Kauneus on katsojan silmissä?

Skie oli päästään pyörällä. Naisen sanat käänsivät viime päivien tapahtumat päälaelleen. Nuorukaisen teki mieli rojahtaa istumaan ja purskahtaa itkuun, mutta kun Sane alkoikin äkkiä vuotamaan verta, paikalleen jääminen ei vaikuttanut viisaalta. Skie pyörähti ympäri ja jäi tuijottamaan, Sanen mulkoilusta huolimatta, mustaviittaisia hahmoja. Hän muisti kuitenkin takanaan seisovan myrskypilven ja tunsi olevansa puun ja kuoren välissä. Skie ei tuntenut voivansa luottaa kumpaankaan osa puoleen.

"Mitä luulette tekevänne hänelle?" Laryta kuulosti niin uhkaavalta, että Skie tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn. Nuorukainen perääntyi hiljaa takaisin seinää vasten, ettei vaan jäisi naisen vihan alle.

"Jaaaaa'a, Laryta McGray. Kenties kuvittelen heittäneeni häntä kynällä?" 'välineitään' pyörittelevä huppupää lausui venyttäen sanojaan kummallisella korostuksella. Toinen pärskähti ja kohta molemmat hekottivat. Kuitenkaan tuo nauru ei vaikuttanut ollenkaan siltä, että he olisivat ryhtyneet varomattomiksi. Ei, päin vastoin. Kuin nauraessaan he olisivat entistäkin tarkempia.
"Noh, otahan tuo neitisi oven edestä pois jollet halua että hänen ihonsa lävistää jokin pahempi kuin pelkkä tylppä kynä", toteaa toinen kumisevalla bassoäänellä. Larytan silmät vetäytyvät tiukoiksi viiroiksi, nyökkää päätään ja Sane seuraa hyvin nopeasti liikettä toisen naisen takaoikealle. Kuitenkaan hetkeä pidemmäksi aikaa eivät pähkinäiset silmät jätä Skien tarkkailua.

Ovi kumahti, narahti ja parkaisi metallin ja puun kärsivän huudon kun sen toisella puolella olleet päättivät käyttää voimaa aiemmin tehottomiksi todettujen lempeämpien keinojen sijasta. Sisään astui kolme mustahuppuista hahmoa, viimeinen niin huolella kaapuunsa kietoutuneena, ettei hänestä nähnyt edes leukaa. Samalla toinen kahdesta takaa tulleista heitti huppunsa syrjään.

Blondit hiukset levisivät harteille, siniset silmät olivat sumuiset. Mutta mies ei ollut Aradan. Tämä mies oli lyhyt ja hänen kasvonsa eivät olleet lainkaan yhtä hienoluiset. Toisaalta tämä mies oli kuitenkin jossain määrin kissamainen, peto lampaan vaatteissa.
"Halmir Pronssisormi!" Laryta ärähti iskien hampaansa yhteen niin että kalahdus kuului. Sane vilkaisi 'emäntäänsä' kysyvästi. Blondi vain hymyili tummahiuksiselle:
"Et ole unohtanut nimeäni, varsin vaikuttavaa."
"Sinun takiasi menetin veljeni! Sinun ja vaimosi ja sen että teidän piti antaa tyttärellenne niin paljon vapautta ja voimaa! Kiroan sinut!" nainen sai ilmiselvän raikohtauksen pelkästä miehen kasvojen näkemisestä.

"Älä provosoi häntä. Tiedämme kyllä kaikki, että teidän kahden välillä on verivihaa", totesi joku matala- ja karismaattisääninen nainen, joka oli tullut etuovesta ensimmäisenä. Karismaattin en ei riittänyt kuvaamaan tuota ääntä. Se ääni oli kuin jumalolennon. Ja jos tämä oli naisen puhetta... mitä jos tämä alkaisi laulaa kuin Aradan?

