Kauneus on katsojan silmissä?

//Hieman kökköinen aloitus mutta tänne päin jos uskallat, Ash sinihiuksesi kera :3//

Arzé, Keski-Arylia. Suhteellisen pienen järven läheisyydessä. Olihan järvellä nimikin, mutta Yare muistutti tämän miehen mielestä piemminkin miehen nimeä kuin järven. Vaikka kyllähän Arzéstakin tuli jotain muuta mieleen. ... Oliko jotain mistä tälle miehelle ei tulisi jotain muuta mieleen? Tuskinpa vain.

Niin, tämä mies tosiaan. Hänelläkin oli nimi. Aradan Pheonix. Tai Jonathan Pheonix, jos tunsi sen hänet joka oli vuosia sitten asunut Maapallonakin tunnetulla Telluksella. Mutta eihän häntä sillä nimellä kukaan tästä maailmasta tuntenut. Jollei hän sitten ollut oikeassa korvakorunsa kautta välillä saamansa viestin kanssa - ehkäpä muuan hänen etsimänsä nuori mies olikin täällä tällä hetkellä.

Jäänsiniset silmät syttyivät hieman kirkkaammiksi ajatukisesta ja jousen seuraavan kerran helähtäessä nuoli lensi pidemmälle kuin aiemmilla vedoilla. Pienen mäen taakse. Pitkänhuiskea parikymppinen huokasi raskaasti. Hänellä ei ollut varaa hävittää tuota nuolta, hän oli vaivalla kaivanut sen esiin kivivyöryn hautaamasta ikivanhasta sepänpajasta Etelässä.

Hän heitti kevyen takin päältään ja lähti juoksemaan nuolensa perään. Mustanruskeat housut oli kerätty melkein polviin asti ja harmaa naistenpaita oli hikinen. Hän oil harjoitellut jo hyvän aikaa.

Toivottavasti kukaan ei ollut kukkulan toisella puolella kulkevalla pikkupolulla.

//Tästä se lähtee//

Hiljainen metsä Arzé nimisen kylän lähistöllä. Auringon valo hiipii hiljaa paksun oksien muodostaman katoksen läpi, luoden pysähtyneen tunnelman. Kuin aika olisi hylännyt tämän paikan. Jos haravoit katseellasi tätä metsää, et varmaankaan huomaa minkäänlaisia elonmerkkejä. Mutta jos seisot sopivassa kulmassa ja kohotat katseesi, saatat juuri ja juuri erotaa häivähdyksen korkealla lehvästön suojassa seisovasta hahmosta.

Lähempi tarkastelu paljastaa hahmon tukevan oksan päällä seisovaksi, yksinkertaisesti pukeutuneeksi nuorukaiseksi. Poika seisoo täysin liikkumatta, tuulen hiljaa hyväillessä hänen pitkiä, sinisiä hiuksiaan. Hän katselee vihreillä silmillään, hajamielisesti huultaan pureskellen, hiljaa humisevien puiden välisestä raosta avautuvaa näkymää. Pienen kukkulan toiselta puolen pilkistää palanen Yare-järveä. Aurinko välkehtii peilityynen veden pinnasta. Maiseman kauneus salpaisi jonkun toisen hengen, mutta ei tämän nuorukaisen.

Skie Rosénthal havahtuu ajatuksistaan. Mulkaisten vielä kerran järveä alta kulmiensa, hän kumartuu ja poimii reppunsa, viittansa sekä matkasauvansa ja heilauttaa itsensä sulavasti oksalta alas. Viima riepoo mustaa viittaa, yrittäen repäistä sen irti nuorukaisen otteesta, mutta turhaan. Skien ote pitää. Hän ei päästä kovempaa ääntä, kuin mitä lehden putoamisesta kuuluisi, laskeutuessaan pehmeälle mättäälle.
"Taas veden äärellä", nuorukainen nurisee itsekseen heilauttaessaan viitan harteilleen ja lähtiessään jatkamaan matkaa pitkin metsän läpi kulkevaa pikkupolkua.

Skie kävelee polkua pitkin ajatuksiinsa vaipuneena, kun täysin yllättäen taivaalta sinkoutuu nuoli, joka iskeytyy paikkaan, johon hän oli juuri ollut laskemaisillaan jalkansa. Nuorukainen jähmettyy kesken askeleen. Silmänräpäyksen ajan hän tuijottaa hölmistyneenä nuolta. Toisen silmänräpäyksen kuluttua Skie jo kyyristeleekin lähimmän puun suojissa, odottaen jatkoa tälle odottamattomalle hyökkäykselle.

Pian kukkulan takaa hölkkääkin jo mies, jousi kädessään ja katseellaan ympäristöä haravoiden. Skie tajuaa pitelevänsä taivaalta syöksynyttä nuolta kädessään. Hän vilkuilee lähestyvää miestä puun takaa. Mies näyttää melko nuorelta, tuskin montakaan vuotta Skieta itseään vanhemmalta. Katsellessaan hänen lievästi huolestuneelta vaikuttavaa, mutta muuten mielyttävää olemusta, Skie alkaa uskoa, että ehkä nuolta ei oltukaan lähetetty tahallaan häntä kohti. Pikaisen arvioinnin jälkeen, Skie nousee ylös, puistelee enimmät liat vaatteistaan, vetää viittansa hupun päänsä yli ja astuu tielle.

"Hukkasitko jotain? Vai onko tähtäyksesi vain kehno?" Skie huikkaa miehelle ja pyörittelee nuolta kädessään, vihreät silmät tuikkien hupun kätköissä.

Kummallista kerrassaan. Mihin se nuoli oikein oli lentänyt? Ei Aradanin näkö ollut niin hyvä, että sillä kannttaisi kehuskella, mutta kyllä hän nyt kyynärvarren mittaisen valkoisen nuolen metsästä erotti. Etenkin kun siihen oli sidottu sinisiä ja kultaisia nauhoja.

Sitten hän saikin selityksen kadonneen nuolen arvoitukselle. Polulle astui joku, joka piteli nuolta kädessään. Blondi olisi yhtä hyvin voinut saada laakin. Täällä siis oli kuin olikin ollut joku, ja hän oli mennyt ammuskelemaan tänne päin...ilmeisesti vielä niin lähelle, että tuo toinen oli nähnyt tarpeelliseksi poimia nuolen matkaansa.
"Hukkasitko jotain? Vai onko tähtäyksesi vain kehno?" hän kuuli jotenkin...miten sitä kuvaili... ammattimaisen äänen lausuvan. Hänen korvansa, harjaantuneet musiikkiin, tunnistivat saman tien lahjan. Tästä johtaneet monimutkaiset ajatukset eivät kuitenkaan estäneet jopa lapsekkaan sileäkasvoista miestä vastaamasta täysin sujuvasti ja hymyilemästä vielä päälle.
"Ymmärrätkö mitä tarkoitan jos sanon, että innostuin vähän liikaa? Sinulla on se minkä hukkasin, voisinko kenties saada sen takaisin?" ja tämän miehen hymy oli niin viaton, että oli helppo kuvitella koko luonnetta viattomaksi.

