Keppien kalskeesta johonkin muuhun (sovittu)

Vanhan Rotan ei tarvinnut ihmetellä enää sen enempää toisen tarmoa auttaa. Jokin hulluhan tämä ilmiselvästi oli, tavalla tai toisella. Rotalla ei ollut hajuakaan siitä, miten mies tarkalleen ottaen voisi auttaa. Tämä näytti kovin riippaiselta ajamaan ketään takaa, saati sitten ottamaan kiinni yhtään mitään. Kukaties tämä oli nähnyt jotain, mutta mitään muuta Vanha ei oikein keksinyt. Vaikka toisaalta, eipä yhdestä lisää pahitteeksikaan ollut. Jos ei muuten, saattaisi tämä sattua vaikka jonkin iskun tielle ja ottaa sen hänen puolestaan. Aina parempi muiden kohdalla kuin omalla - etenkin, kun takaa-ajettujen joukossa oli kaksi hyvin ikävänpuoleista tapausta.

"Viisi. Viisi miestä. Tänne pakenivat, kerrottiin, tännepäin. Kolme ei minkään arvoista, pikkurahaa", Vanha aloitti, mutta kohotti sitten kaksi sormea pystyyn painottaakseen seuraavia sanojaan. "Kaksi tärkeitä. Iso raha, vaarallisia. Toinen iso, arpia, yksi käsi. Soturi. Kalju, tatuointeja. Toinen pieni ja laiha, luiseva. Sanovat, että velho. Paljon rahaa."
Vanha Rotta jätti sanansa leijumaan ilmaan, odottaen josko mies osaisi sanoa jotakin asiaan. Tämä ei toivonut liikoja, mutta ei millään tavoin pistäisi pahakseen, mikäli toinen tietäisi jotakin.

Ayachi kuunteli rotan kuvailua. Näitä kolmea, ei niin tärkeätä miestä, se ei kuvaillut lainkaan. Miehiä oli täällä hyvin paljon, joten Ayachin pitäisi saada lisää tietoa heistä. Isoa arpista yksikätistä kaljua soturimiestä ei ollut korppi-ihmisen silmiin osunut, mutta kuvaus velhoksi kutsutusta luisevasta miehestä loi jonkinlaisen muistikuvan korppi-ihmisen aivoissa. Hänessä oli linnun ominaisuuksia ja lintujen muisti oli erinomainen. Varsinkin kuvamuisti.
" Uskon nähneeni pienen, laihan miehen. Näytti vaaralliselta, sopisi hyvinkin olemaan velho. Se liikuksii tuolla päin. " Ayachi nyökäytti päällään itään päin ja toivoi, että rotta ymmärtäisi suunnan yhtä hyvin kuin hän. Tai pikemminkin sen, millaista tuolla suunnalla oli.
" Voisit myös kuvailla enemmän niitä kolmea miestä.. Siitä viimeisestä en ole kuullut tai nähnyt, mutta sellaisen erottaa helposti. " Ayachi selosteli sitten. Hän voisi tarpeen vaatiessa myös etsiä miehiä ilmasta käsin, jos ei muuten. Lentokyky oli ihmeellisen hyvä asia.

Vai että idässä. Vanha Rotta pohdiskeli hetken tietoa, sillä idästä tämä oli tullutkin. Ehkäpä tieto oli vanhaa, tai mahdollisesti kysessä oli eri mies. Mutta toisaalta, velho saattoi yrittää harhauttaa, suuntasi ensin länteen niin pitkälle kuin pystyi, ja sitten takaisinpäin. Oli sellaista ennenkin nähty. Lähimailla tämä ei ainakaan tuntunut enää olevan, ei tiedetty mitään. Kannattaisi kukaties suunnata takaisinpäin. Toinen mies, suuri ja kalju, oli oikeastaan paennut tämän kanssa, kuten myös ne kolme muuta, mutta ei Vanha edes odottanut näiden enää liikkuvan yhdessä. Aikoivat kukaties tavata jossakin kun kaikki rauhoittuisi, mutta tällä hetkellä oli parempi liikkua erillään ja kaukana toisistaan. Vaikeampi huomata niin.

"Ei väliä. Ne kolme turhia. Liian pieni raha, ei kannata. Samassa suunnassa, ei muuten", Vanha aloitti torjuvasti. Suuri kalju soturi ja luiseva velho olivat ne, jotka oikeasti haluttiin saada kiinni, kun taas ne kolme paossa auttanutta olivat vain kylkiäinen. Niin turhanaikainen, ettei olisi välttämättä maksanut edes vaivaa ottaa henkeä pois ja raahata päätä takaisin todisteena. Mutta toisaalta, ei raha koskaan haitannutkaan...
"Tavallisia. Pikkurikollisia. Yhdellä ei peukaloa", Vanha totesi, kohottaen havainnollistaen vasenta kättään. "Toisella silmä pois. Laihoja, katupaskaa. Jotain arpia", rotta jatkoi, tietäen että olisi yhtä hyvin voinut lukematonta määrää muitakin. Puuttuva peukalo tai silmä ei ollut vielä yhtään minkäänlainen tunnusmerkki itsessään, kuten ei laihuus tai pari arpeakaan. Ellei kolmikko ollut yhä yhdessä, ei näitä varmaankaan löydettäisi millään.
"Mielellään ryyppäävät" oli viimeinen tunnusmerkki, joka Vanhalla Rotalla oli, ja jonka tämä kykeni kertomaan.

Ayachi nyökkäili tuntomerkeille. Tosiaan, moneenkin voisi yhdistää tuollaiset tiedot. Siksi heidän ei siis kannattaisi vielä etsiä heitä. " No, voin joka tapauksessa auttaa sinua löytämään ne kaksi tärkeämpää. Olen nopea löytämään asioita, ihmisiä. Hyvä näkö on hyvä asia. Näen kauas. " Tosiaan, Ayachi näki hyvin kauas, samaan tapaan kuin petolinnut. He varmaankin löytäisivät ainakin jommankumman miehistä nopeasti, kunhan matkaisivat varmasti oikeaan suuntaan. Siitä ei ollut kauan, kun korppi-ihminen oli nähnyt laihan, velhoksi kutsutun miehen. Hänet kyllä ainakin löytäisi.
" Onko sinulla isompia suunnitelmia siitä, miten tapat heidät? " kysäisi mies sitten, siltä varalta että hänellä itselläänkin olisi jotain ehdotettavaa toiselle tai jotain muuta, vaikkapa suunnitelmien korjausta. Tämä alkoi tosissaan kiinnostamaan miestä, vaikka eihän Ayachi tappamisesta niin pitänyt.

Miehen kysymystä ei Vanhan Rotan tarvinnut miettiä montakaan hetkeä, eikä sen yksinkertaista vastausta. "Nopeaan", tämä totesi, aikomatta ensin mitenkään tarkentaa. Toisen kanssa tähän asti käyty keskustelu kuitenkin sai Vanhan jo arvaamaan, että tämä halusi kuulla lisää. "Se on velho. Vaarallinen, jos ehtii taian. Pitää yllättää, ei saa olla aikaa. Pää pois, ei loitsi."
Vanha ei ollut törmännyt velhoihin kuin muutaman kerran, ja jo ne olivat olleet aivan tarpeeksi saamaan varuilleen taikuuden kanssa. Velhot tapasivat olla heiveröisiä, näiden käsittelemät voimat jäytivät luuta ja lihaa, mutta eipä näiden mahti ruumiista tullutkaan. Mikäli velho kykeni pääsemään selville tilanteesta ja keskittämään voimansa uhmaajaansa, raastaisi tämä muutamalla sanalla ja kädenliikkeellä nahan päältä ja muuttaisi veren liekeiksi tai jotakin muuta samanlaista. Piti iskeä heti ja vaientaa, ennen kuin tämä ehtisi tekemään mitään. Rotta oli nähnyt, kun varomaton soturi yritti käydä voimakkaan velhon kimppuun ilman mitään suunnittelua. Kuolema oli ollut sotkuinen.