"Ruusu..."
"Riittää jo, sanoin", sitten nainen käänsi hupun varjostamat kasvonsa kohti Skieä "Kas niin, lapsi, me olemme tulleet. Olemme pahoillamme että olemme aiheuttaneet niin paljon vaivaa sinulle ja tälle maailmalle. Jotenkin haluaisimme hyvittää sen sinulle. Pyydä mitä vain."
Samalla kun mahtavaääninen nainen puhui, muut pitivät ilmeisen tarkasti silmällä molempia kahta naista ei-mustissa.

Mistä näitä mustahuppuja oikein tulee? Skie mietti typertyneenä, kun kolme uutta hahmoa änki sisään kasavavalla vauhdilla ahtaaksi käyvään huoneeseen. Majatalon laho lattia alkoi jo natisemaan liitoksissaan. Skien katse poukkoili pälyillen naisten ja uusien tulokkaiden välillä, kun yllättäen hän näki vaaleiden hiusten vilahtavan huppuheppujen joukossa. Skie sydän tykähti kiihtyneesti, mutta joutui heti sen jälkeen pettymään. Mies ei ollut Aradan. Laryta sen sijaan näytti hyvinkin tuntevan tämän miehen.

"Halmir Pronssisormi!" Nainen ärisi kuin naarasleijona. Skie seuraili kaksikon sanaharkka lievää uteliaisuutta tuntien, mutta koko tilanne alkoi hiljalleen verottamaan nuorukaisen voimia. Mitä minä muka olen tehnyt joutuakseni tällaiseen tilanteeseen? puoliverinen tuskaili itsekseen. Uusi ääni kantautui silloin Skien korviin.

"Älä provosoi häntä. Tiedämme kyllä kaikki, että teidän kahden välillä on verivihaa." Puheeseen liittyneen naisen matalat, pehmeät sanat hyväilivät Skien korvia ja mieltä, virkistäen häntä ja auttaen hänet ylös ahdingostaan.

Naisen kääntyessä puhuttelemaan sinihiusta, tämä meni suorastaan hämilleen.
"Kas niin, lapsi, me olemme tulleet. Olemme pahoillamme että olemme aiheuttaneet niin paljon vaivaa sinulle ja tälle maailmalle. Jotenkin haluaisimme hyvittää sen sinulle. Pyydä mitä vain." Skie ei tiennyt mitä sanoa, hänhän tuskin ymmärsi mitä nainen yritti hänelle sanoa.
"Minä.. Minä.." Skie änkytti, tuntien äkkiä itsensä hyvin hyvin pieneksi ja toivottoman nuoreksi. Puoliverisen pää nuokahti ja katse painui maahan.
"En minä mitään tarvitse.. Haluan vain-" Skie nosti päänsä ja katsoi naista, tuskaisin silmin. "Haluan vain kuulla totuuden."

Ruusuksi kutsutun naisen pää niksahti hieman vinoon ja vaikka hänen kasvojaan ei erottanut jotenkin tummasta hupunalusesta, tuntui selvältä, että tämä hymyili.
"Ymmärrän. Se on yksinkertainen pyyntö jonka voimme toteuttaa nopeammin kuin ehkä muutaman toisen. Odota vain pieni hetki, pelkäänpä että Laryta ei näe aikaa olevan keskusteluihin..." nainen kääntyi ja loi katseensa kerran kahteen seuralaiseensa; Halmiriin ja toiseen, joka edelleen pysytteli hupun piilossa:
"Halmir, Karin, olkaa niin hyvät ja pitäkää huoli Larytasta. Sinä sen sijaan voisit katsoa hieman neitin Ryun perään, emme varmasti halua päätyä dataksi hänen tietopankkiinsa", lausahtaa sitten tiukimmin mustaan kietoutuvalle, pitkälle (harteista päätellen) miehelle. Tämä liikahti sulvana askeleen lähemmäs ja Larytan varoittavien, tummien silmien välähdyksestä Sane ottaa myös askeleen lähemmäs tätä.

