Kauneus on katsojan silmissä?

Hän muljautti silmiään. Vai vielä upeaa? Naurettavaa, lähinnä. Mutta hän antoi asian olla, mitäs tuosta, anti olla jne. Ja ei hän ei tosiaan aikonut päästää miestä käsistään kun kerran sai tämän pään pölkylle. Tai no, veitsen tämän kaulalle.

Hän seurasi vain puolihuomiossa Skien toimia. Olihan näky aika hämmästyttävä sen hän myönsi. Mutta... mutta kun on elänyt elämänsä niin useaan kertaan ja nähnyt niin paljon kuin Aradan oli... sitä vain... hämmästyi enää kovin laimeasti jollei sitten sattunut olemaan sillä tuulella. Ja kun hän käytti Lahjaansa tai näytti teräviksi hioituneita refleksejään muillekin kuin luonnon omille... no. Tähän aina päädyttiin, pohtimaan itseään.

"Dan, lemppaisitko sen roiston, niin lähdetään täältä?" Skie ehdotti kaatamaltaan mieheltä ottamansa miekka kädessään, "Minä kyllä pidän niitä silmällä."

Ainakin oli selvää että tuolla nuorukaisella oli selkärankaa kaiken tuon kilttiyden ja viattomuuden alla. Aradan tunsi etäistä hengenheimolaisuutta tuota miestä kohtaan, hymähti ja totteli yksinkertaisesti iskemällä ranteensa luilla tiettyyn herkkään paikkaan kallon alla, joka aiheutti tajuttomuuden - oli henkilö kuinka vahva tahansa.

Hän antoi miehen pudota maahan ja astui sivuun ettei tarvitsisi enää koskea tähän.
"Vaikuttavaa toimintaa, ystäväiseni", hän virnisti Skielle piilottaen puukon kätevästi niin, ettei sitä oikeastaan tiennyt mihin piiloon se oli päätynyt.

Hän asteli hevosen luokse, painoi otsansa sen turpaa vasten ja puhui sille matalalla, pehmeällä äänellä. Mitäs hätää hepalla muka oli kun se oli juuri pelastettu luultavastikin kurjalta dieetiltä kiertolaisseurueen muassa? Ja vielä tuon oudon vesioplennon avustuksella? Niinpä, ei niin mitään.

"Lähdetään. En jaksa katsella noita naamoja enää hetkeäkään pidempään."

Skie kuivaili tyynesti kasvojaan huopaan, heidän jälleen ravatessa samaa tietä, jolla he olivat alunperin olleet. Nuorukaisen iho tummui ja himmeni hiljalleen takaisin ihmispuolen mittoihin.
"Siinäpä oli jännitystä tarpeeksi yhdelle illalle", Skie mutisi yrittäessään saada pitkät ja märät kutrinsa aisoihin. "Toivottavasti en näe noita retkuja enää koskaan." Hän tuhahti turhautuneena hiuksilleen ja luovutti. Sojottakoot miten tahtoivat. Hän setvisi ne aamulla.

"Mitäs nyt tehdään, Dan?" Skie kysäisi ja sulloi samalla märkää huopaa takaisin satulalaukkuun. "Odotetaan että seuraavat ihmisryöstäjät, varkaat ja/tai murhaajat käyvät kimppuumme?" Edelliset oli jätetty makaamaan keskelle maantietä, aseettomina ja ilma rihman kiertämääkään. Skie sovitteli parhaillaan toisen roiston hattua, joka tosin tuppasi valahtamaan puoliverisen silmille.

Hän hymähti huvittuneena. Niinpä. Tarpeeksi jännitystä yhdelle illalle. Jos tuo aikoi seurata häntä edelleen pahempaakin olisi tiedossa. PALJON pahempaa. Hän kuitenkin oli erittäin samaa mieltä Skien kanssa mitä tuli noiden kahden tapaamiseen uudelleen. Onneksi todennäköisyyskin oli varsin pieni.

Hän seurasi hymy huulillaan toisten luovuttaessa taistelunsa hiustensa kanssa. Hän jopa naurahti tämän ehdotukselle odottaa seuraavia sekopäitä.
"Luojan tähden, ei odotella", toteaa lausuen sanansa kuin olisi hyvin järkyttynyt ajatuksesta. Sitten purskahtaa nauruun: "Muuten saamme kantaa mukanamme koko vuoden vaatevarastoa."

Käsi kohosi luonnostaan kieputtamaan hiuksia sormen ympärille.
"No jaa. Minä olen päättänyt mitä teen oman asiani kanssa. Se on pakko saada päätökseen. Jos sinä aiot tulla mukaan... täytyy varmistaa että tällaista ei enää pääse tapahtumaan. On nimittäin totta, että minun heikkouteni piilee sydämessäni, myötätunnossa ja kiintymyksessä. En voi mitenkään antaa ystäviäni tai rakkaitani piinattavan vuokseni. On ongelma jos sinulle käy noin toistekin."

Aradan hiljeni hetkeksi.
"On selvitettävä missä se nainen luuraa. Sitten on hankittava tietoa hänen liikkeistään, suunnitelmistaan, ja Leosta. Etsittävä se mies ja järjestettävä asiat hänen siskonsa saapuessa sellaisiksi että niistä ei palata enää minkäälaiseen kehään."

Aradanin sanat liikuttivat nuorukaista syvästi. Tämä kietaisi kätensä edessään istuvan miehen ympärille ja rutisti hieman. Blondin kertoessa aikomuksiaan, Skie kuunteli tarkasti ja mutristeli mietteliäänä suutaan.
"Tietoja siis? Olemme matkalle etelään. Miraanko? Vai onko sinulla jotain muuta mielessä?" hän kyseli uteliaana. Skien katse hakeutui sylissään lepäävään sauvaan ja tämä vaipui pohtivaan hiljaisuuteen.

Silloin tuuli yltyi hetkiseksi ja tempaisi hatun Skien päästä. Nuorukainen katseli hiljaa sen menoa, muttei vaivautunut tekemään mitään. Hattuhan ei edes sopinut hänelle. Skie haukotteli väsyneesti. Toivo rauhallisesta yöunesta oli kaikonut sillä sekunnilla kun heidän kimppuunsa oli hyökätty. Oli jo aamuyö. Puoliverinen painoi voipuneena päänsä edessä istuvan selkää vasten.

"Ei. Ajattelin suunnata Eanéen", hän vastasi kysymykseen matkan suunnasta. Hän ei ollut koskaan käynyt siellä eikä hänellä ollut aavistustakaan minkälaista seutua se oli. paitsi että siellä oli meri.
"Skie... kestätkö sinä meren? Olen ymmärtänyt että et ehkä ole niitä kaikista vedenläheisimpiä olentoja..." hän jätti kysymyksen lempeänä ilmaan. Oli paras ettei hän yrittäisi puristaa tietoa ulos tuosta puoliverisestä, mutta oli kuitenkin matkanteon kannalta tärkeää tietää jos tämä seikka oli huomioitava.