Tietenkään Aradan ei ollut viaton. Senhän pystyi sanomaan jo nimestä, jos vain sattui tuntemaan legendan kolmesta Aradanista. Kapinointia jumalia vastaan ja ikuinen tuomio, kapinointia tuota tuomiota vastaan. Kapinahenkeä riitti jokaisessa näistä kolmesta blondista, vaikka nuorimmaisen voisi Tasapainona väittää ottavan asiat kaikista rennoimmin.

Sitten mies tuli katsoneeksi toista tarkemmin. Hyvin lyhyen hetken hänkin jo mietti, kumpaa sukupuolta toinen oikein edusti. Pian häntä kuitenkin suorastaan hävetti, että oli kyseenalaistanut sen. Eikö hänellä muka ollut tarpeeksi kokemuksia tällaisista...androgeenisistä ominaisuuksista että hän voisi tunnistaa niiden taakseen piilottaman ihmisen?

"Ei kai se vahingoittanut sinua mitenkään?" hänen oli pakko kysyä. Aradan inhosi jo ajatustakin muiden vahingoittamisesta syyttä suotta ja tämä jos jokin olisi ollut syyttä suotta vahingoittamista.

Miehen aukaistessa suunsa, nuorukaisen kädessä pyörivä nuoli pysähtyi kesken liikkeen. Skie räpäytti hämmästyneenä silmiään huppunsa suojissa. Hänen edessään seisovalla miehellä oli sointuvin ääni, jonka hän oli koskaan kuullut. Tämä blondi loihtii esiin tyrmäävän kauniita melodioita vain puhumalla. Samoja, joita Skie oli tavoitellut vuosia, saadakseen ne taipumaan tahtoonsa. Mies sai hänet häpeämään, nyt kankealta tuntuvaa kieltään. Uusi tuttavuus vaikutti monta kertaa kiinnostavammalta, kuin hän oli alun perin uskonut.

Skien kootessaan itseään, mies puhui taas:
"Ei kai se vahingoittanut sinua mitenkään?" Skie hymähti tahtomattaan. Mies kuulosti vilpittömästi huolestuneelta. Tuntemattomassa oli kuitenkin jotain, josta Skie ei saanut otetta. Nuorukainen ryhdistyi.

"Voi, ei toki." Skie lausahti ja väläytti hymyn kaupan päälle. "Ehdin kiskaista jalkani pois tieltä." Nuorukainen käveli miehen luo ja ojensi nuolen häntä kohti. "Saanko udella nimeäsi?"

//Olin. Aivan. VARMA. Että. Olin. Jo. Vastannut. Tähän. Nyt kiukuttaa...//

Se oli siis ollut lähellä. Voi luoja...miten hän aina onnistuikin olemaan näin typerä?
"Olen pahoillani joka tapauksessa. Onneksi sinulla on hyvät refleksit..." hän sanoi katsellen jalkojaan. Aradan tiesi, että nuoli oli kiitänyt sellausta vauhtia, että kuka tahansa ei osaisi väistää sitä. Etenkään kun äänestä ei voinut tietää mihin kehon osaan nuoli oli osumaisillaan...no niin. Nyt hän sai omat ajatuksensa kuulostamaan siltä kuin olisi tarkoittanut osua mieheen.

Nimen kysyminen vain aiheutti vielä isomman ajatusmyrskyn. Halusiko hän taas ottaa riskin ja antaa jonkun tutustua itseensä? Kykenikö hän kantamaan taas uutta taakkaa? Ottaa uuden vastuun?

Hän oli.

"Aradan Pheonix. Sillä nimellä minut tunnetaan. Meneekö tämä jophonkin tarkoitukseen?" hän hymyili ystävällisesti ja hieman uteliaasti. Ei voisi olla kauhean kauheaa ystävystyä laulajan kanssa. Ehkä hän voisi oppia jotain tämän maailman musiikista...ja muusikista ei koskaan ollut haittaa hänelle, pahaa eli ei.

//Kylläpä otin aikani... >.<' Anteeksi, inspiraatio oli nollassa, nyt irtoaa taas.//

Skie silmäili miestä, joka ilmoitti nimekseen Aradan Pheonix. Miellyttävän kuuloinen nimi. Skie hymähti. "Kyllä vain, se tyydyttää uteliaisuuteni", hän sanoi. "Nyt kun kerta vaihtelemme kohteliaisuuksia, voin yhtä hyvin itsekin esittäytyä." Skie hämmästyi omaa suorasukaisuuttaan. Yleensä hän ei hevillä nimeään paljastanut puoli tuntemattomille vastaantulijoille, varsinkaan niille jotka laukoivat nuolia häntä kohti. Mutta Skie tiesi olevansa jo Aradanin kauniin ääneen lumoissa.

Hän veti hupun pois päästään (jo toinen harkitsematon teko), ja sanoi: "Nimeni on Skie Rosénthal. Hauska tutustua Aradan." Skie ojensi kätensä ja hymyili miehelle, seuraten samalla tämän reaktiota. Joskuks ihmiset tunnistivat hänet puoliveriseksi yhdellä silmäyksellä ja tilanteet kuumenivat kerta heitolla, joten hän oli vaistonvaraisesti varpaillaan uusien tuttavuuksien kanssa.

Pheonix yllättyi toisen suorasukaisuutta. Sellaisia ihmisiä oli kovin harvassa, miksi hän oli osunut siihen ainoaan koko näillä haltiakaupungin kulmilla?

Vaaleansiniset hiukset löivät hänet kieltämättä hieman ällikällä, mutta eivät niin paljon että se olisi juuri näkynyt kasvoilla muuten kuin pienenä vinon hymyn nykäyksenä. Oli myös aika selvää, että toinen piti huolta hiuksistaan.
"Rosénthal Skie. Hyvä nimi", hän totesi ja tarttui käteen ennen kuin muisti ettei se ollut kuitenkaan ihan tavallisinta tavallista.
"Tuota...minä luulin että tuo nuoli olisi jotenkin...lähinnä...ärsyttänyt sinua? Miten ihmeessä me seisomme tässä ja...tuota...luiskauttelemme nimemme näin helpolla toisen kuuluville?" blondi oli hämmentynyt ja antoi sen kuulua äänestään. Vaikka se olikin hieman epävarmaa oliko sopivaa sanoa jotain tällaista...näin suoraa...tuiki tuntemattoman kuullen hän kuitenkin antoi sen tulla.