Mustat huput ärsyttävät Larytaa. Niiden läpi ei nää, eikä hän aisti mitään tulevaksi niiden läpi lukuunottamatta sitä mitä kuka tahansa saattoi havaita. Eli hengitystä, hämäriä kasvonpiirteitä ja ilmeenpuolikkaita. Mutta ei hänen auttanut nyt valittaa, koska hän oli tunnistanut kaksi näistä - on jotka olivat tulleet takaovesta. Halmir oli inhottava yllätys, mutta että itse Alexander... No, ei auttanut hänen nyt alkaa pistää pystyyn myrskyä. Nainen antoi Halmirin ja Karinina puhutellun huppupään astua lähelleen ja ristiä kätensä hänen ympärillään niin, että hän jäi kuin kahden hengen piirin keskustaan. Halmir käytti luultavasti voimiaan vieden heidät muiden näkyvistä ja muut heidän näkyvistään toiseen ulottuvuussilmukkaan, jossa muu ei elänyt tai hengittänyt kuin he.

Sanen vartija ei tehnyt mitään mutta jotenkin oli selvää, että mitä tämä syvä-ääninen nainen sanoisi ja mitä Skie ehkä sanoisi jäisi jonkinlaiseen sumuun punapään terävältä mieleltä.

"Istu alas, Skie. Tämä ei ole kovin pitkä tarina, mutta painava se on. Sinun täytyy olla hereillä ja tarkkaavainen. Mutta ensin pyydän, että esität minulle kaksi kysymystä, joiden varaan perusaa vastaukseni. Koko totuus ei ole ihmismielen ymmärrettävissä, ja vaikka minä sen saatankin tavoittaa, en edes tällä äänelläni pysty sitä niin kertomaan että voisit todella ymmärtää koko totuuden loppumattoman vyyhdin", puhuessaan nainen istui itse alas ja antoi hupun pudota niskaansa. Kaakaonruskea iho oli pehmeä ja kaunis, mustat silmät olivat syvät ja kokeneet, korkeat poskipäät kohottivat karkeita, villejä kasvoja ylpeämpään asentoon. Kaljuun päähän oli tatuoitu kolmiomainen kuvio.

"Voit kutsua minua samalla nimellä kuin näistä ystävistäni useimmat. Metsäruusuksi siis", nainen hymyilee äidillistä hymyä.

"Aivan..." Skie mutisi ja veti varovasti vastapäisen tuolin esiin ja sujahti siihen. Jotenkin häntä aristutti olla naisen lähellä. Nainen oli niin kaunis, suorasukainen, ylväs ja samalla niin lempeä. Nuorukainen meni hämilleen, eikä osannut päättä minkä tuhansista päässään pyörivistä kysymyksistä hän Metsäruusulta kysyisi. Lisäksi toiset mustahuppuiset hahmot tuntuivat seuraavan silmä kovana puoliverisen jokaista liikettä. Pieni, tunkkainen, huonosti ilmaa vaihtava huone vain tehosti vaikutelmaa. Skie nielaisi tyhjää ja mietti jälleen kerran kuinka hän oli joutunut tällaiseen tilanteeseen.

"Tuoo-ta noin..." Sinikutri pureskeli huultaan ja mietti miten muotoilisi seuraavat sanansa. Hetken hiljaisuuden jälkeen, Metsäruusun kärsivällisen katseen alla, hän alkoi puhua hitaasti, lauseita tapaillen. "Te puhutte koko ajan 'tästä maailmasta' ja siitä kuinka 'olette sotkeutuneet asioihimme', ikään kuin olisitte ulkopuolisia tästä kaikesta, eikä mikään oikeastaan koskisi teitä. Mitä tarkoitatte sillä? Ja keitä te oikeastaan olette? Ja..." Skie tajusi ylittävänsä jo rajan, muttei voinut itselleen mitään. Yhteen kysymykseen hänen oli saatava vastaus.

"... puhuiko Laryta totta Aradanista?" Skie kuiskasi.

Metsäruusun koville mutta lämpimällä hymyllä koristetuille kasvoille nouseva ilme oli kaikkea muuta kuin etäinen. Hän oli hyvin läsnä nyt, kun tiesi, mitä kautta asiaansa lähestyä. Hänelle oli toisinaan vaikeaa keskustella kuolevaisten kanssa, mutta kaikenkaikkiaan hän pääsi helpommin heidän lähelleen kuin ehkä kumpikaan niistä kahdesta muusta hänen kaltaisestaan ikuisesti elävästä, Täydellisestä.