"Iso mies myös nopea, jos voi. Vaarallinen, sanovat. Henki pois, ei vaaraa. Mutta jos ei yllätys toimi, taistelu", Vanha Rotta jatkoi. Sotureiden, olivatpa miten hyviä tahansa, kohdalla kaikki oli yksinkertaisempaa. Tietenkin miekkaan taikka kirveeseen kuoli aivan yhtä varmasti, kuin aivojen keittämiseen, mutta ainakin teräkseen saattoi vastata teräksellä. Taikuus ei aineellista voimaa pelännyt, eikä siitä ollut sitä vastaan puolustamaan. Soturin saattoi tajuta, ja tämän kykeni voittamaan. Oli vain osattava asiansa.

"Missä velho? Metsä, tie, kukkulat?" Vanha kysäisi vielä ohimennen. Olisi hyvä tietää, missä tämä oli, sillä se kertoisi, miten nopeasti tämä pääsisi minnekään päin - puhumattakaan siitä, että silloin tätä varten voisi tehdä todellisiakin suunnitelmia. Olkoonkin, ettei taikuutta vastaan voinut suunnitella...

Ayachi kuunteli ja mietti. Vaikutti varsin järkevältä suunnitelmalta tuo tapa tappaa velho. Miehellä oli kuitenkin yksi lisäehdotus, jonka avulla se voisi helpottaa Rotan työtä. " Minä voin kiinnittää velhon huomion itseeni, niin ettei se varmasti huomaisi sinua, kun yllätät sen. Se olisi aika varma keino. " Mies katseli Rottaa hiljaa, odotellen vastausta tähän ehdotukseen. Ayachin mielestä se ainakin olisi järkevä vaihtoehto. Velho ensin huomaisi tämän, saattaisi kysyä jotain, ehkäpä jopa käyttää taikaansa Ayachiin, mutta Rotta ehtisi sillä välin tappamaan sen. Velhon myös löytäisi nopeasti - niistä kun huokui magia-auraa ympärille. Sen kykeni tuntemaan, jos oli sellaisen lähellä ja jos ymmärsi edes jotakin taikuudesta, jos uskoi siihen.

Ison miehen tappamiskeinoon ei korppi-ihmisellä ollut lisättävää, siinä Ayachi ei voisi kovasti auttaa. Keltaiset silmät tarkkailivat Rottaa ja kysymyksen kuultuaan vastasi mies taas, tällä kertaa aika nopeasti.
" Tiellä, tiellä minä sen näin. Jos edetään tuonne suuntaan, tietä pitkin, kyllä me jossain vaiheessa huomaamme hänen auransa. " Ayachi nyökäytti taas itään päin. " Lisäksi tieltä näkee kauas. Se on hyvä. Jos hän kulkee tiellä, jos ei ole isoja mutkia, minä näen hänet kaukaa. Hyvin kaukaa. " Tosiaan, Ayachi kykeni näkemään Rotastakin oikeastaan jokaisen yksityiskohdan, yksittäiset karvat, jos halusi. Hän kykeni näkemään kauempana olevien rakennuksien pienet yksityiskohdat. Lintujen näkö oli hyödyllinen.

Mies oli typerä ja kaiketi hieman hullukin. Tai paljon hullu. Tämä oli sinisilmäinen ja aivan liian altis auttamaan. Kukaan, joka oli valmis kääntämään velhon vihan ylleen antaakseen täysin tuntemattomalle aikaa yllätysiskuun vihollista vastaan, jonka kanssa tällä ei ollut minkäänlaista vihaa, ei voinut olla täysjärkinen. Mutta mikäpä Vanha Rotta oli tätä tuomitsemaan, juoskoot aikaiseen kuolemaan jos niin halusi. Tästä olisi apua, juuri sellaista jota oli vaikea löytää. Harva halusi millään tavoin nousta vaarallista velhoa vastaan, edes hyvästä rahasta, ja vielä harvempi olla se, joka ottaisi kaiken mahdollisen vastaan. Vanha ei itsekään halunnut välttämättä joutua tämän kyseisen tuimaan tuijotukseen, jos kyseessä oli se mies, jota kuvaukset vastasivat. Rotta ei tiennyt, oliko, mutta toivoi että maailmaan mahtuisi kaksi samankaltaista taikojaa. Muuten vastassa ei olisi vain uhattu velho, vaan raivopäinen...

"Näytä tie. Varoita ajoissa", Vanha Rotta totesi lyhyenpuoleisesti, ja tarttui sitten reppuunsa, jonka oli laskenut alas. Miehellä oli ilmeisesti hyvät silmät, päinvastoin kuin rotalla, joka erotti yksityiskohdat tästä nyt kasvotustenkin vain suunnilleen. Siitä olisi etua. Takaa-ajettu tuskin liikkuisi turhan nopeasti yhtään mihinkään, ei tämän näivettyneellä rangalla, ei kun mies ei edes uskonut jonkun olevan kintereillä. Velhot saattoivat toki tietää paljon ja aavistaa vielä enemmän, mutta tällainen täysin yllättäen tapahtunut liitto tuskin olisi näkynyt ennalta edes parhaalle selvännäkijälle.
Vierailusta tässä paikassa oli nähtävästi tulossa lyhyt. Vanha Rotta ei millään tavoin ollut siitä pahoillaan, sillä Jiroa ei miellyttänyt tätä. Joenvarren typeryksiä, kalastajia, kaikenlaisia ihmisiä kaukana kaikesta. Kukaties, kun tämä olisi ohi, olisi aika suunnata kohti pääkaupunkia. Sellaisessa paikassa ei työ loppuisi koskaan...

Ayachi nyökkäsi ja lähti askeltamaan itään päin vievälle syrjäkadulle. Heidän olisi parasta pysytellä toisten olentojen ulottumattomissa - ne taisivat yhä olla närkästyneitä Rotan voittoon. Korppi-ihminen eteni kohtalaisen nopeasti. Tuskin oli monessa paikassa samanlaista miestä tavattu kuin tämä - luonteeltaan Ayachi oli tosiaan liiankin auttavainen. Mutta toisaalta hänellä ei ollut mitään, mitä olisi itselleen halunnut. Niimpä toisten auttaminen oli ainoa asia, joka piti miestä elossa, elämänhaluisena, iloisena. Ehkä hän sitä kautta löytäisi jonkin suunnan omaan elämäänsä.
Ayachi löysi nopeasti hyvät reitit. Silmät kertoivat, mihin kannatti mennä ja missä taas olisi umpikuja. Lintujen suuntavaiston avulla mies eteni melkein suoraan itään. Hän oli havainnut, että velho oli kulkenut juuri suoraan itään, siispä hänkin tekisi niin. Mutta mikä syy velholla oli mennä itään, sitä ei Ayachi tiennyt tai osannut edes arvata. He olivat hyvää vauhtia pääsemässä pois kylästä. Se oli parempi - velhon auran erottaisi paremmin, kun ympärillä ei ollut häiritseviä tekijöitä, kuten toisten olentojen heikompia auroja.
Kuka tahansa korpit ja ihmiset tunteva olento olisi ensinäkemältä arvannut Ayachin olevan itsekkäimpiä olentoja, mitä liikkui maan päällä, mutta asia olikin päinvastoin.

Vanha Rotta seurasi miestä, sanomatta mitään. Toinen mitä ilmeisimminkin tiesi, minne oli menossa ja tunsi tien, sillä tämä valitsi tienhaarat ilman minkäänlaista epäilyä. Käyttökelpoinen apu tällä tavoin, jos ei mitenkään muuten. Jos tämän näkemän miehen hartioilla tosiaan keikkui oikea pää, se josta oli luvattu mukava rahapussi, olisi tämä ollut vähintäänkin onnekas sattuma. Muuten velho olisi ehkä päässyt kokonaan pakoon, tai mahdollisesti kohdannut jonkun toisen palkkiota havittelevan. Vaikka toisaalta, tämän tapauksen kohdalla tuskin aivan kuka tahansa aloittelija onnistuisi muussa, kuin itsensä tapattamisessa. Velho, eikä mikään kahden pennin luidenlukija, vaan vaarallinen ja valmis käyttämään voimiaan.

