Uket (K-15)

Cuivre silitteli lempeästi Skinfaxen kaulaa ja puhui sille hyvin hiljaa haltiakieltä, ystävällisiä sanoja, jotka saivat Skinfaxen rentoutumaan. Tamman pienet korvat kääntyilivät vähän ja lopulta nappisilmä katseli uteliaana Skyeä, ojentaen päätään ja kaulaansa kohti laihaa blondia. Cuivre huomasi heti, ettei Skye ollut ihan heti tottunut suuriin elikoihin. Mustatukka hymähti vähän, Skyen painautessa haltiaan kiinni melkein.
"Skinfaxe on äärimmäisen lempeä..Silitä sitä, se pitää huomiosta."
Cuivre yritti rohkaista blondia ja siirtyi vähän syrjään kahden kultaukan välistä. Tamma katseli uteliaana Skyeä ja nuuhki ilmaa, yrittäen koskettaa turvallaan blondia. Se oli suuri, mutta utelias ja leikkisä hevonen. Cuivrea huvitti vähän tilanne, mutta hän pysyi rauhallisena ja avasi lopulta oven, joka telkesi Skinfaxen suurehkon karsinan sisälle. Tamma seisoi kuuliaisesti paikallaan, ei aikonut juosta ulos, kunhan katseli molempia kaksijalkaisia vuorotellen. Cuivre otti maasta, metallisesta ämpäristä harjan, jolla alkoi sukia kuparinpunertavaa karvaa. Samalla haltia vähän mietti, ettei oikeastaan tiennyt paljoakaan Skyestä ja tämän elämästä. Olisikohan haltialla pokkaa kysyä? No Skye varmaan sanoisi kärttyisän vastalauseen, jos häntä ei kiinnostanu puhua.
"Kerro vähän itsestäsi..Onko sinulla perhettä tai ystäviä?"
Cuivre kysyi, samalla kun harjasi Skinfaxen tuuheaa harjaa. Eläin tuntui aistivan, ettei Skye hirveästi ollut tottunut suuriin kavioeläimiin, joten sekin pysyi rauhallisena, kuten omistajansa.
"Ai niin..Saitko töitä?"
Cuivre esitti lisäkysymyksen, joka ehkä oli hieman konkreettisempi kuin edellinen.

Skye vilkaisi Cuivrea syrjäkarein, miettien oliko tuo naurahtanut hänelle. Hymynkaretta ei voinut nauruksi väittää, mutta ei sitä ikinä tiennyt mitä haltia tyynen kuorensa alla ajatteli.
Joka tapauksessa, tämä jätti hänet täysin suojatta hevosensa eteen. Otus tuijotti häntä, ja Skye tuijotti takaisin, yrittäen ottaa selvää mitä noitten hevosensilmien takana liikkui. Hän oli loikata metrin verran taaksepäin kun Skinfaxe kosketti häntä turvallaan.

Cuivren avatessa karsinan oven laiheliinin kasvoilla kävi pelästynyt ilme ennen kuin hän sai tasoiteltua naamavärkkinsä. Hevonen ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle, ja hän sisuuntumispuuskan vallassa taputti sen otsaa. Kallon luut tuntuivat yllättävän selkeästi, olisi luullut karvan pehmentäneen mutta ei sitten. Käsi silitteli ensin hepan päätä, valuen sitten kaulalle. Lyhyt karva tuntui hassulta käden alla, pölyiseltä, ja siniharmaat silmät tarkkailivat koko ajan josko Skinfaxe ilmaisisi jotain muuta kuin omistajansa tapaista tyyneyttä.

Skye hätkähti ja nosti katseensa hevosesta sitä harjaavaan Cuivreen kuullessaan kysymyksen. Hän ei ollut ollut ihan varma, josko haluaisi puhua ollenkaan mistään, ihan vain sen varalta ettei eilinen nousisi aiheeksi ja hänen tarvitsisi suoraa kieltää sen tapahtumista, mutta ei kai pieni juttelu ollut pahasta. Mieluummin hän tulisi haltian kanssa toimeen kuin olisi tulematta.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata ennen kuin kysymyksiä tuli lisää. Varoen ettei ollut Cuivren hoitopuuhien tiellä hän siirtyi silittelemään hajamielisesti Skinfaxen poskea, ja nyökkäsi.
”Joo. Aloitan huomenna pienessä räkäkuppilassa. Entä sinä?”
Hän uskoi, että Cuivre oli varmasti saanut edes jotain työtä itselleen. Tämä oli niin kunnollisen näköinen, hyväkäytöksinen ja varmaan omisti paremmalta näyttävän työkokemuksen kuin blondi.
”Vuoro loppuu aina pirun myöhään, minun pitää antaa sinulle oma avain. Ja ajattelin hankkia jotain pientä aamuksikin, jos törmään sopivaan työhön…”
Ehkä Skyen ei olisi tarvinnut ottaa toista työtä, nyt kun vuokra puolittui, mutta hän oli liian tottunut edes johonkin pieneen hommaan aamusta, ettei pystyisi tuhlaamaan aikaansa johonkin muuhun kuin rahantienaamiseen.

