Mercuren puolesta ilottomasti kysymykseen. Vanhempi kaksosista oli tehnyt hieman tiedusteluja, ottanut selvää, oliko kaupunki turvallinen. Viimeksi se oli jättänyt, kirjaimellisesti, jälkensä Mercureen. Mutta tällä kertaa paikka vaikutti suht vaarattomalta, kaikesta ihmisvilinästä huolimatta.
"Mennään sitten. Ei tämä odottamalla parane."
Mercure oli lopultakin valmis astumaan uudelleen kaupungin muurien sisäpuolella, vaikkei mielellään sitä tehnyt. Ouragan liikkui huomaamattomasti heidän perässään ja tuli hetkeksi Shiran vierelle.
"Minun täytyy myöntää Shira, että olet upea nainen. Pidät hyvää huolta Mercurestani, taidat tosiaan välittää hänestä. Olen pahoillani, mikäli olin aluksi sinulle hyvin epäkohtelias."
Ouragan nyökäytti pikkuisen päätään anteeksipyytävästi. He molemmat, sekä Shira että Ouragan, rakastivat Mercurea syvästi, ja Ouragan oli niin monta kertaa nähnyt veljensä sydämen särkyvän, ettei hän mielellään päästänyt naisia enää uudelleen Mercuren lähelle. Mutta Shiraan Ouragan oli oppinut luottamaan melko lyhyessä ajassa. Hän oli nähnyt, miten hyviä nuo kaksi olivat toisilleen.

//jatkuu Mirassa