Kun matka jatkui jatkumistaan, alkoi Vanha Rotta pikkuhiljaa myös tuntea sen. Se ei ollut hengästymistä, se ei olisi vielä tässä vaiheessa tuntunut tarpeeksi vahvasti. Tällä kertaa tuntui kipua. Vanha haava reidessä vihoitteli, kuten se välistä teki kun oli käveltävä pidempi matka. Se oli ollut luuta raapaissut keihäänpisto, ja ilmeisestikin keihäänkärjestä oli lohjennut sirpale, joka oli jäänyt sinne. Ja nyt se vaati rauhallisempaa tahtia. Vanha ei olisi halunnut sen vaatimuksia noudattaa, vaan hoitaa homman mahdollisimman nopeasti - puhumattakaan siitä, ettei tahtonut alkaa vinkumaan miehen nähden kuin pahainenkin penikka. Tämä saattaisi vielä auttamisenhingussaan yrittää alkaa holhoamaan.
Hetken Vanha Rotta seisoi tiellä, yrittäen sysätä kivun syrjään, mutta vanha haava vihoitteli entistä ikävämmin. Jalka halusi olla vapaa rotan ja tämän kantamusten painosta ainakin hetken, ja osoitti sen pirullisilla kipupiikeillä. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, kuin myöntää tappionsa ja levätä hetki.
"Odota", Vanha urahti ykskantaan, alkamatta millään tavoin selittää vaivojaan. Tämä vain nilkutti tien sivuun istumaan, hieraisi muutaman kerran vanhaa haavaansa ja toivoi, ettei toinen alkaisi kysellä.

Ayachi jatkoi rauhallisesti kulkuaan, kunnes kuuli toisen pyynnön odottaa. Pikemminkin se kuulosti käskyltä, mutta siitä huolimatta mies seisahtui aloilleen. Hän katsahti taakseen. Rotta oli istunut tien viereen, ilmeisesti jalassa oli kipuja. Ayachi ei viitsinyt moisesta kysellä mitään, sillä olihan toinen jo aika vanha. Korppi-ihminen itse ei tuntenut minkäänlaista rasitusta kävelemisestään, vaikkei hänellä mikään maailman paras kunto ollutkaan, mutta olihan hän tietenkin paljon nuorempi kuin Rotta.
Mies kykeni odottelemaan rauhassa toista, kunnes tuo jaksaisi taas kävellä. Ei heillä ollut paha kiire, nimittäin velho tuskin kulkisi kovin nopeasti, eihän sillä ollut kiire minnekään kun harva edes tunnistaisi velhon saatika erottaisi tätä muista tiellä kulkevista kulkureista. Kaikilla ei ollut kykyä aistia magia-auraa. Ayachilla sellainen jostain syystä oli.

Mies oli armollisesti jättänyt sanomatta mitään tai tulematta tarjoamaan apuaan, ja jäänyt ilman sen suurempia odottamaan. Vanha Rotta ei sietänyt mitään siihen suuntaan viittaavaa sananpoikastakaan, että olisi alkanut olla liian raihnainen näihin hommiin. Yleensä ne sanat tulivat toki pilkaten tai vähätellen, mutta vilpittömässä auttamisenpuuskassa sellainen olisi mahdollisesti vielä pahempaa. Niin paljon rehellisemmällä tavalla todenmukaista. Tässä asiassa todenmukaisuus ei Vanhaa suuremmin miellyttänyt. Parempi olla ajattelematta sitä, sillä ei se kuitenkaan mihinkään muuttuisi pohdiskelemalla. Siihen alkaisi vielä uskoakin, ja siinähän se sitten olisi.

Kipu jaksoi riipiä aikansa, mutta loppujen lopuksi rauhoittui, kun jalka sai levätä aikansa. Istuskeleminen tomuisen tien laidassa, muutaman uhkarohkean ruohonkorren vieressä pienessä tuulenvireessä antoi mukavasti voimia jatkaa taas. Mielellään Vanha olisi lepuuttanut jalkaansa pitempäänkin, mutta parempi hoitaa tämä ja istuskella vasta sitten. Rotta otti vielä nopean vesiryypyn leilistään, ennen kuin kömpi taas pystyyn ja vilkaisi mieheen.
"Mennään", Vanha urahti, jälleen aivan yhtä lyhyesti ja ytimekkäästi, yrittäen näyttää mahdollisimman kepeäjalkaiselta lähtiessään kulkemaan.

Pian Rotta ilmoitti haluavansa jatkaa kävelyä, joten Ayachi lähti taas liikkeelle. Hän katseli ympärilleen. Korppi-ihminen ei tiennyt, kuvitteliko hän vain, mutta jossain tuntui jonkinlainen aura. " Minusta tuntuu, että me lähestymme häntä. " totesi mies sitten toiselle, vilkaisten taaksensa merkitsevästi. Ayachi toivoi, että tuuli olisi vaihtanut suuntaansa, niin velhosta olisi saattanut saada vainun.
Ayachin askeleet nopeutuivat kun se luuli tuntevansa velhon auran. Nyt hän oli jo melkein varma. Mies pitäisi vain saavuttaa. Ja kyllä, kun tuli pitkä suora osa tietä eikä kasvillisuus ollut pahasti tiellä, uskoi mies erottavansa kaukaisuudessa laihan, hennon hahmon. Velhon. " Näen hänet. " ilmoitti korppi-ihminen toiselle. " mutta hän ei näe meitä, vielä. Olemme niin kaukana. "

Mies sanoi jo näkevänsä takaa-ajetun, peräti niin kaukaa ettei tämä vielä erottanut. Vanha Rotta ei voinut sanoa siihen juuta eikä jaata, rotansilmillä ei erotettu miestä kovinkaan pitkältä, eikä varmasti edes kymmentä tällaiselta matkalta. Ja koskapa rotalla ei ollut aavistustakaan, miten pitkälle mies oikeastaan näki, oli vaikea saada vielä kovinkaan hyvää kuvaa siitä, miten kaukana tämä tarkalleen ottaen oli.
"Mene edempänä. Puhu lähellä. Pitää saada selkä minuun. Kysy... ohje kauas", Vanha antoi nopeasti muutaman käskyn. Tässä kohtaa ne olivat käskyjä, eivät pyyntöjä. Niillä oli tarkoitus saada asioita tapahtumaan nopeasti.

Kauempana tiellä, kuten mies oli nähnyt, kulki kuin kulkikin mies - tai ainakin jonkinlainen matkaaja. Kantamuksia tällä ei näyttänyt olevan kuin vain nimellisesti. Kumara, kaapuun verhottu ruumis olisi hyvin voinut kuulua jollekulle ikivanhalle, mutta hupun varjostamat kasvot olivat nuoremman miehen, vaikkakin hyvin laihat ja sairaalloisen harmaat. Heiveröinen mies puristi luisevin, pitkin sormin paksunpuoleista matkasauvaa, josta näytti ottavan toden teolla tukea, niin että melkeinpä vääntäytyi eteenpäin sen avulla. Tämä oli likainen ja rähjäinen, tien tomu ja maan muta olivat työntyneet jokaiseen rakoseen, johon vain pääsivät, ja vaikkei miehellä partaa ollutkaan, työntyi hupun alta takkuista, leikkaamatonta ja likaisenharmaata hiuskuontaloa. Silmänalusia tummensivat vähäisestä unesta ja rasituksesta kertovat varjot ja mies kulki vaivalloisesti ja tuskaisen näköisesti. Monen mielestä tämä olisi näyttänyt varmastikin enemmän kerjäläiseltä tai sairaalloiselta hullulta ukolta, kuin pelätyltä ja vainotulta velholta.
Mies eteni vaivalloisesti tietä pitkin, nähtävästi huomaamatta millään tavoin kahta kaukana takanaan tulevaa kulkijaa. Tällä oli liikaa keskittymistä jo pystyssä pysymisessäkin.