Hän pyöritteli hiustuppoa sormiensa ympäri, ympäri ja ympäri suuntaansa ja takaisin. Se paljasti jo paljon jos tunsi hänet, eikä miestä yhtään huvittanut näyttää kovia kokemuksiaan kylmyytenä tai tunteettomuutena. Ei tänään. Ei ollut aikoihin. Päätään puistellen hän kohotti katseensa takaisin toisen puoleen mutta sormi ei lopettanut kummastuneen hermostunutta liikettään:
"Sinun äänessäsi on jotain sellaista, joka muistuttaa minua laulun harrastajista..." hän aukaisi suunsa jo toistamiseen täysin ennalta tietämättä mitä sieltä tulee. Hän tiesi melkein punastuvansa, "Anteeksi suorat sanani mutta haltiat ovat pehmittäneet minua viime aikoina ehkä turhankin kanssa...ja muistutat minua asioista..." hän huokasi.

Hyvin hämmentävä kohtaaminen tämä.

Skie tunti poreilevaa innostusta vatsansa suunnalta, mutta yritti olla päästämättä sitä ääneensä. Hän ei halunnut vaikuttaa innostuneelta lapselta, jolla oli vakavia puutteita itsehillinnässä. Hän pelkäsi myös saavansa miehen ahdistumaan tai hermostumaan. Skie oli jo pistänyt merkille Aradanin sormien välissä pyörivän hiustupsun. Ei kaksihaaraisia näkyvissä. Mies taitaa huolehtia hiuksistaan. Jälleen uusi miellyttävä piire.

"Ei se mitään", Skie vakuutteli. "Olen ollut aika päällekäyvä. Minun on vain vaikea vastustaa kaunisäänisiä ihmisiä..." Skie vaikeni hetkeksi. "Niin, olet oikeassa. Minä olen kuin olenkin laulun harrastaja. Oletan että niin olet sinäkin, olisi synti jättää käyttämättä noin mahtavaa instrumenttia."

Nuorukainen silmäili miestä vielä kerran kunnolla päästä varpaisiin, vihreät silmät välähdellen. "Oletko kenties matkalla jonnekin, vai asutko pysyvästi haltioiden luona?"

Vai oli tuo sinihiuksinen ollut päällekäyvä? Aradan huomasi saavansa vastaukseksi siihen suustaan vain epämääräisen "öh"-äännähdyksen. Sitä seurasi vain hiljaisuus, blondi tarkasteli sen hetken toisen silmiä hieman epäsuorasti, kohteliaisuuden rajoissa, kylläkin...hän oli hämmennyksissä, mikä ei todellakaan ollut sitä yleisintä yleistä. Ikivanha sielu oli yhtäkkisesti tosiaan alkanut kokea taas asioita...Bijou oli sen täällä Aryliassa herättänyt ikiunestaan ja nyt...Aradan oli kuin tyhjän päällä. Oudossa elementissä.

"Öh..." hän toisti hiljaa Skien seuraaviin sanoihin, "Se on hyvä, olen kaivannut kuulla jotain muuta kuin joikaamista tai tuutulauluja harrastavia ihmisiä..." hän huokasi päätään pudistellen. Hänhän oli seilannut läpi aika suuren osan Aryliaa pienessä ajassa, mutta ei silti ollut edelleenkään selvillä musiikin harrastajista...

Hän pudisti päätään kysymykselle.
"En minä täällä asu. Olin läpikulkumatkalla ja nämä olennot täällä huomasivat nämä korvat jotka ovat hieman liian suipot että he uskoisivat totuutta - minä kun olen ihminen. Ja sitten jotkut kaiketi ihastuivat ääneeni ja ehkä tähän kirotun lapsennaamaani niin että...irti en kyllä päässyt. Siinä kunnossa etenkään", käsi oli kohita suun eteen kun hän meni mölayttäneeksi asian jota ei ollut tarkoittanut päästää suustaan. Huonossa kunnossa...siitä ei puhuttaisi.
"Mutta en varsinaisesti sanoisi olevani matkalla mihinkään tiettyyn paikkaan. Minä vain etsin erästä ystävää... Entä sinä? Täällä päin ei näy yleensä sinun kaltaisiasi. Voin vannoa että tunnistaisin sinut kyllä jos olisit sukua lähimaiden asukkaille..." hän päästi rennomman hymyn huulilleen, peruutti vähän ja istui puun juurakkoon. Hän ei tiennyt oliko hänellä todellisuudessa etu puolellaan eikä hän tahtonut uskoa törmänneensä johonkuhun luotettavaan, vaikka vaistot niin väittivätkin. Mutta hän oli ainakin varmalla pohjalla, omat keinonsa käytettävissä milloin tahansa hän haluaisi niitä käyttää.

Hämmennys alkoi muuttua tutun Aradanin tapaiseksi, ystävälliseksi avoimuudeksi. Kuka oli tämä nuorukainen, mitä hän teki täällä, mikä heitti hänet blondin tielle?

Oho, mieshän oli kertonut jotain itsestään. Reaktiosta päätellen ehkä vähän liikaakin. Nuorukaisella ei ollut tapana udella asioita, hän salasi itsekin niin paljon... Tai ainakin yritti. Hän päätti jättää asian sikseen, blondi kertoisi kun olisi valmis. Kun olisi valmis? Kauanko hän aikoi viipyä tämän henkilön kanssa. Skie tajusi alkaneensa pitää Aradania jo muunakin kuin vain sattumalta nuolen häntä kohti laukoneena miehenä.

Skie ei voinut mitään itselleen. Kun hän kuuli Aradanin seuraavat sanat, hän sävähti kuin lyönnin saaneena. Tuollaiset kysymykset vastasivat kirouksia hänelle. Skie pelkäsi jo paljastuneensa, mutta Aradanin hymyssä oli lämpöä. Se ei ollut sellainen inhon irvistys joita hän oli saanut osakseen jo liian monta kertaa. Skie rentoutui hieman. Mutta oliko hän valmis jakamaan menneisyyttään tämän Aradan Pheonix nimisen blondin kanssa?

Ei. Ei kaikkea. Ei nyt. Ei vielä.

Skie painoi selkänsä läheisen puun runkoa vasten, vastapäätä Aradania. Poika harkitsi sanojansa tarkkaan nojaillessan siinä. "Tulen idästä... Ei siis mikään ihme etten näytä täkäläiseltä. Itse asiassa olen matkalla Oreumin suuntaan." Miksi ihmeessä minä noin sanoin? Skiellä ei todellakaan ollut aikomusta mennä lähellekään Länsi-Aryliaa, sukunsa alueita. Itse asiassa hän oli suunnitellut kiertävänsä rajan mahdollisimman kaukaa. Jo Arzékin oli hänestä aivan liian lähellä, mutta hän tarvitsi täydennystä varusteisiinsa.

Skie aukaisi suunsa jatkaaksen, korjatakseen itsensä, sanoakseen edes jotain, mutta hänet keskeytti törkeästi navan seuduilta kuuluva murina. Nuorukaisen vatsa oli antanut kuulua itsestään huonolla hetkellä, Skietä inhotti näyttää heikkouden merkkejä. Poika meni sekaisin sanoissaan ja punastui rajusti, siniset hiukset vain voimistivat väriä. Skie vaikeni nolona.