Mutta aikaisempi kysymys… Hänen elämänsä. Blondin ilme vakavoitui pienestä virneestä, ja hän rapsutteli Skinfaxea, tuijotellen omaa kättään. Mitä kerrottavaa siinä olisi? Aika paljon itse asiassa, mutta sellaista mitä voisi kertoa?
Tuhahtaen kapeasilmäinen katsahti Cuivreen, joka näytti olevan omassa elementissään hevostaan hoitaessaan.
”Tunnen pari tyyppiä, joiden kanssa käyn välillä juomassa ja haastamassa riitaa, mutta että ystäviä? En sanoisi että omistan.” Hän tuhahti uudestaan, miettien jo perhekysymystä. Ei hän taustojaan mitenkään salaillut, mutta Cuivren kanssa hän ei tuntenut pystyvänsä vain vitsailemaan aiheella. Niinpä vastaus jäi hiljaisuudeksi, muutamaksi äkäiseksi ajatukseksi Skyen pään sisällä.

No ainakin nuo kaksi blondia tulivat hyvin toimeen keskenään. Skinfaxe vain seisoi rauhallisena ja roikotti päätään, Skyen silitellessä sitä. Cuivre hymyili vähän. Skye vaikutti niin epävarmalta joskus, sellaiselta, joka tarvitsi vähän tukea... Cuivre muisteli, millainen Skye oli ollut ensitapaamisella. Itsevarma riidanhaastaja ja nyt jotenkin niin tavallinen. Se oli mukava näky. Cuivre harjasi pölyistä hevosenkarvaa pitkin vedoin ja kuunteli samalla hänen ja Skyen välillä olevaa hiljaisuutta. He eivät puhuneet juuri mitään, tunnelma oli jälleen jotenkin kireä... Ei kai olisi pitänyt kysyä perheestä ja menneestä. Mutta sentään Cuivren lisäkysymys sai Skyen taas puhumaan. Cuivre hymyili vähän.
"Kivenhakkaajan apulaisena..."
Cuivre vastasi rauhallisena ja lopetti hetkeksi Skinfaxen harjaamisen ja vain tuijotti tyhjyyteen, jonnekkin kauas. Jotain kauan sitten unohtunutta palasi tuon miehen mieliin... Mitä se oli? Cuivre havahtui pikkuisen ja ravisti päätään Skyen jatkaessa puhumista. Cuivre ei vastannut muuta kuin "mmm" koko asiaan ja jatkoi harjaamista, kiertäen hevosen toiselle puolelle harjaamaan. Itseasiassa Cuivre pohti, että voisi ottaa toisen työn. Hän voisi aamuisin ja iltaisin työskennellä tallissa ja keskipäivällä kivenhakkaajan apulaisena. Se voisi itseasiassa toimia, he saisivat vähän lisätuloja ja Skye voisi ostaa maalaustarvikkeita, kerran tuo niin intohimoisesti maalausta harrasti.
Pian oli taas hiljaista molempien välillä. Ainoastaan harjan tasaiset vedot ja hevosten pärskähdykset kaikuivat käytävillä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Vaikka Cuivre oli tottunut hiljaisuuteen, häntä ahdisti ja painosti heidän kahden välinen puhumattomuus. Ihan kuin he olisivat riidoissa, vaikka olivat juuri äsken sopineet. Vaivasikohan viimeöinen Skyeä yhtä paljon, kuin Cuivrea? Vaikea sanoa, eikä haltia viitsinyt kysyäkkään.
"Sinulla on erikoisia seuralaisia. Parempi hekin, kun ei mitään."
Cuivre hymähti vähän, heidän välisen puhumattomuuden vihdoinkin raukeavan, muttei kovin pitkäksi aikaa. Molemmat hiljentyivät taas. Kerta Cuivre oli kysynyt Skyen mennyttä, tuntui jotenkin soveliaalta kertoa omastaan, vaikkei blondi sitä kysynyt.
"Minulla oli joskus perhe, 300 vuotta sitten... Ei siitä kauan ole, haltiaksi olen kovin nuori."
Cuivre lopetti harjaamisen ja nojasi Skinfaxen suureen runkoon, huokaisten syvään.