Ayachi nyökkäsi. " Sinun kannattaa kulkea hyvin hiljaa, hieman tien sivussa, jossain paikassa missä sinua ei erota vaikka hän sattuisi kääntämään päätään. " Tämän jälkeen korppi-ihminen nopeutti huomattavasti vauhtiaan, lähes äänettömästi astellen sudenkäpälillään. Hän saavuttaisi velhon pian, vaikka kohde oli kaukana. Ayachi kulki hyvin nopeasti, koska tiesi Rotan olevan hitaampi ja jos velho huomaisi hänet, hän ei näkisi Rottaa, joka olisi jäänyt kauemmas taakse. Mutta Ayachin pitäisi voittaa aikaa keskustellessaan velhon kanssa ja se olikin hieman vaikeampaa. Mies toivoi, että hän keksisi keskustelunaihetta velhon kanssa.
Hetken ajan kuluttua oli Ayachi jo melkein saavuttanut velhon. Mies näytti toivottomalta tapaukselta, kuin kuolevalta, mutta Ayachi ymmärsi, että velho oli varsin elinvoimainen, ulkonäkö oli vain hämäystä. Jotta suunnitelma onnistuisi, täytyi korppi-ihmisen esittää luulevansa toista heikoksi ja kuolevaksi matkalaiseksi. Velho kulki juuri sopivasti nyt selkäpäin rottaan ja Ayachiin, joten Ayachi nopeuttikin taas askeliaan, ilmestyen velhon eteen kuin kuka hyvänsä eksynyt matkalainen.
" Hei. Anteeksi, että näin ilmestyn tähän, mutta en oikeastaan tiedä missä olen. Osaisitko sinä auttaa? " Korppi-ihminen kallisti kysyvästi päätään. Siniset silmät olivat rehelliset - Ayachi oli hyvä puhumaan niin, ettei toinen erottanut valhetta totuudesta. Ei hän oikeastaan valehdellutkaan, sillä ei hän tuntenut näitä seutuja kovin hyvin.

Vanha Rotta odotti, että mies pääsisi velhon luokse ja saisi tämän puhumaan, ennen kuin teki mitään. Reppunsa ja sotanuijansa tämä jätti tien viereen. Niitä tuskin ehtisi kukaan siitä viedä sillä aikaa, sillä tie vaikutti olevan tänään hiljainen. Piti saada pois kaikki ylimääräinen, sillä avoimella paikalla jonkun taakse hiipiminen ei todellakaan olisi helppoa - ei etenkään, kun kyseessä oli epäluuloinen ja takaa-ajettu velho. Velhojen kanssa mikään ei ollut varmaa. Ne olivat epäluuloisia muutenkin, ja harvoin yhtä vanhoja ja näivettyneitä kuin miltä näyttivät. Vanha ei pitänyt tällaisesta arvaamattomuudesta, ei hiukkaakaan.
Loppujen lopuksi Vanhan Rotan korviin kantautui kuin kantautuikin puhetta. Näin kaukaa sanoista oli melko mahdoton saada selvää, mutta puhe itsessään kuului. Varoen pitämästä kiirettä, mutta silti niin ripeästi kuin vain kykeni hiljaa, lähti Vanha etenemään kohti keskustelijoita, vain väkipuukko mukanaan ja paljastettuna. Paljaaseen lihaan ei juuri teräspäistä nuijaa tarvittu.

Velho kavahti taaksepäin, kun eteen kiersi äkkiä joku. Tämän kasvoilta kuulsi vauhko pelko, ja hetken tämä näytti siltä kuin saattaisi yrittää pakoon vaikka loikkaamalla tieltä ja ryntäämällä pellon ylitse. Sitten tämä kuitenkin tuntui käsittävän tilanteen, ja jäi paikalleen varuillaan ja eteen ilmaantuneeseen mieheen tuijottaen. Tämä näytti kaikin puolin epäluuloiselta, varmasti vielä enemmän ilmestyksen oudon ulkomuodon takia, mutta aikoi nähtävästi kuitenkin vastata. Hetken velho selvitteli kurkkuuan limasta, yskien räkäisesti ja sylkien mustaa limaa suustaan tomuiselle tielle.
"Minne? Missä? Sinä?" velho aloitti narisevalla, käheällä äänellä, kuulostaen vähintäänkin hämmentyneeltä. Sitten tämä kuitenkin sai aavistuksen verran tolkkua itseensä. "Typerä epäsikiö, kysele turhia joltakin muulta!" tämä ärähti, koettaen päästä miehen ohitse jatkaakseen matkaansa, huitoen luisevalla kädellään hätistääkseen tämän tieltään.

Ayachia nauratti velhon ymmärtämättömyys, kunnes toinen viimein tajusi tilanteen. Velhon vanhuksen esittäminen epäonnistui siinä vaiheessa, kun tuo tiuskaisi Ayachille mitä elinvoimaisimpaan sävyyn. " Minä en ole epäsikiö. Olen paljon puhdasrotuisempi kuin monet muut olennot. " selitti sitten Ayachi kärsivällisesti, askeltaen takaperin hieman, kun toinen pyrki jatkamaan matkaansa, jatkaen sitten puhettaan. " Minä tarvitsen nyt sinun apuasi, koska täällä ei ole muita. Eikä sinun tarvitse tehdä sitä ilmaiseksi. " Niin, nyt löytyi hyvä keino voittaa aikaa. Lahjonta. Siinä menisi tietysti aikaa tinkiä sopivaa hintaa ja siinä ajassa ehtisi Rotta varsin hyvin hyökkäämään velhon kimppuun. Jos muu ei auttaisi, täytyisi Ayachin uhrata itsensä ja estää velhon kulku väkivalloin. Ajatukset eivät kuitenkaan heijastuneet korppi-ihmisen silmistä niin kuin tavallisilla ihmisillä ja se oli erittäin hyvä asia.

Velho ei selvästikään ollut lämpenemässä millään tavoin miehen tarjoukselle, vaan yritti yhä ohi, koettaen työntää tätä syrjään. "Minua ei kiinnosta niin rotusi kuin rupuiset lanttisikaan, ruma saasta! Häivy tai saat kärsiä, sen lupaan!" tämä ärähti, koettaen jo napauttaa tätä sauvallaankin vasten kasvoja. Moinen riuhtominen ei näyttänyt olevan tämän näivettyneelle rangalle erityisen hyväksi, sillä velho yski entistä rajummin ja sylki moneen kertaan paksua limaa.

Miehen harhautus ei ollut aivan odotetun kaltainen, mutta Vanha Rotta ei valittanut. Velho piti katseensa ja huomionsa miehessä, eikä ollut todellakaan katsomassa taakseen aivan hetkeen. Mutta siltikin, vaikka tämä tuskin tajuaisi mitään, Vanha nopeutti hieman tahtiaan. Toinen oli kyllä onnistunut kääntämään velhon huomion moitteetta itseensä, mutta teki sen henkensä uhalla. Paikalla ei ollut ketään näkemässä, ja jos mies pitkään yrittäisi tätä estää, olisi tällä kohta huomattavasti enemmän huolia, kuin vain muutama luisevan käden läpsäisy tai kepinisku kasvoille.

Ayachi oli koko ajan perääntynyt rauhallisesti, väistellen velhon iskuja. Normaalit keinot eivät tuntuneet tehoavan. Jotain olisi kuitenkin keksittävä. Korppi-ihminen katseli toista mietteliäästi. Kun kerran oli päästy aiheeseen - siihen ettei velho todellakaan pitänyt miehestä - voitaisiin sitä jatkaakin.
" Mikä tekee minusta niin kovin vastenmielisen? " Ayachi naurahti kevyesti. Jos velho aikoisikin hyökätä hänen kimppuunsa taikavoimin, saattaisi se ehkä aliarvioida Ayachin ja siksi käyttää lievempää magiaa. Se saattaisi koitua pelastukseksi.

" Ja missä vaiheessa minä puhuin lanteista? On maailmassa muutakin arvokasta. " mies koetti herätellä velhon mielenkiintoa, katsellen tuota keltaisilla silmillään. Ayachia olisi saattanut luulla taikavoimaiseksi otukseksi, koska tämä oli muuten niin heikko, mutta todellisuudessa ei miehellä ollut minkäänlaisia magiakykyjä. Hän oli kuitenkin älykäs ja ennakoiva. Onneksi Rotan matka ei ollut kovin pitkä. Yllätys onnistuisi.