Hän vain vilkaisi hatun perään, ja kun mies ei vaikuttanut huolestuneelta siitä hänkin päätti jättää sen huomiotta. Mitä nyt pyysi mutisten oravaa ottamaan sen pesänlämmikkeekseen, ettei heitä sen perusteella löydettäisi. Hän havaitsi toisen väsymyksen ja liikahti muutaman sentin enemmän etunojaan että tämän olisi mukavampi olla. Hän ei tarvinnut unta vielä... kehon hallinta oli jälleen yksi äärimmilleen venynyt kyky joka oli parantunut aina jokaisella uudella elämällä. Hän pystyi valvomaan luonnottomia aikoja ilman aivotoiminnan jyrkkää tai lopullista rappeutumista. Mutta hän piti enemmän tavallisesta elämästä ja siksi päättikin nukkua päivällä muutamaan pätkään.
"Nuku vain. Matkasta tulee pitkä."

"Meri?" Skie mutisi. Silmäluomet tuntuivat hänestä lyijynraskailta. "Selviän siitä kyllä. Kunhan olen sinun kanssasi." Puoliverinen vaipui uneen Aradanin selkää vasten.

Matka todellakin oli pitkä, mutta useiden päivien päästä he saivat viimein Eanén näkyviinsä. Oli aikainen iltapäivä. Kaupunki muureineen kohosi korkeana meren rannikolta. Itse iso sininen kimalteli horisontissa niin pitkälle kuin katse ylsi. Skie järsi huultaan ja mulkoili edessä aukenevaa maisemaa. Hän liukui alas hevosen selästä.
"En kaipaa yhtään parempaa näköalaa tuota kammotusta kohti", hän selitti Aradanille. "Mennään nyt vain, haluan päästä kaupungin portista läpi mahdollisimman pian." Niine hyvineen Skie lähti marssimaan kohti harmaata kaupunkia.

Aradan kohotti sinihiuksiselle kulmiaan ja liukui hänkin pois satulasta. Teki hyvää vaihteeksi kävellä, sen hän kyllä sai huomata kun polvet olivat pettää alta. Liian pitkään satulassa. Hän hölkkäsi hevonen suitsen päässä Skien kiinni ja asteli pian yhtä tahtia tämä rinnalla.

Vai on minusta apua tämän miehen inhossa vettä kohtaan? hän ajatteli ohi mennen uteliaana ennen kuin pudisti kielen päällä jo pidemmän aikaa kiemurrelleen kysymyksen pois. Hän ei aikonut alkaa udella mitään.

Hän löysi siistin majatalon ja jätti hevosen siistiin talliin. Hän jätti huolettomasti kolikon tallipojalle jotta tämä varmasti pitäisi hyvä huolen orista, joka oli palvellut heitä niin hyvin tällä hullulla matkalla. Aradan nosti laukkunsa olalle ja siirtyi etuovesta sisään pastellisävyin maalattuun ja sinisellä sametilla vuorattujen huonekalujen aulaan.
"Varaammeko yhteisen huoneen vai kaksi erillistä?" hän kysyi virnistäen. Hän kuulosti kaksimielisemmältä kuin oli aluksi tarkoittanut mutta jätti sen vitsinä silleensä.

Skie räpäytti pari kertaa silmiään ja sanoi sitten eiuttäin asiallisella äänellä:
"Ottaen huomioon, että olmme suhteellisen köyhiä matkalaisia, kaiken loogisuuden nimissä meidän pitäisi minimoida kaikki kulut." Skie oli hetken hiljaa. "Ja luonnollisesti jotta meille jäisi enemmän rahaa törsättäväksi illalla. Yksi huone kiitos." Viimeinen oli osoitettu tiskin takana seisovalle, hieman homssuiselle naiselle, joka ojensi hieman hämmentyneenä avaimen miehille. Skie tempaisi sen tämän kädestä ja lähti harppomaan aulan portaita ylös toiseen kerroksen.
"Maksaisitko neidille, Dan?" nuorukainen huikkasi. "Minä menen peseytymään."

Aradan hillitsi naurahduksen. Skie oli ymmärtänyt vitsin ja perustellut valintansa taitavasti vaikka se kuinka johti häriritsevään ajatteluun. Aiankin jos halusi ajatella niin.

Hymy katosi huulilta heti kun Skie oli kadonnut näkyvistä. Hän maksoi naiselle mitä tämä pyysi ja kyseli tältä sitten kapungista niin kuin nyt sellainen joka ei ole koskaan käynyt siellä. Hän onnistui myös antamaan vaikutelman että aikoi muuttaa tänne, mutta ei sanonut mitään sellaista suoraan.

"Kuulemma meren puolella kaupunkia on ollut jonkinlaisia omituisia tapahtumia viime viikkoina. Joku pohjoisen matkalainen oli kaiketi aiheuttanut pienen mellakan etsiessään jotain sukulaistaan..." nainen kertoi kun Dan oli tarpeeksi taitavasti suostutellut tätä puhumaan. Tämän kuuleminen vakavoitti miestä entisestään mutta tämä väläytti silti naiselle hymyn ennen kuin seurasi Skieä.

Hän istui kohta sängylle nojautuen ikkunaseinään. Käsi liikahti kääntäen verhot niin että ikkunasta näki ulos - se ei sentään kantanut merelle päin - ja hän antoi katseensa vaeltaa katoissa ja kaduilla samalla kun tunnusteli oliko se mahdollisesti voinut olla Laryta joka satamassa oli riehunut.

Skie hautasi itseään pyyhkeisiin 'virkistävän' suihkun jäljiltä. Hän peseytyi todella harvoin, sillä hänen InnaMensi geenit tekivät hänen ihonsa ikään kuin liukkaaksi. Suurin osa liasta vain valui pois hänen päältään. Arze-Eané väli oli kuitenkin ollut niin pitkä, että jopa Skielle oli tullut epämukavan saastainen olo. Joten tässä hän nyt oli, murjottamassa pyyhekasassa. Puoliverinen voihkaisi mielessään. Miten säälittävää.

Kuivattuaan jokaisen vesipisaran irti ruumiistaan, Skie kietaisi pyyhkeen ympärilleen ja meni takaisin huoneeseen. Aradan istui sängyllä ja katseli ulos ikkunasta, joka ei- luojan kiitos- avautunut merelle päin. Skie venytteli kuin kissa ja rojahti miehen taakse sängylle makaamaan.
"Saitko jo jotain selville?" hän kysyi hetken päästä ja silmäili Aradanin niskaa. "Onko hän täällä?"

Hän ei kääntynyt vaikka kuuli askeleet ja tunsi sängyn nytkähtävän toisen painosta. Hän pysyi hiljaa vielä jonkin aikaa kysymyksen ajatuksissa käsiteltyään.
"Hän on ainakin ollut täällä jonkin aikaa sitten. Tuskin edes kovin kauaa. Se, että törmäsimme niin kiireiseen Saneen siellä metsässä tosin kertoi jo sen verran. Sane siis on sen punapäisen naisen nimi jos en jo kertonut sitä sinulle..." vaaleat kulmat muodostavat otsalle huolestuneen rypyn painuessaan syvemmille rypyille.
"Minun täytyy kuitenkin jossain vaiheessa käydä satamassa hieman tutkimassa paikkoja. Sinun ei tarvitse välttämättä tulla mukaan jos et halua", hän onnistui jopa hymyilemään hieman lempeästi kääntyessään katsomaan tätä.

"Oliko virkistävä suihku?" hymähtää katsoessaan pyyhkeeseen pukeutunutta hahmoa huvittuneesti hymyillen. Ehkä hänen itsensäkin pitäisi käydä siellä.