Keskustelu sujui tahmeasti, pelkillä hymähdyksillä, lyhyillä lausahduksilla ja isolla möhkäleellä vaivautunutta, hevosten ääniä täynnä olevaa hiljaisuutta. Se ei ollut niinkään haluttomuutta puhua, kuin halua ilman uskallusta. Tai ehkä kumpikin oli vain liian varovainen, eikä tiennyt mitä sanoja käyttäisi. Mitään sellaista ei olisi, jos viime yö olisi sujunut eri tavalla, mutta nyt ne hetket jolloin jutustelu ei edennyt täytti ajatukset siitä.
Ainakin Skyen päässä liikkui vaikka mitä; hämmennystä, epäuskoa, kieltoa – vaikka mitä, täysin järjetöntä ja turhaa, josta pääsisi eroon pienellä hyväksynnällä ja Cuivren kanssa juttelemisella. Silloin hän voisi ottaa sen jopa… hyvänä asiana. Ehkä.

Blondi vihelsi vaimeasti kuullessaan haltian iän. Niin, nuori heidän mittapuullaan mutta se oli moninkertaisesti sen verran kuin hän tulisi ikinä elämään.
Mutta jos kerta tuo sanoi perheestä...
Skye nosti katseensa hevosesta, joka oli hänen ja Cuivren välillä juuri sopivana muurina, ja hymyili harvinaisen arasti, ennen kuin vetäisi kasvoilleen sopivan ilmeettömän naamion.
”Äitini on yhä hengissä, valitettavasti. Hän on vain yksi huora, aina kinuamassa minulta rahaa kun rikas poikaystävä on jättänyt. Muulloin, ei sanan sanaa, en edes näe häntä kuin kerran kahteen vuoteen, jos sitäkään. Hyvä niin, paskat minä siitä naisesta välitän. On vain typerää hankkiutua keskenkasvuisena raskaaksi ja sitten katkaista välit perheeseen ja tuhlata kaikki rahat johonkin aivan turhaan… Olisi luullut tajuavan vihjeen kun mies jätti ja hankkiutunut eroon kakarastaan, mutta ei.”

Skyen ääni oli muuttunut katkeraksi ja tuohtuneeksi puheen loppua kohden, ja hänen ei ollut tarkoitus kertoa noin paljoa. Lipsahduksia sattui, ja hän katsoi Cuivreen, vaivautumatta kovettamaan silmiään tunteettomiksi. Antoi aavistuksen kovia kokeneesta pikkupojasta tulla esille… hän kyllä muisti miten helppoa oli antautua ja näyttää jotain ehkä salatuksi tarkoitettua haltialle.

Cuivre hymähti vähän Skyen vihellykselle. Ihmiset menivät niin helposti sekaisin haltioiden ja vampyyrien pitkästä iästä, mutta se pitkä ikä oli oikeastaan kirous, jos eli yksin. Cuivre tiesi haltioita, jotka elivät saman kumppanin kanssa koko tuon ikuisuuden, rakastaen toisiaan. Kyllähän se silloin olikin varmaan ihanaa, mutta kuolemattomuudesta oli tullut Cuivrelle pelkkä kirous yksinäisyyden keskellä. Maailman vihaama olento keskellä ei-mitään. Ihmiset eivät koskaan ymmärtäneet omaa mahtavuuttaan. Haltioilla oli ikuisuus aikaa tehdä kaikkea, aika ei merkinnyt mitään. Mutta ihmiset, he tiesivät olevansa tuhoon tuomittuja. Kuolisivat joskus, mutta se teki heistä mahtavan. Ihmiset tekivät suuria, uskomattomia tekoja, koska he kuolisivat joku päivä, heidän olisi paras tehdä haluamansa heti. Haltiana Cuivre ei saisi koskaan sellaista kokea.
Cuivre vain nojaili Skinfaxeen ja katseli välillä Skyeä tämän puhuessa. Skye tuntui suhtautuvan rankasti äitiinsä... Oli surullista tietää, että äidillä ja pojalla oli noin huonot välit. Se oli niin traagista, Skyen äiti oli kuitenkin ainoa äiti, mitä miehellä oli, joten oman synnyttäjän ja imettäjän vihaaminen tuntui epäluonnolliselta. Yksikään eläin ei vihannut pentuaan tai emoaan. Omituista.
Haltian kurkkuun tuntui takertuvan pala, Skyen puhuessa kakarasta eroon hankkiutumisesta.
"Ei... Hyvä ettei hankkiutunut..."
Cuivre sanoi nopeasti, sen kummemmin ajattelematta sanojaan. Cuivre käveli äänettä Skinfaxen ohi ja sulki karsinan oven, jääden seisomaan Skyen eteen. Mustatukka oli huolestunut. Skye näytti niin katkeralta ja murtuneelta mieheltä... Cuivre katseli silmiin Skyeä ja näki ne tuhannet henkiset kivut tuon silmistä, jota menneisyys oli aiheuttanut. Cuivren teki mieli halata Skyeä, saada tämä unohtamaan kaikki se kipu, mutta haltia ei tehnyt mitään. Hän ei halunnut rikkoa vaivalla takaisin hankittua ystävyyttä enää.