Velhon kärsivällisyys loppui nopeasti. Tämä yskäisi räkäisesti vielä kerran ja pysähtyi sitten. Tämän silmissä kävi raivokas tuike, kun tämä veti syvään henkeä ja huusi ääni ärtymystä ja raivoa kuultaen: "Selvä on, rääpäle! Selvä on! Sinä olet tuhlannut minun vähää aikaani jo aivan tarpeeksi! Jos kaikki surkeat luusi eivät hajoa tomuksi, voit katua omaa hölmöyttäsi!"
Velho heilautti kellertäväkyntistä kättään kuin lyödäkseen, vaikka olikin liian kaukana osuakseen millään tavoin. Sitä kuitenkin seurasi näkymätön voiman aalto, joka iskisi kuin moukari ja paiskaisi miehen varmasti hyvän matkaa pois maantieltä ja pusikkoon.

Vanha Rotta näki tilaisuutensa. Mies ei ehkäpä ollut enää hengissä, mutta velho oli kohdistanut kaiken huomionsa - ja voimansa - nyt edes hetkeksi tähän. Kädenliikettä ei seurannut mitään näkyvää, mutta sen tunsi. Kaukaa se tuntui äkillisenä tulvahduksena ylitse, ei kuumana eikä kylmänä vaan silkkana voimana. Mutta kaukaa ja takaa se vain tuntui, ei millään tavoin haitannut. Vanha rynnisti loppumatkan, jättäen varovaisuuden sikseen.
Olipa se yliluonnollista terävyyttä tai vain aavistus, näytti velho tajuavan tilanteen juuri liian myöhään. Tämä käännähti ympäri, ensin raivoissaan mahdollisesta uudesta kiusasta, mutta salamannopeasti ilme suli yllättyneeksi pelästykseksi. Ja sitten tätä päin tuli vanha, raskasrakenteinen rotta. Tarkalleen ottaen leveäteräinen ja pitkä väkipuukko edellä.
Vanha Rotta tunsi, kuinka heikot luut katkesivat ja liha antoi periksi ilman suuriakaan vastusteluja, kun survaisi terän velhon rintaan. Se työntyi läpi vielä tämän selästäkin, kaavun ja lihan lävitse. Mutta toisin kuin Vanha oli odottanut ja toivonut, ei näivettynyt velho kaatunutkaan koristen ja lävistettynä maahan, vaan tarrasi väkipuukon kahvalla olleeseen käteen ranteesta. Toinen käsi tavoitteli Vanhan rintaa, ja tämä tarrasi välittomästi siihen vapaalla kädellä, aikomatta missään nimessä nähdä, mitä velho aikoi.
"Sinä... kirottu piru!" velho sihahti hampaidensa välistä, tavoitellen pitkillä sormillaan lihaa, samalla kun piti asekäden tiukasti lukittuna itseään vasten. Mieheksi, jonka käsi oli melkeinpä pelkkää luuta, tällä oli pelottava määrä voimaa. Niin paljon, ettei Vanha Rotta ollut varma, kykenisikö huonosta asennostaan voittamaan tämän.

Ayachi ei ollut ehtinyt reagoimaan velhon loitsintaan ja siksi korppi-ihminen lennähti kaaressa puuta päin. Ilman siipiä miehen selkäranka olisi varmasti murtunut ja Ayachi olisi kenties kuollut, mutta nyt siivet rusahtivat puuta vasten lujaa, hennot siipiluut murtuen. Se kuitenkin riitti suojaamaan miestä tarpeeksi, vaikka Ayachi menettikin iskun voimasta tajuntansa ja valui maahan makaamaan. Ennen tajunsa menetystä oli mies ehtinyt toivomaan, että Rotta voittaisi. Velho oli totisesti paha otus, joka ansaitsi kuoleman.
Hengitys ei katkeillut ja Ayachin rintakehä kohoili rauhallisesti tajuttomuudesta huolimatta. Muuta vahinkoa ei ollutkaan sitten koitunut, paitsi murtuneet siivet. Ne onneksi eivät vaikuttaisi miehen maalla liikkumiseen kovinkaan paljoa, mutta kipua niistä koituisi. Ayachi oli kuitenkin ollut valmis tähän, olisi ollut valmis kuolemaankin. Kukaan ei osannut sanoa, mikä miehen motiivi oli tähän tekoon. Ehkäpä hän halusi vain opettaa maailmalle, että uhrautuvaisuus ei ollut pelkästään typeryyttä, se oli myös hyvä, tärkeä asia. Jos joku vain kykenisi näkemään sen. Joku muukin, kuin hän itse.

"Minä tunnen sinut, rotta. Minä muistan sinut. Ja tällä kertaa kuolet sinä!" velho kähisi, koettaen kurottaa sormiaan koskeakseen Vanhan Rotan nahkaan, vaikkei vielä onnistunutkaan vääntämään kättään vapaaksi. Vanha ei vastannut mitään, urahti vain yrittäessään saada jotakin aikaiseksi. Tämän luuta ja nahkaa olevissa käsissä ei ollut oikeaa voimaa, se oli varma, mutta taikuus teki niistä silti hirvittävän väkevät. Ei se mitään muutakaan voinut olla. Rotta ei ollut enää yhtä voimakas kuin aikoinaan, mutta oli vieläkin aivan varmasti raavaan miehen veroinen. Mutta taikuudessa eivät päteneet luonnonlait - etenkään, kun tämän haavoista ei tuntunut edes vuotavan pisaraakaan verta.
"Minä aioin vielä tappaa sinut joskus. Minä aioin vielä etsiä sinut ja laittaa katumaan sitä, minkä teit! Ja niin sinä vain itse ryntäät minun luokseni, rotta! Ja tällä tavalla, jokin rääpäle ja sinä, liian vanha ja väsynyt!" velho huusi päin Vanhan Rotan naamaa. Vanha koetti iskeä sormenmittaiset hampaansa tämän kasvoihin, mutta tämä työnsi kauemmas. Tai ei, tämä ei työntänyt, tämä työntyi yrittäessään. Voimaa, muttei painoa.

Tajutessaan, mistä oli kyse, teki Vanha Rotta ainoan nopeasti päähän sattuneen vetonsa. Tämä paini miehen kanssa, jolla ei ollut massaa juuri ollenkaan. Äkkiä velho sai ähkäistä, kun Vanha kiskaisi tämän kevyesti ilmaan. Tällä ei tosiaan ollut juuri minkäänlaista painoa, kaapukin oli saanut luisevan varren näyttämään tukevammalta. Rotta ei jäänyt ihmettelemään tilannetta, vaan kiskaisi velhon ympäri mukanaan, pyöräyttäen tämän kaksi kertaa itsensä ympärillä. Höyhenenkevyellä miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia vastustella, olkoonkin ettei tämä suostunut päästämään irti millään. Vanha oli aikonut heittää tämän kauemmas, mutta muutti pikaisesti suunnitelmaansa ja rysäytti miehen kiviseen tiehen, painaen koko ruumiillaan päälle.
Kuului muutama rusahdus ja älähdys, kun laiha velho iskettiin maantietä vasten. Tältä murtui varmasti muutamakin luu, mutta siitä huolimattakin tämä riippui kiinni pakkomielteisesti. Tästä asennosta, miehen päällä ollessaan, Vanha Rotta kykeni kuitenkin tekemään enemmän, kuin vain pitelemään kättä erossa. Tämä painoi toisen jalkansa hapuilevan käden päälle, ja väänsi. Heiveröinen käsivarsi ei paljoa kestänyt, vaan murtui rusahtaen. Mutta velho ei huutanut.
"Rotta, minun äitini sinä tapoit, ja näinkö surkea sinä enää olet!? Olisin antanut kuolla vanhuuteen!" velho uhosi siitä huolimatta, että Vanha Rotta väänsi murrettua raajaa parhaansa mukaan. Äkkiä mies päästi irti otteensa väkipuukkoa pitelevästä kädestä, ja ennen kuin Vanha ehti tajuta, tarrasi kaulaan kiinni. Sormet tuntuivat kaivautuvan lihaan kuin madot lihaan. Vanhan ei hetkeäkään tarvinnut pelätä, että tämä aikoisi kuristaa; velho murtaisi kurkunpään kepoisesti ennen sitä. Rotta olisi muuten yrittänyt vetää nyt vapautuneen aseensa irti ja iskeä sillä uudelleen, mutta oli pakko jättää se siihen ja tarrata kummallakin kädellä kuristaviin sormiin. Oli, kuin nyt hyödyttömäksi jääneen käden voimat olisivat siirtyneet jäljellä olevaan entisten seuraksi.