"Vai että satamaan..." Skie mumisi hieman mustanpuhuvasti. Hän tuijotteli kattoon ja murahti Aradanin kysymykselle. "Enpä nyt sanoisi." Hän kuitenkin hymyili miehelle hieman takaisin.

Nuorukainen nousi sängyltä, hyppäsi lattialle ja teki pienen piruetin. Pyyhkeen helmat lepattivat uhkaavasti.
"En taida viitsiä satamaan tulla, mutta voin kierrellä muualla kaupungissa ja kysellä hieman", hän sanoi Aradanille ja kallisti päätään. "Miltä hän muuten näyttää? Se nainen siis. Kerro vähän hänestä."

"Arvelinkin ettet haluaisi. Kuulostaa hienolta. Luotan että osaat kysellä herättämättä huomiota", sen sijaan että olisi esittänyt viimeisen epäsuorana kysymyksenä hän huomasi lausuvansa sen toteamuksena. Ehkä hän oli oppinut luottamaan Skieen. ... Jo oli aikakin varmaan.

"Laryta - tai niin kuin häntä yleensä kutsutaan Lara - on... hmmn. Hänellä on paksut tumman ruskeat hiukset, hieman karkeat. Aika usein jonkinlaisella nutturalla. Hänen silmänsä ovat ruskeat ja hänen kasvonsa ovat pitkänomaiset eivätkä mitenkään erityisen rumat tai kauniitkaan. Lara pukeutuu aika mielenkiintoisella, usein viattomalla tavalla, ja pystyy vaikuttamaan näkymättömältä kadoten väkijoukkoon. Sane on lähes joka hetki hänen seurassaan.
Hän on pohjimmiltaan sitä tyyppiä joka haluaa maailmanvaltiaaksi, mutta näkee veljensä vapauden esteeksi sillä tiellä", hän selitti kylmännihkeällä äänellä. Naisesta puhuminen ei tuntunut kovin hyvältä.

"Hän on juonikas. Hän on käärme. Ei koskaan voi olla varma missä hän on, mitä tekee seuraavaksi tai mitä ajattelee."

Skie nyökkäili Aradanin puheen tahdissa, painaen tiedonmurut mieleensä. Juonikkaita naikkosia oli ennenkin tullut vastaan, yksi käärme lisää ei tuntunut missään.
"Selvä", puoliverinen tokaisi. Hän alkoi kiskoa vaatteita päälleen. "Jos siitä ei ole haittaa, niin ajattelin lähteä saman tein. Päivällä on helpompi kysellä huomiota herättämättä. Auringonlaskuun on joitakin tunteja. Tavataan täällä majatalolla sillon." Skie kiskaisi vielä viitan niskaansa ja päätti hetken mietittyään jättää sauvansa huoneeseen. Hän tunki muutaman kolikon taskuunsa, niille löytyisi vielä käyttöä.
"Onnea metsästykseen Dan", nuorukainen huikkasi viellä ovelta ja katosi sitten käytävään.

Päästyään ulos, Skie lähti heti suunnistamaan kohti kaupungin keskustaa. Hän ajatteli käväistä torilla ja koluta läpi pari nuhjuista kapakkaa. Jospa hänellä vaikka tärppäisi.

Hän nyökkäsi Skielle ja päätti käydä suihkussa vasta takaisin palatessaan. Hän sitoi hiuksiinsa muutaman helmen ja letin ennen kuin otti avaimet povitaskuun ja lähti ulos lukittuaan huoneen oven huolella.

Satama oli tähän aikaan päivästä varsin ristiriitainen paikka. Toisaalta siellä oli havaittavissa äärimmäistä laiskuutta; miehiä joiden pitäisi olla lastaamassa huomisaamua varten loikoilemassa vain tynnyreillä ja kyseisen lastin päällä, ja toisaalta toisia ammattikunnan edustajia jotka auttoivat laivasta matkustajia lasteineen ja pakkasivat ruumiin uutta.

Hän sai jonkin aikaa roikkua alueelle ennen kuin vähitellen alkoi saada jutunjuurta muutaman laiskotteluaan aloittavan lastaajan kanssa. Hän sai kuulla kokonaisuudessaan ja yksityiskohdilla paisutettuna sen kaiken mitä halusi tietää sataman kahakasta.

Skie istahti puun varjossa piilottelevalle pienelle penkille ja huokaisi uupuneesti. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään Larytasta tai Sanesta, tai ainakaan kukaan ei kertonut hänelle mitään. Ihmiset keskittyivät vain omiin asioihinsa ja vastattuaan viileän kieltävästi Skielle hyörivät tiehensä saman tein. Nekin jotka olivat tihrustaneet nälkäisin silmin kolikoita nuorukaisen kämmenellä joutuivat sanomaan, etteivät olleet nähneet naista. Ihan kuin hän ei olisi kaupungissa ollutkaan, vaikka satamassa joku olikin riehunut. Ei kai se nainen nyt sinne ollut jäänyt?

Puoliverinen nojasi päänsä käsiinsä ja sulki silmänsä. Pari sinistä suortuvaa valahti hänen otsalleen. Olisin niin halunnut viedä Aradanille hyviä uutisia, Skie pohti harmistuneena. Auringon viimeiset säteet tanssivat vielä varjojen kanssa. Puolisen tunnin päästä nekin katoaisivat ja Skien pitäisi palata tyhjin käsin majatalolle. Hän suoristi itsensä ja nojasi lämmintä kiviseinää vasten, katsellen ohi menevää ihmismassaa. Turhaan..

Punainen välähdys. Skie hätkähti seisomaan. Sanellahan oli ollut punaiset hiukset, eikö? Nuori mies syöksyi tästä uudesta käänteestä innostuneena väkijoukkoon. Jos hän saisi Sanen kiinni ja seurattua tätä, hän saattaisi löytää Larytankin. Mihin se nainen oikein meni?

Aradan päätyi lopulta merenrantakapakkaan jatkamaan juttuja jotka nyt kun merimiehet olivat alkaneet luottaa häneen rönsyilivät kovastikin aina perinteisistä merenneitotarinoista täysin todenmukaisiin tarinoihin merirosvoista joita ilmeisesti oli jollain tavalla Aryliankin merillä.

Juodessaan seuraksi, vaikkakin niin varoen ettei itseään päihinsä saattanut, ei blondi tiennyt mitä toisaalla tapahtui. Hän ei tiennyt Sane Ryusta, joka oli palannut kaupunkiin löydettyään sen mitä uskollisesti seuraamansa nainen Laryta McGray oli häntä pyytänyt noutamaan. Dan ei tiennyt, että Sane oli juuri sillä suunnalla missä Skiekin. Eikä hän myöskään tiennyt, että tuo nainen oli matkalla kohti labyirnttimäisen katusokkelon takana olevaa majataloa, jossa piti majaansa blondiin peruukkiin, huppuun ja vaaleanpunaisiin ja valkoisiin naamioitunutta Larytaa.

Tämä oli harmillista, sillä hän ensinkin huomasi myöhästyvänsä sovitusta tapaamisajasta kun ei ollut huomannut auringon olevan jo niin alhaalla hämärän kapakan sotkuisten ikkunoiden läpi, ja toisekseen oli sellaisella suunnalla ettei mitenkään voisi osua Sanen tielle hänkin.