"Oreum..." blondi mutisi. Ei, sinne hän ei halunnut. Harmi jos tuo sinihiuksinen halusi päästä sinne, sillä Aradania sattuisi huvittamaan tutustua tähän vähän paremmin ja matkaaminen sopi siihen aina mitä parhaiten. Itse asiassa hän välttäisi länttä niin paljon kuin voisi. Siellä oli...huonoja kokemuksia. Hän tiesi että olemuksessaan oli havaittavissa tietty synkentyminen ja kohautti harteitaan karistaakseen sen pois. Pahan jälkimaun se kyllä jätti, mutta tämä oli typerä hetki alkaa muistella menneitä.
"En voi auttaa sen kanssa. Olen käynyt siellä enkä ole aikeissa palata..." hän vastasi hieman viileästi mutta kuitenkin niin ystävällisesti etteivät sanat voineet loukata jos Skie vaikka sitten rakastikin Oreumia kovin.

Sitten hiuksien tapaan oljenkeltaiset kulmakarvat hyppäsivät reilusti ylemmäs. Hän tuijotti nuorta haltiasukuista hetken saamatta sanaa suustaan ennen kuin repesi nauruun. Puhumattakaan siitä että tämä nolostui ja punastui roimasti. Tuskin oli helpompaa tapaa vakuuttaa Aradanille että heillä oli yhteistä.

Hetken päästä hän pyyhki kyyneliä silmäkulmistaan, nousi ylös ja nyökkäsi sinne päin mistä oli tullut:
"Täältä kulkee tie sinne missä asun...tai mihin minut asutettu. Polkua tuossa ei kulje eikä järvelle näy mutta reitti on nopempi kuin tämä millä seisomme. He ovat ystävällisiä olentoja, varmasti voivat auttaa sinua."

Tämä blondikaan ei halua Oreumiin? Skieta alkoi kaduttaa, että hän oli sanonut matkustavansa sinne päin. Hän haluaisi viettää lisää aikaa tämän miehen kanssa. Miten hän selittäisi lasketelleensa luikuria hänelle?

Aradanin puhjetessa nauramaan, Skien nolostus syveni entisestään ja sekoittui hämmennykseen. Poika potkiskeli vaivaantuneena ruohotupsua odotellessaan keskustelukumppaninsa rauhoittuvan.

Miehen seuraavat sanat pyyhkivät kuitenkin kaikki mietteet nuorukaisen mielestä. Hän ei ollut syönyt kunnon ateriaa sitten... Jaa, viikko takaperin hänen pyydykseensä taapersi häkeltynyt jänis. Ajatus ruuasta sai Skien melkein kuolaamaan. Hän ei yleensä ottanut almuja vastaan, mutta tämähän oli vain ystävällisyyden osoitus...

Skie lähti painelemaan puolijuoksua vaaleahiuksen osoittamaan suuntaan, jo ennen kuin tämä sai lauseensa lopetettua. Mennessään Skie huikkasi olkansa yli: "Hienoa! Näytäthän tietä?" ja virnisti ilkikurisesti Aradanille.

Hän ei voinut olla naurahtamatta kun toinen lähti liikkeelle jo ennen kuin hän sai sanat kokonaan suustaan. Kärsimätön nuorukainen?
"Kunhan kerkeän..." hän naurahti ja asetti jalkansa tielle jota ei oikeastaan ollut olemassa muuta kuin niiden mielessä jotka asuivat järven ja tämän tien välissä. Eli yhdellä perheellä ja heidän kotiinsa melkeinpä sieppaamallaan ulkopuolisella.

Ylittäessään niittyä hän kääntyi hieman sivuun hakeakseen takkinsa jonka oli heittänyt pois nuolen perään juostessaan. Hän oli edelleen harjoittelustaan lämmin joten heitti takin vain toiselle olalleen ja heitti nuoliviinen ja jousen päälle silkkaa laiskuuttaan. Häntä ei huvittanut pitää molempia käsiään varattuna tavaran kantoon. Hyvä on, saattoi se olla vaistokin. Joku hulluhan saattaisi aina hyökätä kimppuun ja silloin oli parasta olla edes jompi kumpi käsi käytössä...mutta...olikohan tämä nyt kuitenkin hieman turhan varovaista?

"Taidat olla ihan kunnon vaelluksella. Harvan huomaa noin innokkaasti lähtevän tuntemattoman mukaan heti kun tämä ehdottaa mahdollista ruokapaikkaa", hän hymähti hetken kuluttua, "Yleensä sellaiset jotka vaeltavat pitkiä matkoja ovat hyvin varovaisia sen suhteen kenen seuraan lyöttäytyvät", niinpä, sitähän hänen itsensäkin pitäisi olla.

"Tarkoitan vain sanoa...että tämä tilanne on aika kummallinen. Kuka sinä oikein olet? ... En halua vaikuttaa tungettelevalta, mutta on parempi että voin sanoa pystyväni menemään sinusta takuuseen. talossa muuan vanha rouva joka ei luota muihin kuin blondeihin..." hän virnisti hieman katkerasti. Kummallisuuksiinhan hän aina sai törmätä. Ehkä se oli tarttunut Dagnirilta.

Skie hidasti vauhtiaan, jotta toinen saisi hänet kiinni. Hän hymähti miehen sanoille. "Totta, olen matkustellut jo jonkin aikaa, ja yleensä minä olenkin todella varovainen, mutta... Luotan ennen kaikkea vaistooni." Nuorukainen vilkaisi vaaleatukkaista miestä ja hymyili vinosti. "Etkä sinä nyt niin vaaralliselta vaikuta."

Skie oli pitkään vaiti Aradanin seuraavien sanojen jälkeen. Hänestä tuntui väärältä valehdella miehelle, mutta hän ei uskaltanut vielä kertoa koko totuutta. Puoliverisyydessä kun ei ollut mitään kerskailemisen aihetta. Skie käveli katse maahan luotuna ja vastasi hitaasti: "Sanotaan vaikka että... en ole ihan tavallinen. Minussa on sen verran varovaisuutta jäljellä, etten ihan kaikkea ole valmis kertomaan... Vielä. Ymmärrät varmaan..." Skie heilautti päänsä ylös, muksautti leikkisästi Aradania käsivarteen ja naurahti. "Sitä paitsi, mitä pahaa voisin tehdä kun on tuollainen köriläs vahtimassa?"

Skie katsoi eteenpäin ja huomasi kauempana talon. Hän vaihtoi nopeasti puheen aihetta. "Tuollako he asuvat?"

"Vaistojen varaan voi yllättävän usein laskea tämän kaltaisia asioita..." hän totesi yksiselitteisesti ja nauraa pärskäytti sitten toisen väittäessä ettei hän muka kovin vaaralliselta vaikuttanut. Voi hyvänen aika, mitenkäs siihen nyt vastaamaan? Olihan hän aika pehmo ja ennemminkin akateemikko kuin urheilija mutta niin paljon kuin hänellä oli kokemuksia elämästä...oli asioita joita ei vain ollut voinut välttää sotkeutuessaan sellaisiin sotkuihin joihin olisi ollut parempi olla sotkeutumatta. Oli hän kyllä vaarallinenkin, mutta ei, jos ei ollut pakko. Eikä nyt ollut pakko. ... Ainakaan toistaiseksi.