"Ehkä tapan sinut hitaasti! Se olisi armoa sen rinnalla, miten sinä tapoit silloin!" velho kähisi, vääntäytyen pystyyn Vanha Rotta yhä toisen kätensä varassa. Vanhan jalat eivät pian enää tavanneen maata, vaan luiseva piru roikotti rottaa, kuin tämä olisi ollut pelkkä saaliskala. Ja vaikka tämä yrittikin parhaansa mukaan vääntää sormia rikki, tuntuivat ne silti painuvan uhkaavasti kiinni kuin ruuvipenkki. Tämän kepeydestäkään ei ollut mitään hyötyä, jos Vanha ei saanut jalansijaa.
"Sinä pieni piru luulit, että yllätys ja muutama näppärä temppu riittäisivät. Luulitko, että olisin vieläkin yhtä typerä kuin silloin? Luulitko, että saisit minusta hengen pois yhtä kepeästi, kuin silloin leikkasit korvan!?" velho messusi, ja tämän hötäkässä rynttääntynyt kaavunhuppu putosi pois päätä peittämästä. Luisevan, vain muutaman pitkän ja likaisen, takkuisen hiussolmun peittämän pään toista puolta komisti melkoinen arpi, eikä korvaa ollut ollenkaan.
Vanha Rotta ei vastannut mitään, ei olisi vastannut edes jos olisi voinut. Velhon sanat olivat pelkkää meteliä aivan lähettyvillä häilyvän kuoleman edessä. Sanojen sijaan Vanha vastasi paljon tehokkaammin: väänsi itseään kaikin voimin velhon käden varassa ja potkaisi päätä kohti niin lujaa kuin vain kykeni. Rotilla oli pitkät kynnet ja paljon voimaa jaloissa.

Äkkiä velhon sävyyn tuli tietynlainen muutos. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä kun voimalla kaulaan potkaistu, kaarevakyntinen jalka repi kurkun auki, oli vaikea erityisesti mitään sanoakaan. Tämä tuntui haluavan, mutta vaikka verta ei virrannutkaan, sitä ei nähtävästi miehessä ollut, ei tämä mitään voinut sanoakaan, rohisi vain kuin huono putki. Äkkiä tämän ote Vanhan Rotan kaulalla heikkeni niin paljon, että Vanha sai kiskaistua itsensä irti, tömähtäen raskaasti mutta jaloilleen maahan.
Enemmänkin paniikissa kuin suunnitellen rotta kiskaisi väkipuukkonsa velhon rinnasta ja iski tätä kaikin voimin repaleiseen kaulaan. Kerran, kaksi, ja kolmannen. Ensimmäiset kaksi purivat syvälle lihaan, mutta kolmas iski lävitse ja pudotti vain vaivoin nahalla peitettyä kalloa lihaisamman pään maahan. Ruumiskin kaatui, ja Vanha joutui sysäämään sen syrjään päältään.

Pitkän hetken Vanha vain tuijotti äkillisesti loppunutta taistelua. Se oli ollut lyhyt, muttei millään tavoin vaaraton. Ei millään tavoin. Kumpikin käsi kivisti velhon otteesta, ja kurkku tuntui siltä, kuin se olisi todellakin ollut vähällä rusentua kasaan. Mutta rotta hengitti vielä, ja se oli ehdottomasti hyvä.
Varmistuttuaan, ettei velhon ruumis ollut aikeissa nousta poimimaan päätään, tai pää aikeissa vieriä pakoon, rojahti Vanha Rotta istumaan. Tämä oli ollut liian lähellä, aivan liian lähellä. Yllätys oli ollut ainoa syy siihen, ettei henki ollut mennyt. Siis Vanhan henki, velho oli melkoisen varmasti kuollut. Poispäin katsova, irti hakattu pää oli aivan tarpeeksi varma todiste siitä.

((Uu, kovin oli pitkä, ja myös melko brutaali runnominen.))

Ayachi heräili varmaankin velhon aiheuttamaan meteliin ja miehen silmät aukesivat hitaasti. Ensimmäiseksi hän tajusi kivun siivissään. Sitten muistikuvat syöksähtivät nopeasti mieleen - velho, tämän käyttämä voima ja se, että rotan piti tappaa velho. Ayachin silmät rävähtivät kokonaan auki ja hän totesikin katselevansa kuollutta, maassa makaavaa velhoa, jonka pää oli irronnut ja Rottaa, joka näytti vielä uupuneemmalta kuin aiemmin. Heidän suunnitelmansa oli siis onnistunut. Se tietenkin oli hyvä asia.
Mies nousi vaivalloisesti jaloilleen, horjahtaen hieman. Siipiin tosiaan sattui, hennot luut olivat murskaantuneet läpikotaisin ja nyt siivet roikkuivat velttoina, elottoman näköisinä. Mustia sulkia oli tipahdellut miehen ympärille. Korppi-ihminen askelsi hieman lähemmäs rottaa ja muutamia sulkia tipahteli lisää. Ayachi katseli Rottaa tutkivasti.
" No, ainakin selvisimme tehtävästä. " totesi mies ilottomaan sävyyn.

Vanha Rotta oli unohtanut koko omituisen miehen. Oikeastan tämä oli pitänyt miestä jo enemmän tai vähemmän kuolleena, olihan tämä saanut päälleen vahvan loitsun. Tai oli se näyttänyt ainakin vahvalta, mutta koska tämä vielä käveli, puhui ja hengitti, ei se nähtävästi niin vahva ollutkaan. Olisi se tosin muitta mutkitta lopettanut kaiken heti alkuunsa, jos Vanha olisi siitä saanut.
"Juuh", Vanha Rotta urahti ohimennen vastaukseksi toisen toteamukseen, ja nousi sitten ylös. Oli parempi hoitaa homma pois alta nyt heti. Vanha lähti hitaasti hakemaan varusteitaan, jotka olivat jääneet kauemmas tien viereen. Olo ei todellakaan ollut kehuttava, mutta sydän löi yhä. Se oli hyvin mukavaa.

Vaivalloisesti Vanha Rotta palasi takaisin ruumiin ja miehen luokse, kaivellen samalla esiin öljykankaista säkkiä. Siinä pää kestäisi parhaiten matkan. Ja pää oli otettava mukaan, muuten ei ollut todisteita. Vasta, kun saattoi esittää pään asianomaisille, saisi rahaa. Ei mitään ennen sitä.

Ayachi tarkkaili toisen tekemisiä. " Mitä seuraavaksi? " kysäisi mies. Tunnelma oli hieman kireä, sillä he molemmat olivat meinanneet kuolla äsken. Olisi tietenkin saattanut käydä niin, että Ayachin selkäranka olisi murtunut ja hän olisi halvaantunut osittain. Se ajatus ei kuulostanut yhtään mukavalta. Siivet olivat pieni hinta siihen verrattuna, ne ehkä vielä paranisivat joskus. Ajan kanssa. Niiden oli helppo parantua, koska murtuneita siipiä ei voinut liikuttaa tai rasittaa lainkaan.
Olisi vielä vastassa se toinen tapettava mies. He saattaisivat kuolla siinä tehtävässä tai haavoittua vakavammin. Ei sitä tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan eikä sitä osannut arvatakaan. Rotta oli onneksi kyvykäs taistelija ja osasi ennakoida tilanteita hyvin. Se oli suureksi avuksi. Ayachista kun ei olisi paljon hyötyä soturin päihittämisessä, siinä ei yllätystaktiikka pahemmin auttanut.