"Ulkopuolisuudellamme tarkoitamme juuri sitä. Kaikki nämä huppuihin verhotut, minä, Laryta ja Aradan mukaan lukien... me emme ole tästä maailmasta. Tämä planeetta ei ole se paikka, jossa olemme syntyneet. Me tulemme kaukaa toisaalta, maailmoista, joilla on lajien kohdalta jonkin verran yhteistä tämän kanssa, mutta joissa kulttuuri ja elämä itsenään on hyvin erilaista. Jokaisella meistä on poikkeuksellisia kykyjä, joiden ansiosta pystymme siirtymään maailmasta toiseen, emmekä ole sidottuja vain yhteen paikkaan kuten useimmat sielut - kenties onnekseen - ovat.

Mitä siihen tulee keitä me olemme... se tarina on pitkä ja monimutkainen. Jokainen meistä on yksilönä poikkeava jopa niistä, jotka voimme laskea 'kaltaisiksemme'. Minun erilaisuuteni selvästi pystyt näkemään, se mitä näet, on kuolemattomuus. Halmir on sotilas, joka on sidottu taikuutta hallitsevaan miekkaan. Aradan on... on nuorin kolmesta veljeksestä.

Me olemme täällä tiettyjen kahden lapsen vuoksi. Leo ja Laryta, kaksoset. Laryta, johon olet varmasti jo tutustunut, haluaa kiihkeästi saada veljensä takaisin. Leo puolestaan mieluummin pettää ylpeän ja rohkean sydämensä ja pakenee sisartaan kuin antaa tuon jälleentapaamisen käydä toteen. He molemmat ovat paitsi voimakkaita ja vaarallisia, myös... miten sen sanoisi... hankaluusmagneetteja. vaikka he eiät tekisi mitään, heidän ympärillään maailma kiertyy solmuille, tapahtuu selkkauksia jotka paikoin ovat hyvinkin järisyttäviä. Luojan kiitos tässä maailmassa ei näytä kauhean suuria tapahtuneen", Metsäruusu puhui rauhallisesti, tyynesti. Hänen pohjaton äänensä ei kuultanut mielipiteitä, sillä hän pyrki olemaan vaikuttamatta Skieen manipuloivalla tavalla. Hän nojasi tummaan kämmeneensä puhuessaan kaksosista.

Hänen silmäkulmiinsa kuitenin ilmestyi pieni kosteus, kun hän kuuli viimeisen kysymyksen.
"En tiedä mitä Laryta on sinulle Danista kertonut. Mutta minä sen koommin kuin hänkään emme pysty sinulle koko totuutta koskaan kertomaan. Aradanin elämä on julma ja pelottava, hänellä on yleensä syynsä kaikelle. Sinun täytyy kysyä häneltä itseltään, Skie."

// Tämmöinen pikavastaus, otan paremman otteen tarinasta tämän jälkeen. \\

Skie tuijotti hetken Metsäruusua epäluuloisena. Kuin odottaen, että tämä tyyni ja vakava nainen puhkeaisi nauramaan ja kertoisi kaiken olevan vain suurta pilaa. Niin hullulta tämän tarina kuulosti. Vai oliko nuorukainen kenties itse hullu, kun kerran uskoi häntä?

Viimein Skie nyökkäsi hiljaa.
"Ymmärrän." Hän epäröi hetken. "Tai no en, mutta ei kai minun tarvitsekkaan kaikkea tajuta." Skie hymyili heikosti ja rojahti taaksepäin tuolissaan, painaen käden silmilleen ja huokaisten syvään.
"Mitä minulle tapahtuu nyt?" puoliverinen kysyi. "Ja mitä teette Sanelle ja Larytalle?" hän jatkoi, välittämättä siitä, kuinka tungettelevan kuvan hän itsestään antoi. "Ja ennen kaikkea, tiedättekö missä Dan on?"