Hän kuunteli tarkkaan Skien lyhyen selvityksen itsestään ja nyökkäsi päälle.
"Taviksia sitä tässä vasta olisinkin kaivannut...minä kaipaan jotain aivan muuta. Ehkä sinä olet jotain aivan muuta", hän virnisti sitten ja antoi toisen tehdä leikkisän eleensä vaikka ei ehkä ollut sitä sorttia joka päästi tuntemattomat mieluusti koskettamaan itseään. Loppujen lopuksi hänen oli kuitenkin pakko taas nauraa.
"KÖRILÄS? Korkeintaan sinun mittapuullasi mokoma tikku..." hän ei edes huomannut mitä oli sanomassa ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän päästi hitaasti ilmaa huultensa välistä. Kirotun haltiat. Ne olivat vain yksinkertaosesti vaikuttaneet häneen jotenkin oudosti.

Hän antoi katseensa siirtyä polusta edemmäs ja erotti selkeästi metsän ja niityn vihreydestä esiin piirtyvän valkean rakennuksen. Hän rypisti kulmiaan. Tietenkin juuri vanha rouva oli vastassa. Siinä osasi olla vanhuudenhöperö haltia.
"Siellä. Talo on entinen majatalo ja toimittaa toisinaan hieman sitä virkaa nykyäänkin. Ainakin asukkailla on ammattitaitoa ja halu auttaa jos voivat..." hän hymyili hieman etäisesti. Suu tuntui kuivalta jo nyt. Oliko hän tosiaan jo näin pian kohdannut pitkän matkaa siirtyneen puhumisrajansa? Näinkö vain tämä mitä hän nyt oli tämän uuden tuttavuuden kanssa puhunut ollut liikaa? Käsittämätöntä. Hän oli muuttunut hurjasti tänä aikana kuin oli tässä maailmassa ollut...

Niin, kauanko hän oli täällä ollut?

Hän pysähtyi puhumaan rouvalle joka kyseli kiperiä kysymyksiä ja jonka kieli liikkui niin vikkelään että sai ihmetellä että mies pysyi perässä. Mutta tämä blondi olikin syntynyt sen parisataa kertaa aatelisperheeseen ja tottunut liu'uttamaan kieltään sitäkin sukkelammin. Lopulta rouva jäi jälkeen ja joutui päästämään heidät sisään ja menipä vielä entisen tarjoiluhuoneen läpi takahuoneisiin hakemaan talon emäntää ja isäntää.

Huo'aten Aradan istui tuolille mahdollisimman kauas takasta ja heitti hikisen paidan nurkkaan piilotettuun saaviin.
"Istu toki alas ja rentoudu hetki", hän kehotti.

Mokoma tikku? Skie purskahti nauruun. Hänhän alkoi suorastaan kiintyä tähän miekkoseen. Sinänsä harvinaista. Hän ei yleensä hakeutunut ihmisten seuraan. Eikä myöskään muiden rotujen tai puoliveristen sen puoleen. Varsinkaan puoliveristen.

Skie seuraili Aradanin ja heitä vastaan tulleen vanhan haltiarouvan sananvaihtoa vaitonaisena. Skie oli itse nimittäin sanaton. Nainenhan pärryytteli kysymyksiä sarjatulella. Vielä enemän häntä hämmästytti Aradanin salaman nopeat vastaukset. Pienehkön verbaalisen sodan jälkeen vanhus poistui, ja Skie jäi tuijottamaan miestä suu auki ja silmät selällään. "Vau..." nuorukaiselta pääsi.

Hän noudatti miehen kehotusta ja istuutui lähimmälle tuolille. Skie alkoi uteliaana tutkimaan huonetta. Näki selvästi, että se toimi, tai oli ainakin joskus toiminut, majatalon päähuoneena. Huone oli melko iso. Se oli myös mukava ja miellyttävän lämmin. Huoneessa oli takka, jonka tulisijassa liekit rätisivät innokkaasti, hohkaen valoa muuten hieman hämyisään huoneeseen. Parempi kuin uskalsin toivoa, Skie ajatteli ja huokaisi tyytyväisenä.

Hän riisui viittansa ja laittoi sen tuolinsa selkänojalle. "Muuten..." Skie aloitti ja kääntyi katsomaan Aradania ja rypisti hieman kulmiaan. Miehen profiili vaikutti yhtäaikaa sekä pehmeältä että kovalta takkatulen leimua vasten. "Tajusin juuri, etten tiedä sinusta nimesi lisäksi oikeastaan mitään." Hän venytteli pitkään ja nautiskellen, ottaen samalla mukavamman asennon tuolissaan. "Kertoisitko jotain itsestäsi tällä välin?"

Hän tuhahti Skien kysymykselle smalla kun noustuaan kasteli pyyhkeen toisen pään kylmällä vedellä ja pyyhki niskansa ja kaulansa hiestä. Kuiva pää sai toimia juuri siinä missä oli hyvä eli kuivata.
"Miksi minun pitäisi kertoa enemmän kuin sinä oelt kertonut? Sinä täällä vieras olet", hän hymähti paljonpuhuvasti. Pyyhkeen käyttämätön keskiosa sai kokea vielä kylmemmän kylvyn ennen kuin sai kunnian käsitellä hiuksia jotka eivät juuri pitäneet tahmaisuudestaan. Siitäkään hyvin vähäisestä.
"Jos olet ollut tarkkaavainen, olet saattanut panna merkille, että tiedän vaeltamisesta yhtä sun toista. En myöskään asu täällä pysyvästi vaan olen täällä osittain pakotettuna. Näistä voi päätellä että olen jonkinlainen vaeltaja. En myöskään suhtautunut ajatuskeen Oreumista kovi valoisasti. Se tarkoittaa että olen joko käynyt siellä tai kuullut siitä pelkkää huonoa - mikä olisikin sitten hyvin epätodennäköistä, kaupunkihan on suosittu", blondi piti tauon puheessaan ja jatkaessaan antoi tulla sen mitä sylki suuuhun toi, eli todennäköisesti todempia asioita kuin harkitut.

"Minä olen tälläinen blondi muusikkonakin tunnettu kulkija, jolla on enemmän kokemusta kun yhteen elämää mahtuu - usko pois, se ei ole mukavaa - sekä luontoa rakastava hupsu joka lukee jokaisen vähemmän realistisen kirjan joka nenän eteen pujahtaa. Koen itseni ongelmaksi enkä ole vuosiin pysynyt samassa paikass apitkiä aikoja sen ja tehtäväni vuoksi. Kadonnutta ystävää ei löydä paikallaan pysymällä", ja sitten hän loksautti leukansa kiinni. Jos Skie yhtään tapoja tuntisi hän vastiaisi suunnilleen samalla mitalla, koska Aradan oli juuri kertonut enemmän itsestään kuin sinihiuksinen oli omasta puolestaan.