Vanha Rotta nosti pään tieltä sen vähistä hiuksista. Velhon ilme ei kertonut minkäänlaisesta tuskasta tai hämmennyksestä. Enemmänkin se näytti vain ja ainoastaan raivostuneelta. Kukaties ehkä turhautuneeltakin. Vanha ei kuitenkaan viitsinyt tuijotella sitä turhan kauaa, vaan laski sen säkkiin ja nyöritti sen tiukasti kiinni. Oli parempi olla katsomatta turhan tarkkaan, sanottiinhan sitä, ettei kuollutkaan velho ollut pelkkä raato. Ja samasta syystä Vanha potki ruumiinkin pois tieltä vilkaisematta edes päällisin puolin, olisiko kaavun kätköissä jotakin arvokasta. Tuskin oli, eikä se olisi sen arvoista muutenkaan.
"Pois. Muualle. Sitten lepo", Vanha Rotta vastasi miehen kysymykseen, yskäisten muutamaan kertaan kun puhe otti helläksi rutistetun kurkun päälle. Oli parempi tosiaan ottaa etäisyyttä paikasta ja vasta sitten levätä. Turhan pitkälle Vanha ei ollut aikeissa lähteä tarpomaan, mutta päätön ruumis tien vieressä ja rotta, jolla oli pää säkissä, oli monelle helppo ja ikävän yksiselitteinen yhtälö. Parempi välttää kysymyksiä ja mahdollisesti palkkiota havittelevia.

Sen suuremmin asioita enää pohtimatta ja hetken hengähdettyään Vanha Rotta kohotti säkin olalleen ja alkoi hitaalleen astella tietä pitkin. Mies oli nähtävästi päättänyt tulla mukaan, vaikkei Vanha osannut ajatellakaan, millaisista syistä. Kaiketi oli vain hullu. Ja todennäköisesti tyhmä. Mutta ei rotta tätä poiskaan ajaisi, oli miehestä ollut sentään hyötyä.

Rotan käsitykset eivät olleet ilmeisesti kovasti muuttuneet Ayachista. Mies lähti askeltamaan toisen mukana rauhallisesti tietä pitkin, katsahtaen samalla ympärilleen, keskittyen näkemään kauemmas, löytääkseen jonkin paikan jossa he voisivat levätä ja joka olisi tarpeeksi lähellä, mutta kuitenkin suojassa uteliailta katseilta. Miehen pupillit viiruuntuivat hieman. Edessäpäin näkyi lisää metsää ja nyt se alkoi hiukan tihentymään. Polun vieressä oli isoja kiviä ja sellaista maastoa, joihin matkalaiset eivät yleensä halunneet mennä levätäkseen. Ehkä sinne he voisivat mennä. " Edessäpäin metsän kasvillisuus tihenee. Paljon isoja kiviä ja paljon suojapaikkoja. Sinne tuskin haluaa tulla kukaan lepäämään, paikka näyttää hylätyltä. " kertoi mies toiselle kuvaillen näkyään. Ayachikin todellakin tarvitsi lepoa. Siivet tuntuivat murtuneina paljon raskaammilta kuin normaalisti ja hän oli hieman heikko, mutta jaksoi sentään vielä kävellä siipien kivusta huolimatta eteenpäin. Pakkohan sitä oli jaksaa, muutakaan kun ei ollut tehtävissä.
Mies arveli, että jotakin syötävää tarvittaisiin myös. Siitä pitikin kysyä rotalta. " Meidän täytynee myöskin syödä jotakin. Millaista ruokaa sinunlaisesi olennot syövät? " kysyi mies toiselta kohteliaasti. Hän tiesi tavallisten rottien ruokavalion koostuvan enimmäkseen lihasta ja viljasta ja sitä nyt ainakin olisi saatavilla metsässä.

Mies oli kaiketi saanut kunnon iskun, sillä tämä vaikutti kivuliaalta ja hitaalta. Vanha Rotta ei juuri siipien päälle ymmärtänyt, mitä nyt välistä söi lintuja, mutta mies vaikutti roikottavan selästä törröttäviä ulokkeitaan raskaasti. Kaiketi tämä oli murtanut ne. Vanha ei osannut suuremmin kokea minkäänlaista myötätuskaa miehen puolesta, siivet kun tuntuivat vähintäänkin turhilta ja suorastaan ikäviltä. Lentokyky ei ollut oikein sen arvoinen, rotan mielestä, että olisi kannattanut sen takia pukata selästään kaksi täysin turhaa raajaa. Pääsihän sitä kävellenkin. Puhumattakaan siitä, että kävellessään ei koskaan tarvitsisi pelätä, että pelkkä väsymys sinkoaisi murskaavaan kuolemaan. Eikähän mieskään selvästi ollut ilman niitä kuolemassa, käveli aivan hyvin vieläkin.

Jonkin ajan kävelyn perästä mies mainitsi, että jossakin kaukana edessä oli lupaavalta näyttävä levähdyspaikka. Se oli hyvä, kuten sopiva levähdyspaikka aina oli. Tietenkin se olisi nähtävä itsekin, mutta kaipa mieskin nyt sentään leiripaikan tunnisti. Ja sitten tämä halusi jostakin syystä tietää, mitä rotat söivät.
"Ruokaa. Ruokaa syövät", Vanha Rotta vastasi, osaamatta mitään muutakaan sanoa. Kysymys vaikutti jokseenkin järjettömältä, kuten suurin osa miehen kysymyksistä tähänkin asti. Vähän hullu, tuppasi kyselemään tyhmiä. Mutta kyselköön.

Rotta ei ilmeisesti osannut vastata kysymykseen kunnolla, mutta kai Ayachi saisi hankittua kummallekin kelpaavaa ruokaa. Ainakin itselleen. Mies näkikin jo lintuja joillakin oksilla ja ne eivät pelänneet häntä. Linnut olivat siksi hyvin helppo tapettava. Ayachi jatkoi rauhallista askellustaan. Pian he olivatkin jo paikassa, josta mies oli toiselle kertonut. Maasto tosiaan oli suojaisaa. Kauempana oli hyviäkin paikkoja, mutta sitä ei jokainen matkalainen olisi tajunnut nähtyään kivet ja tiheän kasvillisuuden. " Tuolla kauempana on tasaisempaa, parempi olla. Ja sinne ei näe täältä hyvin, ainakaan normaalilla näöllä. Jos on linnun näkö, sitten näkee. " täsmensi mies, loikahtaen kevyesti kivien väliin ja edeten siitä yhä rauhallisesti syvemmälle metsään. Korppi-ihminen toivoi, että Rotta luotti tämän vaistoihin.

Miehellä oli melkoisen hyödyllinen näkö, olkoonkin että Vanha Rotta ei suuremmin pitänyt siitä, että joutui seuraamaan tämän neuvoja kuin mikäkin sokea. Rotilla ei ollut hyvä näkö muutenkaan, ja Vanhalla se oli jo alkanut hiljalleen vielä huonontua. Silmillä näki vielä aivan tarpeeksi, ainakin kaikkea sitä varten, mihin tämä niitä tarvitsi, mutta ne väsyivät nykyään nopeammin ja kaukaisuuteen katsellessa utuisesta oli tullut entistäkin utuisempaa. Se ei sinällään ollut suurikaan menetys, mutta silmät tuskin lopettaisivat kohteliaasti huononemistaan. Sokeus tappaisi. Vaikka toisaalta, aivan mahdollisesti Vanha olisi vainaa jo kauan, ennen kuin siitä tarvitsisi murehtia.

Mies näytti tosiaan puhuneen totta, kun lopulta pääsiin tämän näkemään paikkaan. Hyvä leiripaikka sinänsä, syrjässä. Ja hieman kauempana oli tämän mukaan vielä parempikin. Vanhalle Rotalle jo tämäkin olisi kelvannut, mutta mikäpä siinä, jos tasaisempaakin oli luvassa. Pehmeämpi maa ja aluskasvillisuus tekivät hyvää tiellä raappiutuneille jaloille, ja hetken aikaa Vanha vain seisoskeli paikoillaan varpaitaan kipristellen, ennen kuin seurasi miestä pidemmälle. Oli tämä ollut oikeassa tästä, joten kaiketi tämä olisi oikeassa myös paremmasta paikasta. Juuri nyt huvitti vain levätä ja unohtaa edes hetkeksi äskeinen. Se oli ollut ikävän lähellä.