// Joudutkin hieman varmaan tappelemaan sen kanssa, mutta taistele...//

Metsäruusu pudisteli päätään, ele on pehmeä mutta hivenen liian nopea että katsoja olisi vaipunut liikkeen lumoihin.
"Ei tosiaankaan, asiamme ei ole yksinkertainen edes yksinkertaistettuna. Siksi emme myöskään mielellämme levittele tietoja itsestämme. Kunhan ymmärrät että tämä on äärimmäisen luottamuksellista", vastaa toisen huokauksen perään.

"Mitä minulle tapahtuu nyt? Ja mitä teette Sanelle ja Larytalle?"
Tummaihoinen avasi suunsa aikeissa vastata ennen kuin sulki sen sittenkin, kun huomasi toisen jatkavan vielä:
"Ja ennen kaikkea, tiedättekö missä Dan on?"

Hän veti henkeä ehkä hieman terävämmin kuin missä vain muussa tilanteessa. Sitten nainen päätti vastata kysymyksiin järjestyksessä.
"Mitä sinulle tapahtuu on paljolti oma päätöksesi. Voit tulla mukaamme, tai jäädä tänne... Tai sitten... Vaikka olenkin kertonut sinulle tämän kaiken, sinun ei tarvitse välttämättä edes muistaa tästä mitään. Me pystymme vaikuttamaan muistoihisi jos annat luvan. Olemme vielä sen verran tuoreita tuttavuuksia että edes meidän poistaminen kokonaan ei jättäisi haavoja", hän jätti sanomatta, että Aradania ei voisi enää poistaa, koska näiden kahden miehen välille oli kehittynyt oikea sidos, joka ei ollut vain sattumanvarainen tai epämääräinen.

"Se mitä teemme näille naisille on... kysymys johon en haluaisi vastata", mutisee katsellen tyhjyyteen hartiansa yli. Mustien silmien voisi sanoa saaneen vielä mustemmat reunukset, jos sellaista olisi edes haltian silmin mahdollista nähdä.

Viimeinen kysymys oli yksi johon vastaamista hän mietti pidemmän aikaa, monta minuuttia, luoden katseita kahteen muuhun huoneessa näkyvään huppupäähän kuin etsien tietoa näiden mielipiteistä. Lopulta kuitenkin nousee ja astelee Sanen luokse laskien tumman kätensä nuoren naisen hartialle. Samalla toinen mustatakkinen päästää irti ja he vaihtavat paikkoja. Ilmeisesti selitys siis löytyisi tältä mieheltä.

Pitkä mies astelee liukuvin ja hallituin askelin lähemmäs Skien pöytää ja seisoo siinä pitkään hiljaa mitään tekemättä. Sitten lopulta pudottautuu toisen polven varaan ja heittää huppunsa niskaan.
"Skie, olen pahoillani. En olisi halunnut sotkea sinua tähän..." lausuu melodinen ääni, jonkalaista ei toista ollut tässä eikä muissakaan maailmoissa. Jäänsiniset silmät ovat piilossa suljettujen luomien takana, mutta oljenkeltaiset, siistit hiukset kielivät kaiken mitä mustan viitan alta jää paljastumatta.

Skie kuunteli vaitonaisena naisen vastailua ja nyökkäili välillä. Ehkä hän ei kuitenkaan halunnut tietää, mitä mustahuput tekisivät Larytalle ja Sanelle... Ajatus mustahuppujen muistinpyyhkimiskyvyistä kiehtoi nuorukaista, mutta halusiko hän todella unohtaa tämän kaiken? Metsäruusun, Larytan, Sanen... ehkä jopa Aradanin? Kaiken, mikä oli heittänyt hänen elämänsä päälaelleen viimeisimpien päivien aikana? Ajatus tuntui houkuttelevalta, mutta silloin Aradanin kasvot välähtivät elävinä hänen mieleensä, ja hän suorastaan kuuli tämän äänen.