Miten tuo nainen voikin olla noin nopea jaloistaan? Skie tuskaili posket ponnistuksesta yhtä punaisena kuin jälleen uuden kulman taakse kadonneen hahmon hiukset. Puoliverisen piti melkein juosta, jottei Sane olisi päässyt kokonaan katoamaan tämän näköpiiristä. Nainen suunnisti laitakaupungille hämäriä ja sokkeloisia kujia pitkin. Skien suuntavaisto oli mennyt sekaisin aikoja sitten. Tänne saattoi eksyä päiväkausiksi, jos kävi huono tuuri.

Lopulta Sane näytti löytäneen päämääränsä. Hän livahti sisään pieneen ja tunkkaiseen majataloon, jonka kyltissä seisoi Kultakievari.
"Johan on omistajalla suuret luulot itsestään.." Skie mutisi, yrittäen samalla saada henkensä tasaantumaan. Hän sipaisi etuhiuksensa korvan taakse, vetäisi hupun päänsä yli ja livahti ovenraosta sisään majataloon.

Nimi oli todellakin harhaanjohtava. Kulta ei varmasti ollut liikkunut tässä puljussa kymmeniin vuosiin. Sen verran rähjäiseltä paikka näytti. Skie pelkäsi humahtavansa jo ensimmäisellä askeleellaan lahon lattian läpi. Paikan isäntä oli valtava körmy, noin suurin piirtein lihavin mies, jonka Skie oli kuunaan nähnyt. Nuorukainen perääntyi pikaisesti huoneen nurkkaan tajuttuaan, että hän oli ehtinyt jo tuijottaa yhtä erityisen mehevää syylää miehen valtavassa nenässä jo paremman tovin. Lisäksi nurkassa oli meneillä kiivas keskustelu, joka herätti hetkessä nuorukaisen mielenkiinnon.

Sane oli asettunut tuvan hämärimpään nurkkapöytään ja syventynyt puhumaan matalalla äänellä toisen pöydässä istuvan naisen kanssa. Skie istuutui turvallisen välimatkan päähän naisista, mutta nämä eivät juurikaan tuntuneet välittävän hänestä. Puoliverinen tarkkaili vaivihkaa Sanen seuralaista. Naisella oli huppu päässä, eikä Skie saanut kunnon kuvaa hänen kasvoistaan, joten hän ei vielä voinut varmasti väittää naista Larytaksi. Hän kuitenkin jätti pian turhat tunnistusyritykset sikseen ja syventyi kuuntelemaan naisten keskustelua.

//toivottavasti on sallittua käyttää kahta hahmoa samassa pelissä koska niin minä teen nyt//

Aradan

Juuri kun hän kuvitteli pääsevänsä ulos sisään asteli neljä huppupäistä henkilöä. Jokseenkin synkännäköistä porukkaa, mutta selvästi he tiesivät elämästä vielä hiukan merimiehiäkin enemmän, sillä ainakin yksi loi selvästi pidemmän katseen Aradaniin kuin aikoihin kukaan oli tehnyt.

Blondi tajusi mielenkiintonta heränneen ja nojautui seinää vasten kuullakseen vähän matkan päähän istuneen joukon hiljaisen keskustelun paremmin.

Laryta

Hän pyöritteli huolettomasti vaaleita hiuksiaan sormissaan samalla kun kuunteli Sanen sanoja. Eihän tietenkään peruukin jonkun toisen päästä nyityt hiukset tehneet oikeutta, mutta olihan se kuitenkin piristävää tuntea olonsa välillä helpostihöynäytettäväksi blondiksi. Hän puraisi kieltään. Blondiksi. Yh.

"Vai on hänellä jo seuraakin..." hän huokasi pehmoisesti. Sane nyökkäsi hymyillen. Molemmat naiset hymyilivät lempeästi, kuin isot sisaret ikään.
"Minulla on tunne ettei tämä seura edes ollut naispuolista kaikesta kauneudestaan huolimatta..." punapää jatkoi huvittuneen sävyisesti. Laryta nauroi ääneen.
"No hänhän on biseksuaali kaikesta huolimatta. Minkäs teet..."

Jonkin aikaa kaksikko vain hihittää toisiinsa pöydän yli nojautuen. Laryta pyyhkii kyyneleensä ennen kuin tilaa heille valkoviiniä. Taloss aon parempi palvelu kuin miltä vaikuttaa.

...

"Ja mitähän mahdat haluta meistä, sinihiuksinen ystäväni?" kysyy kääntyen katsomaan salakuuntelijaa hymy huulillaan.

Skie oli pudota tuolilta. Jösses, miten tarkka nainen. Ainakin nuorukaiselle avautui nyt estoton näköyhteys tähän... blondiin? Larytahan oli tummatukkainen. Skie huomasi kuitenkin yhden ruskean kiehkuran pilkottavan naisen korvantaustassa. Peruukki, niinpä tietysti, Skie tajusi. Laryta mokoma oli naamioitunut, ei ihme ettei kukaan ollut tunnistanut häntä Skien kuvailusta.

Nuorukainen pohdiskeli vaihtoehtojaan pikaisesti. Hän voisi väittää olevansa paikalla vain sattumalta. Yksi vilkaisu Saneen päin romutti tämän vaihtoehdon. Nainen oli selvästi tunnistanut hänet samaksi henkilöksi, joka oli ratsastanut häntä vastaan Danin seurassa.
Ikävää... Skie tuumaili. Mutta mitä tarkemmin hän asiaa mietti, hän tajusi ettei tässä oikeastaan ollut edes mitään ongelmaa. Skie kohautti naisille olkiaan.
"En oikeastaan mitään, vain tiedon siitä, että olet todellakin kaupungissa", puoliverinen totesi.

Aradan

Hän huomasi kiinnostuneensa keskustelun myötä tästä ryhmästä vielä entistäkin enemmän. Miten sellainen yleensä oli mahdollista, siitä hän ei ollut varma. Oli sinänsä jo ihme että niin vanha olento kuin hän tuosta vain kiinnostui joista kuista jotka eivät olleet tehneet häntä kohtaan oikeastaan mitään - vielä.

Ja sitten yksi heistä nousi ylös ja pian häntä seurasi toinen. Kaksikko tuli häpeilemättä suoraan blondin pöytään, toinen istui ja toinen jäi seisomaan kuin henkivartija. Naisen leuka paljastui jälleensyntyvän silmien eteen.
"Pheonix, olemmekin jo etsineet sinua", nainen lausui sointuvasti.

Laryta

Nainen pyyhkäisi tumman kiehkuran taitavan huomiotaherättämättömästi takaisin peruukin alle piiloon. Ilmeisesti sen soalta oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Sinitintti oli jo tajunnut kuka häntä puhutteli. Laryta pudisti kevyesti päätään kuin saadakseen hiukset silmiltään mutta oikeastaan se oli merkki Sanelle olla tekemättä mitään. Oli parasta ettei vielä alettaisi sotkea soppaa, vaikka se kuinka alkoikin näyttää siltä kuin kaikki ainekset olisivat kasassa.