Pian Ayachi käveli tasaisella, hyvällä maalla. Ei ollut kiviä joihin kompastua tai muuta vastaavaa. Kauempana näkyi istuvan närhi erään puun oksalla. Se oli iso urosnärhi ja se katsahti uteliaasti Ayachiin ja Rottaan, mutta lintu ei lentänyt pois, mikä oli hyvä asia. Siitä saisi ruokaa. " Minä pyydystän yhden linnun nyt " ilmoitti Ayachi takanaan olevalle Rotalle. Mies lähti askeltamaan hieman edemmäs. Närhi seurasi. Ayachi käänsi katseensa lintuun. Tappaminen tuntui liiankin helpolta, siinähän tuo saalis oli jo uhrautumassa hänelle. Harvoin mies tappoi nälkäänsä lintuja, mutta nyt piti tehdä niin. Nopeasti korppi-ihminen iski petolinnun kyntensä linnun niskoihin ja taittoi niskan nopeasti poikki. Se oli sentään pikainen, armelias kuolema linnulle. Ayachi palasi takaisin närheä pidellen kädessään. Kuolleen linnun siivet retkottivat samalla tavoin kuin hänen omansa. Se oli pelottavaa.

Parempi leiripaikka löytyi kuin löytyikin. Vanha Rotta tarkasteli sitä hetken, muttei löytänyt mitään valitettavaa. Ei mitään sen arvoista, että olisi kannattanut alkaa nirsoksi. Kun oli joutunut pitämään leiriä rajumyrskyssä mäessä, niin että vesi virtasi päälle, tai aukealla ja kivisellä arolla tuimien tuulien keskellä, oli vaikea keksiä tällaisesta mitään oikeaa valitettavaa.
Paikka oli hyvä, ja miehelle kiitos siitä. Äkkiä tämä tosin näytti taas alkavan aavistuksen hölmöksi, ja ilmoitti menevänsä hakemaan linnun. Kuin se olisi ollut omena, joka vain poimia puusta. Tämä suuntasi jonkin lähistöllä hyörivän linnun luokse, ja Vanha Rotta odotti vain yksinkertaisesti näkevänsä sen lehahtavan pakoon. Mutta mitä vielä, se tuli luokse eikä vastustellut millään tavoin, kun mies väänsi siltä niskat nurin. Ei aivan sitä, mitä Vanha oli odottanut, mutta joka tapauksessa vähintäänkin kätevää. Rotta olisi ollut äärimmäisen hyvillään tuollaisesta taidosta.

Vanha Rotta otti linnun mieheltä, kaivaen tavaroidensa joukosta esiin pienehkön veitsen. Taposta ei riittäisi kovinkaan paljoa lihaa, mutta kaiketi mies voisi hakea lisääkin, kun se kerran onnistui noin hyvin.
"Tee tuli", Vanha urahti alkaessaan suolistaa lintua syömäkuntoon. Toki se olisi nyt pakon edessä mennyt vaikka sellaisenaan raakana, mutta paistettu liha oli parempaa.

Ayachi oli luovuttanut linnun toiselle ja keräili sitten kuollutta, kuivaa puuta ympäristöstä. Sitä löytyi paljolti. Hyvää puuta, joka syttyisi nopeasti. Korppi-mies kasasi oksat pinoksi ja etsi hetken aikaa tuluksiaan. Pian mies löysikin ne, iski niitä pari kertaa ja sai kipinän lennähtämään oksiin, jolloin ne roihahtivat hiljalleen liekkeihin. Ayachi oli sytyttänyt tulen järkevään paikkaan - ympärillä oli kiviä, niimpä tuli ei siis levinnyt sen kauemmas kuin sen piti. Ilmakaan ei ollut liian kuiva, eikä suojaisella alueella tuullut.
Kun tuli näytti hyvältä, mieskin totesi, että lihaa tarvittiin enemmän. " Etsin lisää lintuja.. Minun on helpointa tappaa niitä. " selosti Ayachi sitten. Lintujen tappamisesta tuli kylläkin pieniä omantunnontuskia, ne kun tuntuivat kuuluvan niin läheisesti häneen. Siitä huolimatta mies askelsi vähän matkan päähän ja katseli ympärilleen. Lintuja oli yleensä siellä, missä Ayachikin. Nyt paikalle ilmestyi kaksi naakkaa. Tarvittiin vain nopeat käsien liikkeet ja näiltäkin oli katkottu niskat. Nnaakat olivat sentään hyvänkokoisia lintuja ja kolmesta linnusta olisi riittämiin ravintoa hänelle ja Rotalle. Jos ei ollut, Ayachi voisi syödä myös marjoja.

Vanha Rotta kävi tottunein ottein linnun perkaamiseen. Tätä oli tullut ennenkin tehtyä, ruokaa piti osata tehdä jos halusi elää muutenkin kuin keskellä sivistystä. Ensin Vanha leikkasi riuskoin ottein linnun pään irti, minkä jälkeen höyhensi sen ilman suurempia hienouksia. Linnunveri tahri pian maata ja rotan käsiäkin, mutta ei tämä siitä erityisemmin piitännyt. Seuraavaksi veitsenterä leikkasi vatsan auki, ja Vanha nyhti sisälmykset pois. Ne pitäisi kaiketi haudata, etteivät houkuttelisi myöhemmin eläimiä paikalle, mutta ei niilläkään kiire ollut. Rotta antoi veren valua hetken raadosta sillä aikaa, kun etsi sopivaa keppiä.

Mies näytti saaneen aikaan ihan mukavan tulen hetken perästä, kun Vanha Rotta löysi sopivan kepin, jonka nokkaan laittaa närhi paistumaan. Tämä ilmoitti lähtevänsä hakemaan lisää lihaa, ja Vanha uskoi kuulevansa tiettyä empimistä äänessä. Ilmeisestikään tämä ei ollut turhan halukas tekemään sitä. Mutta mikäpä rotta oli asiaa sen enempää miettimään, ei hän tätä vaatinut niin tekemään.
Hetken perästä mies palasikin kahden uuden, mukavammankokoisen linnun kanssa. Vanha viritteli närhen kepinnokkaan tulen yläpuolelle, otti naakat ja alkoi perata niitä samaan tapaan. Avotulella lihan paistumiseen menisi oma aikansa.
"Kääntele, ettei pala", Vanha komensi, osoittaen lihaa.

Kun oli kaksi olentoa, tuntui myös ruuan laittaminen sujuvan rivakammin. Ayachi istui maahan kepin viereen, tarkkaillen lihaa. Ayachi oli muutamia kertoja ennenkin paistanut lihansa, vaikka yleensä söi sen raakana, koska ei ollut jaksanut tehdä kaikkea yksin ja yleensä hyvää puuta oli hankala löytää. Mies käänteli lihaa säännöllisin väliajoin, niin että se kypsyisi kaikkialta tasaisesti. Lihaa ei hirvittävästi tarvinnut vahtia, mutta miehellä ei ollut muutakaan järkevää tekemistä, paitsi ehkä miettiä, olisiko metsässä rohdoskasvia, joka auttaisi siipien parantumisessa. Hänen mieleensä ei tullut mitään. Ehkä Rotta tietäisi.
Mies kohotti katseensa varovasti toiseen. " Tietäisitkö sinä jotain rohdoskasvia, joka nopeuttaa luunmurtumien parantumista? " kysyi mies hiljaa. Siivet olivat hänelle useasti olleet hyödyksi esimerkiksi isompien vesialueiden ylityksessä ja ruuanhankinnassa. Niillä hän myös pystyi nousemaan sen verran korkealle, että näki hyvin kauas. Ehjillä siivillä Ayachin olisi helpompi etsiä myös soturimiestä.