Hän yritti tapella yhtä lettiä niskassaan auki huonoin tuloksin viime päivistä maitohapoille karanneen käsivarren pannessa kertakaikkisen yksioikoisesti vastaan sen nostamiselle.
"Hieman ohi aiheesta, mutta viitsistkö auttaa? En saa tuota kirotun lettiä auki. Ja täällä päin naiset eivät saa koskea miesten hiuksiin..."

Skie oli lievästi sanottuna järkyttynyt. Hän ei ollut odottanut saavansa noin suoraa ja laajaa vastausta kysymykseensä. Suorapuheisuus oli harvinaista niissä piireissä, joissa hän yleensä liikkui. Olikohan Aradan loukkaantunut hänen uteluistaan ja halunnut tällä tavalla näpäyttää häntä? Skie meni hiljaiseksi ja tyytyi vain tarkkailemaan miehen turhautuneita yrityksiä aukoa yhtä leteistään. Nuorukainen nousi tuolista ja käveli miehen luokse. "Toki, pysy hetki paikoillasi." Hän siirsi miehen kädet pois tieltä ja alkoi nyplätä lettiä.

Hetken oli hiljaista. Vain takkatuli rätisi. Skie veti henkeä. "Olen pahoillani, jos olin hieman töykeä äsken. Tiedän, että uteleminen voi olla joskus raivostuttavan ei-toivottua." Hiljaisuus. Skie hypisteli lettiä ja veti syvään henkeä. "Nimeni on Skie Rosénthal. Tunnetaan myös siellä täällä Rosena. Olen syntynyt Soroton saarilla, mutta sukuni on lähtöisin lännestä, jonne en muuten näin ohimennen sanoen todellakaan ole menossa. Lähdin kotoa puolisen vuotta sitten, koska aiheutin perheelleni turhaa huolta. Lisäksi inhoan vettä. En pärjää ollenkaan eläinten kanssa, harvoin myöskään ihmisten tai muiden rotujen, mutta osaan soitaa huilua ja, kuten jo tiedät, laulaa. Olen aloitteleva räätäli, niin kuin isänikin. Itse asiassa olen jo aika hyvä räätäli. Olen aika huolimaton ja toivoton kömpelys mitä ruuanlaittoon tulee. Käsittelen hyvin tikaria ja saan myös aikaan pahaa jälkeä sauvallani. Pidän hiuksistani hyvää huolta, samoin kuin ilmeisesti sinäkin, lukuun ottamatta tätä yhtä pientä poikkeusta niskassasi." Skie sipaisi Aradanin märkiä, pehmeitä hiuksia. "Niin, ja olen osittain InnaMensi."

Nuorukaisen hoikat sormat saivat viimeinkin itsepäisen letin aukenemaan. "Siinä taisi olla tärkeimmät asiat." Skie astahteli takaisin tuolilleen ja istui alas, varoen huolellisesti katsomasta Aradania. Miksi, voi miksi minä noin sanoin!? Skien teki mieli ottaa ja lyödä itseään kalloon matkasauvallaan. Hän ei koskaan ikinä ollut lipsauttanut syvimpiä salaisuuksia kenellekään yhtä helposti kuin tälle miehelle. Hän toivoi, että voisi syöksyä mereen ja liueta aaltojen sekaan, kadoten ikiajoiksi ja välttyen näkemästä miehen reaktiota.

"Kuulostaa jo paremmalta", Aradan hymyili pehmeästi, vaikka tiesi kyllä ettei toinen voinut sitä nähdä. Se vain helpotti hänen omaa kireyttään. Kireä, rento, kireä, rento...oli ilmiselvää että hän oli palannut taloon vähemmän halukkaasti. Häntä ei juuri houkutellut asustella sellaisten ihmisten kanssa jotka todellakin osasivat pistää sydämeen jotain suurempaa kuin vain piikin ennen kuin ehti huomatakaan. Hän halusi pitää sydämensä.

"Suonissasi virtaa veden kansan verta mutta et pidä vedestä? Olen haistavinani kapinahenkeä..." hä mutisi varovaisesti. Mistä sitä tiesi jos tällä tavoin loukattaisi tuota sinihiuksista.
"Älä ymmärrä minua väärin. Olen joskus vähän töykeä, mutta se johtuu vain kaikesta siitä mitä olen saanut kokea. Minulla ei oikeastaan ole juuri hyviä kokemuksia muista kuin ihmisistä ja haltoitakin täydellisemmistä olennoista. Yleensä tosin pidän suuni paremmin kuin nyt..." hän huokasi ja puisteli päätään. Taskusta imestyi kampa jolla hän kävi hiuksensa läpi samalla kun se vähäinen kosteus kuivu niistä olemattomiin.

Skie vältteli hänen katsettaan mutta jääsilmä oli itsepäinen. Tuijotti toisen otsaan tietäen hyvin aiheuttavansa kutinaa ihon alla.
"Soroto...missä se on? En ole ikinä kuullutkaan...eli se on aika kaukana? Minä olen kyllä kiertänyt Aryliaa...länttä ja etelää sekä niiden välillä ja nyt täällä, mutta en oikeastaan ole ehtinyt kunnolla lukea maantietoa..." taas hän sulki suunsa ja antoi hiljaisuuden venyä ennen kuin puhui taas:
"Emännällä taitaa olla kiire juuri nyt. Saamme varmaan odottaa vielä puolisen tuntia... Laulaisitko jotain? Haluan kuulla", hän hymyili. Harva pystyisi pitämään katseensa erossa hänen silmistään kun hän otti puheenaiheeksi musiikin. Harvoin hän kyllä teki sitä itse, musiikki vain kaikui hänestä saaden muut ajattelemaan sitä. Nyt hän kuitenkin teki sen. Ehkei toinen suostuisi laulamaan mitään, mutta ainahan saattoi toivoa.

"Suonissasi virtaa veden kansan verta mutta et pidä vedestä? Olen haistavinani kapinahenkeä..." Skie tunsi Aradanin tuijotuksen otsassaan. Hän mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi. Mies ei ollutkaan saanut sätkyä hänen lipsautuksestaan. Nuorukaisella oli silti levoton olo. Hän sormeili hermostuneena sauvaansa. Huoneen ilmapiiri oli muuttunut hänestä kerralla ahdistavaksi.

Mies pyysi häneltä anteeksi? "Älä pelkää, ei se sinusta johdu.. Minä vain..." Skien ääni haipui jonnekin kuulumattomiin. Hän vältteli vieläkin katsekontaktia, vaikka hänestä tuntui kuin Aradan olisi maalannut katseellaan isoa punaista ratia hänen silmiensä yläpuolelle. Skie ei viitsinyt selventää miehelle maantietiedon saloja, joten hän tyytyi yhä olemaan hiljaa ja pyörimään tuolillaan vaivaantuneena.