"Skie, olen pahoillani. En olisi halunnut sotkea sinua tähän..." Skie tuijotti lasittuneella katseella hetken eteensä, ennen kuin hän todella näki nuo ystävälliset, surulliset kasvot edessään.
"Dan.." Skie koki erittäin vahvan ruumiista irtaantumisen tunteen. Ikään kuin hän seisoi vieressä katselemassa, kuinka Aradan yritti kommunikoida jonkin etäisesti häntä muistuttavan kanssa.

Skie mietti tylsästi pitäisikö hänen itkeä vaiko nauraa, syöksyä Danin kaulaan vaiko vain läimäistä häntä. Niinpä tajunnan palatessa tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen, Skie teki vähän näitä kaikkia.
"Senkin idiootti", Skie nikotteli roikkuessaan blondin kaulassa. "Olit paikalla koko ajan, etkä tehnyt mitään." Kaikki epäilykset, jotka olivat vallanneet nuorukaisen mielen aikaisemmin, olivat huuhtoutuneet pois. Mutta ne tulisivat kyllä vielä esiin, aivan liian pian.

Skie kampesi itsensä irti miehestä ja niiskautti kertaalleen. "Kannattaa muuten varmaan painaa jotain kylmää tuohon.." Skie tokaisi, viitaten kohtaan, johon hänen huitaisunsa oli osunut. Häntä hymyilitti ensimmäistä kertaa päiviltä tuntuneeseeen aikaan.

Aradan ei edes hätkähtänyt tullessaan lyödyksi, haukutuksi ja halatuksi saman hetken sisään. Hän ajatteli enemmänkin ansaitsevansa pahempaa, sillä todella, asiat olivat tällä hetkellä varmasti aivan sekaisin Skien kannalta katsottuna. Hän itse ei koskaan käyttäytynyt niin kuin tavalliset sielut, mutta hän ei voinutkaan laskea itseään tavalliseksi. Kerran kaikkien näiden elämien aikana hänj oli ajatellut olevansa tavallinen, mutta sekin elämä sattui olemaan se ensimmäinen, jossa hän oli prinssi, eikä siksi kenenkään muun silmissä mikään tavallinen.

"Minä tiedän olevani idiootti", lausahtaa ja huokaisee, "En vain voi sille mitään, että mitä tutummilta ihmiset tuntuvat, sitä vähemmän heitä ymmärrän. Minä tiesin mitä täällä tapahtui mutta tiesin myös, että Laryta ei todellisuudessa aikonut satuttaa sinua, testata vain. Minä tiesin että vähintään yksi näistä neljästä ehtisi väliin ennen kuin hänen sanansa menisivät pahemmaksi kuin minua käsitteleviksi... koska minä olen kuitenkin vain yksi ihminen", miehen kauniille kasvoille leviää etäinen hymy, joka oli hyvin tuttu kaikille hänen kanssaan koskaan tekemisissä olleelle.

Hän ei nouse pystyyn, koska tietää silloin olevansa toista miestä pidempi, eikä tosiaan tunne oloaan lainkaan sen arvoiseksi. Hymy jää kuitenkin karehtimaan huulille, vaikka ei saakaan sitä yltämään silmiin saakka.
"En haluaisi pyytää sinulta tällaista, mutta sinun täytyy valita. Voimme järjestää, että unohdat tämän kaiken, asettaa muita muistoja selittämään läsnäoloasi tässä kaupungissa. Minua ei edes Metsäruusu pysty poistamaan varmasti ja aiheuttamatta tuhoa, mutta minä osaan näytellä, ja jos haluat, voimme pyyhkäistä mielestäsi kaiken tämän ylimääräisen ja jättää tilalle muiston siitä, kuinka tapasit tällaisen oudon blondin ja matkustit hänen kanssaan jonkin aikaa. ... Tämä kaikki sotku jonka osallisena olen ystäväni takia, on minusta liian suuri taakka antaa kannettavaksi niin lempeälle olennolle kuin sinä. Tai ehkä vain haluaa myöntää mitään..." huokaa syvään, pyyhkäisee sykkivää ruhjetta leuassa oikean poskensa alla.

Miksi hän taas sekoili sanoissa, kun olisi tärkeää olla rehellinen ja yksinkertainen?