"En oikeastaan mitään, vain tiedon siitä, että olet todellakin kaupungissa", linnunpoika vastasi olkiaan kohauttaen. Laryta tiesi nyt mihin tämä oli menossa.
"No kas, sehän hyvä. Tule tänne lintu pieni, ja juo jotain kanssamme. Älä huoli, ei meistä kumpikaan juuri nauti myrkyttämisestä ja sitä paitsi tilanne tuskin on avautunut täydessä valossaan vielä sinun kaltaisellesi. Näyttää pahasti siltä että olet vain yksi Aradanin marioneteista, seuraava uhri kuolemaan hänen puolestaan", nainen lausui aivan tosissaan. Niin tosiaan, asian toinen puoli. Ei Laryta pimeyttä huvikseen ollut keinokseen valinnut. Se oli tapahtunut pakon edessä.

Sanen pähkinäsilmien surullinen katse kunnoittamansa ihmisen kasvoilla viipyy vain hetken. Punahiuksinen punastuu vähän kun ymmärtää molempien lähellä istuvien huomanneen sen. Mutta hän olikin sitä sorttia joka punastui melkein mistä vain tunteesta joka kylmässä sydämessään käväisikin.

// Kiitos kaunis kärsivällisyydestä~ Nyt täältä pesee ja linkoaa. \\

"Näyttää pahasti siltä että olet vain yksi Aradanin marioneteista, seuraava uhri kuolemaan hänen puolestaan." Naisen sanat saivat Skien veren kiehahtamaan.
"Dan ei ikinä-", nuorukainen puraisi kieleensä tajutessaan kävelleensä suoraan miinaan. Kirottu käärme. Vaikka Larytan sanat kaihersivat hänen mieltään kuin madot mätää omenaa, Skie ei halunnut antaa naiselle mielihyvää näyttämällä sitä. Itse asiassa hän ei halunnut ajatella koko asiaa, sitä karmeaa mahdollisuutta, että Dan saattaisi vain käyttää häntä hyväkseen saavuttaakseen päämääränsä. Skie tunsi palan nousevan kurkkuunsa.

"Et kai nyt juottaisi alaikäistä?" Skie tokaisi maireasti, kuin äskeistä purkausta ei olisi tapahtunutkaan. "Sehän osoittaisi vallan suurta harkitsemattomuutta." Puoliverinen alkoi jo saada tarpeekseen tästä ahdistavasta keskustelusta. Hän kaavaili mielessään pakoa, sillä tokihan hän nyt saisi eksytettyä pari naikkosta Eanén mutkikkaille sivukaduille, vaikka samalla eksyisi hieman itsekin.
"Ja anteeksi vain, mutta yleensä istun vain ystävieni seuraan." Skie hivuttautui parempaan asentoon tuolillaan. Ovellelle olisi matkaa vain viitisen askelta...

Sane nousi hiljaa samalla kun Larytan hurmaava hymy vain leveni. Älykkö tuollaisen naaman takana? Sehän vasta olisikin jotain.
"Voi lintu pieni, tämä 'Dan' on paljon rumempi kuin miltä päälle päin näyttää... On surullista kun ihmiset eivät näe sitä, katso nyt minuakin: olen joutunut pakoilemaan ja piilottelemaan kaikelta kansalta, vaikka sydämestäni olen voimakas ja valmis astumaan rintamaan. Aradan Pheonix on liian musta että pystyisin katsomaan häntä suoraan, lintu. Viattomat silmäsi eivät vain erota sitä pimeyttä..."

Nyt Sane nojautui oveen, painaen kyynärpäällään lukon kiinni. He olivat maksaneet tarpeeksi ja osoittaneet voimansa tarpeeksi mahtavaksi että saattoivat käytännössä tehdä mitä vain. Alamaailma tuki alamaailmaa ja sitä tietä nousu valtaan olisi nopeampaa täydellä varmuudella.

"Et kai sinä alaikäinen ole, lintu?", Larytan virnisti tietävästi, Sane hymähti hiljaa naisen tietävyydelle, "Enkä minä nyt alkoholia väkisin tarjoaisikaan, saahan täältä aikka mitä muutakin..."

"Surullista ettet voi laskea minua ystäväksi. Sillä hyväähän minä vain tarkoitan."

Skien sydäntä kylmäsi. Naisen sanat sohivat arkoja paikkoja ja kuulostivat lisäksi pelottavan tosilta. Sinihiuksen mielessä Aradanin kuva mustui ja tummeni, korventui muodottomaksi epäilyksen liekeissä.

Ovi kilahti. Puoliverisen pää nytkähti taaksepäin ja silmäkulmastaan hän näki, kuinka Sane seisoi hajareissa oven edessä. Punapäästä ei varmaankaan olisi vastusta riuskalle nuorelle miehelle, mutta Sane suorastaan säteili ilkkuvaa itsevarmuutta. Naiset tiesivät olevansa niskan päällä, ja pian Skiekin alkoi vakuuttua tästä. Nuorukainen tunsi itsensä nurkkaan ajetuksi koiraksi. Mutta tämä koira ei alistu, vaan puree.

"Mistä tiedän, ettei jokainen suustasi livahtanut sana ole valhetta?" Skie äyskähti Larytalle ja ponnahti seisomaan. Tuoli kaatui rymisten hänen takanaan. "Puhut minusta kuin pienestä, heikosta häkkilinnusta, joka ei naiviuudeltaan erota oikeaa väärästä. Et sinä tunne minua! Dan on ollut kiltti ja hyvä minulle, kun taas sinä houkuttelet minua jokaisella eleelläsikin yhä syvemmälle pimeyteen. Oletko muka koskaan elämässäsi tarkoittanut hyvää kenellekään muulle kuin itsellesi?" Skie hengitti raskaasti ja tuijotti Larytaa palavin, loukatuin silmin.

Laryta hätkähti, loukattuna, kuin sanat olisivat lävistäneet hänen sydämensä keihäällä. Hetken aikaa hän vain istui hiljaa aloillaan, mutta lopulta hän kohotti katseensa ja tarkensi tummien sinen kirkastamien silmiensä katseen sisnihiuksiseen nuorukaiseen.

"Lintu. Mitä varten minä täällä olisin jollen muita varten? Eikö Sane tässä olisi jo kauan sitten luovuttanut minun seuraamiseni ellen olisi inhimillinen siinä missä kuka tahansa? Sane on katsos aika surullinen hahmo. Katsos, katsos, Skie Rosénthal, minä aion pelastaa maailman. Enkä vain tätä maailmaa, vaan kaikki ne lukemattomat muutkin. Pheonix haluaa jättää ne tällaiselleen. Hän haluaa pelastaa itsensä ja ehkä veljensä jotka toimivat samalla kaavalla, mutta ei hän katsokaan kahdesti jollei toisesta ihmisestä ole jotain hyötyä. Hän on kirottu, ja syystä."

Laryta ei nouse edelleenkään ylös. Katse muuttuu hieman etäiseksi.
"... Sane...?" lausuu ilmaan, hieman kummastuneen kuuloisena. Samalla punapää, jophon ei vähään aikaan ole kiinnitetty huomiota, ähkäisee ja nostaa kätensä hartialle vetääkseen irti kynän joka sen on lävistänyt.