"Laulaisitko jotain? Haluan kuulla." Skie vilkaisi Aradania. Outo kysymys. Pitäisikö hänen laulaa tälle kaunisääniselle miehelle..? Sinihiuksinen pyöritteli viittansa naruja hiljaisuuden vallitessa vielä hetken. Skie ei kuitenkaan jaksanut vastustaa kiusausta pitkään. Hän rykäisi selvitelläkseen kurkkuaan ja alkoi hyräillä hiljaista sävelmää. Tämä oli yksi hänen suosikeistaan, hän oli osannut sen jo lapsesta asti. Kiertelevä haltija trubaduuri oli opettanut sen hänelle vuosia sitten.

Melodia humisi huoneessa hiljaa, kuin puiden lehdet tuulessa. Se soljui kuin tunturipuro, välillä voimistuen ja välillä heikentyen. Se leikki ilmassa auringonsäteiden kanssa ja tanssi ilmassa leijailevien pölyhiukkasten joukossa. Skien olo alkoi kohentumaan, laulaminen sai hänet aina paremmalle tuulelle. Melodia alkoi kohoamaan kohti kuuntelijoiden odottamaa huippua, sitä joka tulee aina rummunpäristyksen saattamana, kun Skie yhtäkkiä lopetti. Hiljaisuus. Hän tunsi kuinka huone pidätteli henkeään. Skie hymyili itsekseen, veti henkeä ja alkoi laulaa.

Hän sulki silmänsä, nosti jalat syliinsä kietoen kädet niiden ympärille. Jäänisiniset silmät sulkeutuivat jokseenkin kauniissa kasvoissa, huulet jäivät hieman raolleen kuin hän olisi juuri yhtymäisillään melodiaan vaikkei hän edes tuntenut sitä.

Tuli sammui takasta. Kukaan ei tullut kohentamaan sitä, eikä Aradan aikonut nousta paikaltaan sen tehdäkseen. Hän kuunteli koko sydämestään ja olemuksestaan ja varpaista hiuksenkärkiin saakka.

Musiikki oli hänelle enemmän kuin rakastettu.

Loppujen lopuksi hän löysi kyyneleitä poskiltaan, haltioituneen hymyn huuliltaan, melodian päästään soimasta ja varpaansa kippurasta. Hän löysi itsensä vasta vähän sen jälkeen.

Tällaista hän olikin jo kauan kaivannut. Sen jälkeen kun Bijou oli soittanut hänelle harpullaan, ei hän ollut kuullut mitään varsinaisesti häntä varten soitettua tai laulettua. Tämä oli nyt sitä, hänen pyynnöstään alkunsa saanut rauhan hetki. Hän tunsi olevansa kiitollisuudenvelassa.

"Kiitos", oli kaikki mitä hän sai suustaan ulos ja se kätkikin sitten kaiken sisäänsä.

"Ole hyvä", Skie sanoi ja hymyili leveästi. Hän oli saanut miehen liikuttumaan kyyneliin asti! Skie iloitsi saadessaan koskettaa ihmisten mieliä lahjallaan, se teki hänet onnelliseksi. Nytkin nuorukaisella oli jälleen iloisen pirteä olo. Hän ei ollut unohtanut Aradanin tietävän hänen puoliverisyydestään, mutta se ei tuntunut tärkeältä enää. Tuntui kuin asiat järjestyisivät ennen pitkään.

Odotellessaan kuulijansa kokoavan itsensä, Skie nousi tuolistaan ja käveli sytyttämän uudestaan tulen takkaan. Hän viihtyi paremmin lämpimässä kuin viilessä. Lisäksi tulella oli häneen rauhoittava vaikutus. Tuli ajoi veden pois. Vesi oli paha. Skien ajatukset ajautuivat läheiseen järveen. Skie värähti. Hän nappasi pari halkoa takan vierestä, asetti ne tulisijaan ja kaivoi tulukset taskustaan. Pian takassa leimusi uusi valkea. Nuorukaisen ajatukset palasivat kodin lämpöön... Skie nousi rivakasti pystyyn, puisteli käsiään ja käveli takaisin Aradanin luokse. Ei, niitä asioita ei kannata miettiä.

"Taisit pitää siitä?" Skie uteli silmät tuikkien. "Taidat sitten olla minulle laulun velkaa." Skie höristi korviaan. Askelia. Joko talon emäntä oli tulossa? "Ehkä sitten myöhemmin, taidamme saada seuraa."

Hän avasi silmänsä kuullessaan liekkien rapsahtavan taas hereille niille kuuluvassa paikassa. Jonkin aikaa jääsilmistä heijastuva tuli tuntui sulattavan niitä, kunnes hän sai otettua itsestään kiinni ja palasi omalle tolalleen. Sillä hänen jäätään ei voinut sulattaa ihan niin heposti kuin vastaelementillä.

"Pidin, pidin...haluaisin sanoa tietenkin mutta ehken kuitenkaan sano. Olet oikeassa. Olen sinulle laulun velkaa..." hän virnisti ja pyöritteli hartioitaan tunnistaessaan askeleet. Ilmeisesti emännän mukana tuli yksi hänen neljästä tyttärestään. Kaikki nuo neljä tytärtä tuijottivat jokaista näkemäänsä nuorempaa miestä kuin jumalaa ja se oli hyvinkin ahdistavaa.

Hopeahiuksinen naiskaksikko ilmestyi sulavasti huoneeseen ja saman tien nuoremman silmät kiinnittyivät jumaloivasti Skieen. Äiti kohotti vain kevyesti kulmiaan tyttärelleen ennen kuin asettui istumaan Aradania vastapäätä.
"Alarudan, oletko valmis menemään takuuseen tästä nuoresta sekaverisestä?"
blondi hätkähti, mistä emäntä tiesi...? Järkyttävää. Tämän vuoksi hänellä oli aina ollut ongelma haltioiden ja haltiamielien kanssa. Ja no, myöskin näiden nimenomaisten nimitysten. Alarudan...niin kuin hän olisi muka joku haltia.
"Olen", hän hymyili reippaasti vastaukseksi. Nainen tuijotti häntä jonkin aikaa tiukasti mutta hellitti sitten.
"Hyvä on. Riada. Lopeta tuijottaminen ja tuo näille nuorukaisille jotain syötävää ja juotavaa. Etkös jo juokse?" ja tyttöhän juoksi.

Aradan huokasi syvään. Emäntä tujotti häntä arvostelevasti, kaikki paotsi ääneen lausutut sanat kehottivat vaihtamaan siistimpiin vaatteisiin. Eli silkkiin ja puuvillaan jota täkäläiset käyttivät.