Huoneen toisella puolella missä jokin aika sitten oli vielä ollut majatalon pitäjä olikin nyt kaksi mustaviittaista hahmoa. Toinen pyöritteli sormissaan kyniä ja sulkia. Häntä varmaan sai syyttää Sanen hartian lävistäneestä kynästä.
"Mitä luulette tekevänne hänelle?" nyt tummahiuksinen nainen nousee seisomaan. Hän vetää blondin peruukin päästää ja kasvojen lempeys on tiessään. Satuta Sanea, loukkaa Larytaa. Vaikuttaa unohtaneen Skien kokonaan mutta Sane pitää tätä intensiivisesti silmällä.

Skie oli päästään pyörällä. Naisen sanat käänsivät viime päivien tapahtumat päälaelleen. Nuorukaisen teki mieli rojahtaa istumaan ja purskahtaa itkuun, mutta kun Sane alkoikin äkkiä vuotamaan verta, paikalleen jääminen ei vaikuttanut viisaalta. Skie pyörähti ympäri ja jäi tuijottamaan, Sanen mulkoilusta huolimatta, mustaviittaisia hahmoja. Hän muisti kuitenkin takanaan seisovan myrskypilven ja tunsi olevansa puun ja kuoren välissä. Skie ei tuntenut voivansa luottaa kumpaankaan osa puoleen.

"Mitä luulette tekevänne hänelle?" Laryta kuulosti niin uhkaavalta, että Skie tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn. Nuorukainen perääntyi hiljaa takaisin seinää vasten, ettei vaan jäisi naisen vihan alle.

"Jaaaaa'a, Laryta McGray. Kenties kuvittelen heittäneeni häntä kynällä?" 'välineitään' pyörittelevä huppupää lausui venyttäen sanojaan kummallisella korostuksella. Toinen pärskähti ja kohta molemmat hekottivat. Kuitenkaan tuo nauru ei vaikuttanut ollenkaan siltä, että he olisivat ryhtyneet varomattomiksi. Ei, päin vastoin. Kuin nauraessaan he olisivat entistäkin tarkempia.
"Noh, otahan tuo neitisi oven edestä pois jollet halua että hänen ihonsa lävistää jokin pahempi kuin pelkkä tylppä kynä", toteaa toinen kumisevalla bassoäänellä. Larytan silmät vetäytyvät tiukoiksi viiroiksi, nyökkää päätään ja Sane seuraa hyvin nopeasti liikettä toisen naisen takaoikealle. Kuitenkaan hetkeä pidemmäksi aikaa eivät pähkinäiset silmät jätä Skien tarkkailua.

Ovi kumahti, narahti ja parkaisi metallin ja puun kärsivän huudon kun sen toisella puolella olleet päättivät käyttää voimaa aiemmin tehottomiksi todettujen lempeämpien keinojen sijasta. Sisään astui kolme mustahuppuista hahmoa, viimeinen niin huolella kaapuunsa kietoutuneena, ettei hänestä nähnyt edes leukaa. Samalla toinen kahdesta takaa tulleista heitti huppunsa syrjään.

Blondit hiukset levisivät harteille, siniset silmät olivat sumuiset. Mutta mies ei ollut Aradan. Tämä mies oli lyhyt ja hänen kasvonsa eivät olleet lainkaan yhtä hienoluiset. Toisaalta tämä mies oli kuitenkin jossain määrin kissamainen, peto lampaan vaatteissa.
"Halmir Pronssisormi!" Laryta ärähti iskien hampaansa yhteen niin että kalahdus kuului. Sane vilkaisi 'emäntäänsä' kysyvästi. Blondi vain hymyili tummahiuksiselle:
"Et ole unohtanut nimeäni, varsin vaikuttavaa."
"Sinun takiasi menetin veljeni! Sinun ja vaimosi ja sen että teidän piti antaa tyttärellenne niin paljon vapautta ja voimaa! Kiroan sinut!" nainen sai ilmiselvän raikohtauksen pelkästä miehen kasvojen näkemisestä.

"Älä provosoi häntä. Tiedämme kyllä kaikki, että teidän kahden välillä on verivihaa", totesi joku matala- ja karismaattisääninen nainen, joka oli tullut etuovesta ensimmäisenä. Karismaattin en ei riittänyt kuvaamaan tuota ääntä. Se ääni oli kuin jumalolennon. Ja jos tämä oli naisen puhetta... mitä jos tämä alkaisi laulaa kuin Aradan?

"Ruusu..."
"Riittää jo, sanoin", sitten nainen käänsi hupun varjostamat kasvonsa kohti Skieä "Kas niin, lapsi, me olemme tulleet. Olemme pahoillamme että olemme aiheuttaneet niin paljon vaivaa sinulle ja tälle maailmalle. Jotenkin haluaisimme hyvittää sen sinulle. Pyydä mitä vain."
Samalla kun mahtavaääninen nainen puhui, muut pitivät ilmeisen tarkasti silmällä molempia kahta naista ei-mustissa.

Mistä näitä mustahuppuja oikein tulee? Skie mietti typertyneenä, kun kolme uutta hahmoa änki sisään kasavavalla vauhdilla ahtaaksi käyvään huoneeseen. Majatalon laho lattia alkoi jo natisemaan liitoksissaan. Skien katse poukkoili pälyillen naisten ja uusien tulokkaiden välillä, kun yllättäen hän näki vaaleiden hiusten vilahtavan huppuheppujen joukossa. Skie sydän tykähti kiihtyneesti, mutta joutui heti sen jälkeen pettymään. Mies ei ollut Aradan. Laryta sen sijaan näytti hyvinkin tuntevan tämän miehen.

"Halmir Pronssisormi!" Nainen ärisi kuin naarasleijona. Skie seuraili kaksikon sanaharkka lievää uteliaisuutta tuntien, mutta koko tilanne alkoi hiljalleen verottamaan nuorukaisen voimia. Mitä minä muka olen tehnyt joutuakseni tällaiseen tilanteeseen? puoliverinen tuskaili itsekseen. Uusi ääni kantautui silloin Skien korviin.

"Älä provosoi häntä. Tiedämme kyllä kaikki, että teidän kahden välillä on verivihaa." Puheeseen liittyneen naisen matalat, pehmeät sanat hyväilivät Skien korvia ja mieltä, virkistäen häntä ja auttaen hänet ylös ahdingostaan.

Naisen kääntyessä puhuttelemaan sinihiusta, tämä meni suorastaan hämilleen.
"Kas niin, lapsi, me olemme tulleet. Olemme pahoillamme että olemme aiheuttaneet niin paljon vaivaa sinulle ja tälle maailmalle. Jotenkin haluaisimme hyvittää sen sinulle. Pyydä mitä vain." Skie ei tiennyt mitä sanoa, hänhän tuskin ymmärsi mitä nainen yritti hänelle sanoa.
"Minä.. Minä.." Skie änkytti, tuntien äkkiä itsensä hyvin hyvin pieneksi ja toivottoman nuoreksi. Puoliverisen pää nuokahti ja katse painui maahan.
"En minä mitään tarvitse.. Haluan vain-" Skie nosti päänsä ja katsoi naista, tuskaisin silmin. "Haluan vain kuulla totuuden."

Ruusuksi kutsutun naisen pää niksahti hieman vinoon ja vaikka hänen kasvojaan ei erottanut jotenkin tummasta hupunalusesta, tuntui selvältä, että tämä hymyili.
"Ymmärrän. Se on yksinkertainen pyyntö jonka voimme toteuttaa nopeammin kuin ehkä muutaman toisen. Odota vain pieni hetki, pelkäänpä että Laryta ei näe aikaa olevan keskusteluihin..." nainen kääntyi ja loi katseensa kerran kahteen seuralaiseensa; Halmiriin ja toiseen, joka edelleen pysytteli hupun piilossa:
"Halmir, Karin, olkaa niin hyvät ja pitäkää huoli Larytasta. Sinä sen sijaan voisit katsoa hieman neitin Ryun perään, emme varmasti halua päätyä dataksi hänen tietopankkiinsa", lausahtaa sitten tiukimmin mustaan kietoutuvalle, pitkälle (harteista päätellen) miehelle. Tämä liikahti sulvana askeleen lähemmäs ja Larytan varoittavien, tummien silmien välähdyksestä Sane ottaa myös askeleen lähemmäs tätä.

Mustat huput ärsyttävät Larytaa. Niiden läpi ei nää, eikä hän aisti mitään tulevaksi niiden läpi lukuunottamatta sitä mitä kuka tahansa saattoi havaita. Eli hengitystä, hämäriä kasvonpiirteitä ja ilmeenpuolikkaita. Mutta ei hänen auttanut nyt valittaa, koska hän oli tunnistanut kaksi näistä - on jotka olivat tulleet takaovesta. Halmir oli inhottava yllätys, mutta että itse Alexander... No, ei auttanut hänen nyt alkaa pistää pystyyn myrskyä. Nainen antoi Halmirin ja Karinina puhutellun huppupään astua lähelleen ja ristiä kätensä hänen ympärillään niin, että hän jäi kuin kahden hengen piirin keskustaan. Halmir käytti luultavasti voimiaan vieden heidät muiden näkyvistä ja muut heidän näkyvistään toiseen ulottuvuussilmukkaan, jossa muu ei elänyt tai hengittänyt kuin he.

Sanen vartija ei tehnyt mitään mutta jotenkin oli selvää, että mitä tämä syvä-ääninen nainen sanoisi ja mitä Skie ehkä sanoisi jäisi jonkinlaiseen sumuun punapään terävältä mieleltä.

"Istu alas, Skie. Tämä ei ole kovin pitkä tarina, mutta painava se on. Sinun täytyy olla hereillä ja tarkkaavainen. Mutta ensin pyydän, että esität minulle kaksi kysymystä, joiden varaan perusaa vastaukseni. Koko totuus ei ole ihmismielen ymmärrettävissä, ja vaikka minä sen saatankin tavoittaa, en edes tällä äänelläni pysty sitä niin kertomaan että voisit todella ymmärtää koko totuuden loppumattoman vyyhdin", puhuessaan nainen istui itse alas ja antoi hupun pudota niskaansa. Kaakaonruskea iho oli pehmeä ja kaunis, mustat silmät olivat syvät ja kokeneet, korkeat poskipäät kohottivat karkeita, villejä kasvoja ylpeämpään asentoon. Kaljuun päähän oli tatuoitu kolmiomainen kuvio.

"Voit kutsua minua samalla nimellä kuin näistä ystävistäni useimmat. Metsäruusuksi siis", nainen hymyilee äidillistä hymyä.

"Aivan..." Skie mutisi ja veti varovasti vastapäisen tuolin esiin ja sujahti siihen. Jotenkin häntä aristutti olla naisen lähellä. Nainen oli niin kaunis, suorasukainen, ylväs ja samalla niin lempeä. Nuorukainen meni hämilleen, eikä osannut päättä minkä tuhansista päässään pyörivistä kysymyksistä hän Metsäruusulta kysyisi. Lisäksi toiset mustahuppuiset hahmot tuntuivat seuraavan silmä kovana puoliverisen jokaista liikettä. Pieni, tunkkainen, huonosti ilmaa vaihtava huone vain tehosti vaikutelmaa. Skie nielaisi tyhjää ja mietti jälleen kerran kuinka hän oli joutunut tällaiseen tilanteeseen.

"Tuoo-ta noin..." Sinikutri pureskeli huultaan ja mietti miten muotoilisi seuraavat sanansa. Hetken hiljaisuuden jälkeen, Metsäruusun kärsivällisen katseen alla, hän alkoi puhua hitaasti, lauseita tapaillen. "Te puhutte koko ajan 'tästä maailmasta' ja siitä kuinka 'olette sotkeutuneet asioihimme', ikään kuin olisitte ulkopuolisia tästä kaikesta, eikä mikään oikeastaan koskisi teitä. Mitä tarkoitatte sillä? Ja keitä te oikeastaan olette? Ja..." Skie tajusi ylittävänsä jo rajan, muttei voinut itselleen mitään. Yhteen kysymykseen hänen oli saatava vastaus.

"... puhuiko Laryta totta Aradanista?" Skie kuiskasi.

Metsäruusun koville mutta lämpimällä hymyllä koristetuille kasvoille nouseva ilme oli kaikkea muuta kuin etäinen. Hän oli hyvin läsnä nyt, kun tiesi, mitä kautta asiaansa lähestyä. Hänelle oli toisinaan vaikeaa keskustella kuolevaisten kanssa, mutta kaikenkaikkiaan hän pääsi helpommin heidän lähelleen kuin ehkä kumpikaan niistä kahdesta muusta hänen kaltaisestaan ikuisesti elävästä, Täydellisestä.

"Ulkopuolisuudellamme tarkoitamme juuri sitä. Kaikki nämä huppuihin verhotut, minä, Laryta ja Aradan mukaan lukien... me emme ole tästä maailmasta. Tämä planeetta ei ole se paikka, jossa olemme syntyneet. Me tulemme kaukaa toisaalta, maailmoista, joilla on lajien kohdalta jonkin verran yhteistä tämän kanssa, mutta joissa kulttuuri ja elämä itsenään on hyvin erilaista. Jokaisella meistä on poikkeuksellisia kykyjä, joiden ansiosta pystymme siirtymään maailmasta toiseen, emmekä ole sidottuja vain yhteen paikkaan kuten useimmat sielut - kenties onnekseen - ovat.

Mitä siihen tulee keitä me olemme... se tarina on pitkä ja monimutkainen. Jokainen meistä on yksilönä poikkeava jopa niistä, jotka voimme laskea 'kaltaisiksemme'. Minun erilaisuuteni selvästi pystyt näkemään, se mitä näet, on kuolemattomuus. Halmir on sotilas, joka on sidottu taikuutta hallitsevaan miekkaan. Aradan on... on nuorin kolmesta veljeksestä.

Me olemme täällä tiettyjen kahden lapsen vuoksi. Leo ja Laryta, kaksoset. Laryta, johon olet varmasti jo tutustunut, haluaa kiihkeästi saada veljensä takaisin. Leo puolestaan mieluummin pettää ylpeän ja rohkean sydämensä ja pakenee sisartaan kuin antaa tuon jälleentapaamisen käydä toteen. He molemmat ovat paitsi voimakkaita ja vaarallisia, myös... miten sen sanoisi... hankaluusmagneetteja. vaikka he eiät tekisi mitään, heidän ympärillään maailma kiertyy solmuille, tapahtuu selkkauksia jotka paikoin ovat hyvinkin järisyttäviä. Luojan kiitos tässä maailmassa ei näytä kauhean suuria tapahtuneen", Metsäruusu puhui rauhallisesti, tyynesti. Hänen pohjaton äänensä ei kuultanut mielipiteitä, sillä hän pyrki olemaan vaikuttamatta Skieen manipuloivalla tavalla. Hän nojasi tummaan kämmeneensä puhuessaan kaksosista.