"Emäntä Hisierila, tämä on Skie Rosénthal, vaeltaja ja kuten varmasti kuulitte kyvykäs laulaja", hän esitteli noustessaan seisomaan. Naisen nyökättyä hän siirtyi sivummas entisen tiskin taakse vaihtaakseen ne vaatteet. Hän saatoi hyvinkin olla henkensä velkaa näille olennolle, jollei enemmänkin. Hänelle oli oltu kilttejä eikä häneltä ollut pyydetty mitään.
"Sinulla on samanlaiset hiukset kuin serkkuni vaimolla. InnaMesikö sen rodun nimi on?" emäntä aloitti heti blondin järkyttyneen voihkaisun vaiettua.

Hatioiden astuessa huoneeseen, Skie pisti merkille nuoremman naishaltian silmät, jotka olivat heti hakeutuneet häneen ja tuijottivat nyt sinihiusta palvovasti. Nuorukainen hymyili säteilevästi neidolle, aina välillä oli mukavaa tulla huomioiduksi. Skien hymy kuitenkin hyytyi nopeasti.

"Alarudan, oletko valmis menemään takuuseen tästä nuoresta sekaverisestä?"
Sekaverisestä?! Skien kynnet upposivat hänen kämmeniinsä käsien puristuessa nyrkkiin.
Hänen mieleen palasi toinenkin syy, miksi hän ei olisi halunnut tulla Arzeen. Sen lisäksi että se oli liian lännessä ollakseen hänen mieleen, se oli myös haltijoiden kylä. Kaikista roduista juuri haltiat tunnistivat hänen puoliverisyytendä helpoiten. Tarkkasilmäisiä pirulaisia. Haltioiden kunniaksi on tosin laskettava, että yleensä he eivät tehneet siitä läheskään yhtä suurta numeroa kuin ihmiset. Skie joutui silti taistelemaan vastaan halua hujauttaa haltianaista sauvallaan. Houkutteleva ajatus, mutta se sotisi rajusti etikettisääntöjä vastaan. Lisäksi hän ei varmaan olisi edes osunut haltiaan.

Naisen lähetettyä tytön pois, Aradan, tai Alarudan, niin kuin tämä nainen häntä kutsui, esitteli Skien ja haltian toisilleen.
"Sinulla on samanlaiset hiukset kuin serkkuni vaimolla. InnaMesikö sen rodun nimi on?" Hisierilaksi paljastunut nainen kysäisi. Aradan voihkaisi. Skie tolkutti itselleen olevansa vieras talossa, ja että epäkohtelias käytös olisi nyt erittäin tuomittavaa. Varsinkin haltioiden keskuudessa.
"InnaMensi, jos saan korjata, oi arvon emäntäni", Skien sanat kalskahtivat kylminä hänen omiin korviinsakin. Nuorukainen laski kymmeneen ja yritti ottaa itseänsä niskasta kiinni.
"Anteeksi, tarkoitukseni ei ole olla töykeä. Sukulaisilleni en mahda mitään, mutta vakuutan, että minusta ei koidu harmia. Olin vain läpikulkumatkalla törmätessäni Aradaniin. Ja niin.. No.." Skie alkoi hieman vaivautua naisen katseen alla. Haltia tuntui poraavan tuijotuksellaan reikää nuorukaisen silmien väliin. Riada palasi juuri sopivasti juomien kanssa.

Skie otti kiitollisena juoman nuorelta haltialta. Riada heitti vielä yhden palvovan katseen häneen, ennen kuin tarjoili Aradanille ja talon emännälle. Juoma oli varmaan jokin haltioiden erikoisuuksista, Skie ei ennen ollut maistanut vastaavaa. Se poreili hieman kielen päällä ja kupli iloisesti vatsassa. Skielle tuli mukavan lämmin olo.
"Tuota", Skie aloitti hieman juomasta rohkaistuneena. Hän vilkaisi Aradania tukea hakien. "Itse asiassa olen väsynyt ja nälkäinen matkani jälkeen, joten Aradan ehdotti, että voisin tulla kysymään apuanne.."

Emännän kulmat eivät painuneet rypyille vaikka Skien vastaus oli joksenkin...kärkevä. Aradan kyllä ymmärsi että toista otti päähän moinen asenne, mutta sitä ei kyllä voinut tämän talon naisista riisuakaan. Kyseinen sukulainen jolla oli ollut tuon rodun verta suonissaan enemmän kuin tarpeeksi oli osoittautunut oikeaksi riesaksi. Jos haltioista jäisi kummituksia hän olisi varmasti täällä edelleen.

Blondi tunsi kuitenkin kylmät väreet selkäpiissään. Hän pääti siltä seisomalta että pitäisi Skien erossa näiden sopimuksista.
"Ymmärrän. Emmeköhän kuitenkin voi päästä tästä jonkinlaiseen sopimukseen", emäntä aloitti aivan kuten Aradan oli arvannutkin. Melkein täsmälleen samoin kuin hänelle oli aloitettu miehen ensin herättyä...tilastaan. Hän sitoi nopeasti tyylikkäästi leikatut mustanharmaat housut kiinni pikimustalla vyöllä jossa oli hopeasolki ja marssi huomiotaherättävällä liukuvalla tavalla Skien viereen. Hän nojautui takanreunukseen ja kiinnitti silmänsä pehmoisen tiukasti naiseen.
"Tuskin haluat tehdä enää enempää sopimuksia. Johan minäkin olen sellaisella täällä, olen ymmärtänyt että olen oikea kuvatus mitä tulee sopimuksen pitämiseen? Ette kai voi luottaa että oppisin tavoilleni jos taloon tulisi toinenkin sopimuksen alainen?" hän tiesi kuulostavansa sinihiuksisen korviin oudolta, mutta tämä olikin vain hänen ja emännän välinen asia.

Hopeahiuksinen tuijotti blondia jonkin aikaa.
"Lienet oikeassa..." nainen joutui lopulta kääntämään katseensa. Aradan tiesi voittaneensa yhden erän mutta tehneensä samalla tämän kummallisen haltian entistäkin janoisemmaksi.
"Skie... Tuota... Jos hän voisi asua täällä tämän yön minun kustannuksellani? Minunhan piti lähteä etsimään uutta kangaskauppiasta, voisin lähteä saattamaan häntä sitten huomenna", hän puhui tyynesti, kuin hämmentyneenä ääneen ajatellen. Vain siten hän sai tahtonsa luikautettua emännälle ilman että tämä pani pahakseen. Onneksi tähän sopimuskummallisuuteen loppuivatkin talon kummallisuudet.
"Hyvä on", ja siinä kaikki. Emäntä nousi, Riada pomppasi tuijottamasta vuorotellen vieraita yhä enemmän ja enemmän palvovasti, ja kaksikko poistui jättäen ilmeisesti paikkojen esittelyn miehelle.

Hän huokasi raskaasti.
"En kuvitellutkaan heidän yrittävän iskeä kynsiään sinuunkin", hän kuiskasi ja istui lattialle toisen jalkoihin. Hän tuijotti käsiään hetken.
"Anna heille anteeksi. Tällä perheellä - tai koko suvulla - on huonoja kokemuksia kaiksita elementtien kansoista. Luoja, se on kuin heitä olisi vainottu..."