Hänen silmäkulmiinsa kuitenin ilmestyi pieni kosteus, kun hän kuuli viimeisen kysymyksen.
"En tiedä mitä Laryta on sinulle Danista kertonut. Mutta minä sen koommin kuin hänkään emme pysty sinulle koko totuutta koskaan kertomaan. Aradanin elämä on julma ja pelottava, hänellä on yleensä syynsä kaikelle. Sinun täytyy kysyä häneltä itseltään, Skie."

// Tämmöinen pikavastaus, otan paremman otteen tarinasta tämän jälkeen. \\

Skie tuijotti hetken Metsäruusua epäluuloisena. Kuin odottaen, että tämä tyyni ja vakava nainen puhkeaisi nauramaan ja kertoisi kaiken olevan vain suurta pilaa. Niin hullulta tämän tarina kuulosti. Vai oliko nuorukainen kenties itse hullu, kun kerran uskoi häntä?

Viimein Skie nyökkäsi hiljaa.
"Ymmärrän." Hän epäröi hetken. "Tai no en, mutta ei kai minun tarvitsekkaan kaikkea tajuta." Skie hymyili heikosti ja rojahti taaksepäin tuolissaan, painaen käden silmilleen ja huokaisten syvään.
"Mitä minulle tapahtuu nyt?" puoliverinen kysyi. "Ja mitä teette Sanelle ja Larytalle?" hän jatkoi, välittämättä siitä, kuinka tungettelevan kuvan hän itsestään antoi. "Ja ennen kaikkea, tiedättekö missä Dan on?"

// Joudutkin hieman varmaan tappelemaan sen kanssa, mutta taistele...//

Metsäruusu pudisteli päätään, ele on pehmeä mutta hivenen liian nopea että katsoja olisi vaipunut liikkeen lumoihin.
"Ei tosiaankaan, asiamme ei ole yksinkertainen edes yksinkertaistettuna. Siksi emme myöskään mielellämme levittele tietoja itsestämme. Kunhan ymmärrät että tämä on äärimmäisen luottamuksellista", vastaa toisen huokauksen perään.

"Mitä minulle tapahtuu nyt? Ja mitä teette Sanelle ja Larytalle?"
Tummaihoinen avasi suunsa aikeissa vastata ennen kuin sulki sen sittenkin, kun huomasi toisen jatkavan vielä:
"Ja ennen kaikkea, tiedättekö missä Dan on?"

Hän veti henkeä ehkä hieman terävämmin kuin missä vain muussa tilanteessa. Sitten nainen päätti vastata kysymyksiin järjestyksessä.
"Mitä sinulle tapahtuu on paljolti oma päätöksesi. Voit tulla mukaamme, tai jäädä tänne... Tai sitten... Vaikka olenkin kertonut sinulle tämän kaiken, sinun ei tarvitse välttämättä edes muistaa tästä mitään. Me pystymme vaikuttamaan muistoihisi jos annat luvan. Olemme vielä sen verran tuoreita tuttavuuksia että edes meidän poistaminen kokonaan ei jättäisi haavoja", hän jätti sanomatta, että Aradania ei voisi enää poistaa, koska näiden kahden miehen välille oli kehittynyt oikea sidos, joka ei ollut vain sattumanvarainen tai epämääräinen.

"Se mitä teemme näille naisille on... kysymys johon en haluaisi vastata", mutisee katsellen tyhjyyteen hartiansa yli. Mustien silmien voisi sanoa saaneen vielä mustemmat reunukset, jos sellaista olisi edes haltian silmin mahdollista nähdä.

Viimeinen kysymys oli yksi johon vastaamista hän mietti pidemmän aikaa, monta minuuttia, luoden katseita kahteen muuhun huoneessa näkyvään huppupäähän kuin etsien tietoa näiden mielipiteistä. Lopulta kuitenkin nousee ja astelee Sanen luokse laskien tumman kätensä nuoren naisen hartialle. Samalla toinen mustatakkinen päästää irti ja he vaihtavat paikkoja. Ilmeisesti selitys siis löytyisi tältä mieheltä.

Pitkä mies astelee liukuvin ja hallituin askelin lähemmäs Skien pöytää ja seisoo siinä pitkään hiljaa mitään tekemättä. Sitten lopulta pudottautuu toisen polven varaan ja heittää huppunsa niskaan.
"Skie, olen pahoillani. En olisi halunnut sotkea sinua tähän..." lausuu melodinen ääni, jonkalaista ei toista ollut tässä eikä muissakaan maailmoissa. Jäänsiniset silmät ovat piilossa suljettujen luomien takana, mutta oljenkeltaiset, siistit hiukset kielivät kaiken mitä mustan viitan alta jää paljastumatta.

Skie kuunteli vaitonaisena naisen vastailua ja nyökkäili välillä. Ehkä hän ei kuitenkaan halunnut tietää, mitä mustahuput tekisivät Larytalle ja Sanelle... Ajatus mustahuppujen muistinpyyhkimiskyvyistä kiehtoi nuorukaista, mutta halusiko hän todella unohtaa tämän kaiken? Metsäruusun, Larytan, Sanen... ehkä jopa Aradanin? Kaiken, mikä oli heittänyt hänen elämänsä päälaelleen viimeisimpien päivien aikana? Ajatus tuntui houkuttelevalta, mutta silloin Aradanin kasvot välähtivät elävinä hänen mieleensä, ja hän suorastaan kuuli tämän äänen.

"Skie, olen pahoillani. En olisi halunnut sotkea sinua tähän..." Skie tuijotti lasittuneella katseella hetken eteensä, ennen kuin hän todella näki nuo ystävälliset, surulliset kasvot edessään.
"Dan.." Skie koki erittäin vahvan ruumiista irtaantumisen tunteen. Ikään kuin hän seisoi vieressä katselemassa, kuinka Aradan yritti kommunikoida jonkin etäisesti häntä muistuttavan kanssa.

Skie mietti tylsästi pitäisikö hänen itkeä vaiko nauraa, syöksyä Danin kaulaan vaiko vain läimäistä häntä. Niinpä tajunnan palatessa tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen, Skie teki vähän näitä kaikkia.
"Senkin idiootti", Skie nikotteli roikkuessaan blondin kaulassa. "Olit paikalla koko ajan, etkä tehnyt mitään." Kaikki epäilykset, jotka olivat vallanneet nuorukaisen mielen aikaisemmin, olivat huuhtoutuneet pois. Mutta ne tulisivat kyllä vielä esiin, aivan liian pian.

Skie kampesi itsensä irti miehestä ja niiskautti kertaalleen. "Kannattaa muuten varmaan painaa jotain kylmää tuohon.." Skie tokaisi, viitaten kohtaan, johon hänen huitaisunsa oli osunut. Häntä hymyilitti ensimmäistä kertaa päiviltä tuntuneeseeen aikaan.