Skyellä oli aivan liikaa hyviä syitä inhota äitiään – tunne oli molemminpuolinen, tämä ei ollut jaksanut hoitaa lastaan sitten yhtään – mutta hän ei yleensä kaatanut vihaansa kenenkään niskaan, kuten nyt meni epäreilusti tekemään Cuivrelle. Mutta sanalla ”perhe” oli vain paha, särkynyt kaiku hänen korviinsa.

Cuivren kiivaat, nopeat sanat saivat miehen heräämään ajatuksistaan, katsomaan oikeasti ilman että vain antoi silmiensä levätä tässä. Hän hämmästyi siitä, kuinka helposti pystyi näkemään tämän mielenliikkeitä; pientä epäuskoa, paljon myötätuntoa… Silti, tämä pysyi hiljaa, ei repinyt tihkumaan auennutta haavaa pahemmin auki. Vaikka se olisi saattanut kaivata sitä, jotta paha veri pääsisi ulos…

Hiljaisuus venyi taas luonnottoman pitkäksi, tuulen vinkuessa vähän tallin nurkissa, hevosten hörähdellessä ja kahden miehen katsellessa toisiaan. He olivat väleissä, Skye oli valmis jopa kutsumaan Cuivrea ystäväkseen, mutta silti siinä oli muuri, niin käsin kosketeltava että teki mieli kohottaa käsi, lyödä se pieniksi siruiksi…
”… olisi vältytty 27 turhalta vuodelta. Mennyttä mitä mennyttä, paskat minä siitä välitän. Sinä olet varmaan kokenut paljon mielenkiintoisempia juttuja, kun ikääkin on reippaasti?” Huoleton sävy, kepeä virne ja mustia hiuksia pörröttävä käsi ilmaantuivat kun tyhjästä. Skye osasi tuon tempun, ihmisten bravuurin; välttelyn. Aihe siirtyi helpolla Cuivreen, ja koska he olivat näköjään valmiita laiheliini alkoi astella ovelle.

Ehkäpä Cuivren olisi pitänyt vain olla tapansa mukaan hiljaa, sillä joskus sanat olivat melkkää ikävää tuskaa ja läjä väärinkäsityksiä. Silti Cuivre olisi mielellään kertonut Skyelle, miten tärkeää se oli, että mies oli elossa. Eihän Cuivre mitään blondin elämästä tiennyt, mutta luultavasti se oli täynnä tuskaa ja kipua, joten ei kai ihme, että Skye oli niin kielteinen elämän suhteen. Cuivre ei voisi koskaan ymmärtää lyhyttä ihmiselämää. Jos hän vuodessa kokisi pahoja asioita, se ei tuntuisi missään, sillä sen jälkeen hän kokisi 299 vuota pelkkiä hyviä, joten ajattomalle ei ajassa tapahtuneet ongelmat olleet vaiva. Mutta Skye oli jo elänyt 27 vuotta pelkkää tuskaa..Hänelle se oli paljon.
Cuivre nielaisi vähän ilmaa heidän kahden vain katsoessa toisiaan. Hän niin halusi halata Skyeä, saada tämän unohtamaan kaiken kurjan elämästään, jotta mies voisi oppia nauttimaan elämästä, etsiä jotain, mikä tekisi hänet onnelliseksi ja saisi taas ymmärtämään lyhyen elämänsä kauneuden. Skyen huoleton puhesävy ei saanut Cuivrea vakuuttuneeksi, että tämä oli niin huoleton, mitä antoi olettaa.
Cuivre havahtui masentuneista ajatuksistaan kunnolla vasta Skyen käden pörröttäessä Cuivren pitkiä hiuksia. Se oli oikeastaan aika hauska, ystävällinen ele. Mutta silti... Cuivre jäi hetkeksi vielä paikalleen ja katsoi Skyen perään, kun tikku lähti kävelemään ovelle.
"Skye.."
Cuivre aloitti hiljaa, mutta hiljeni lähes samantien. Hän ei oikein osannut jatkaa, ei tiennyt mitä sanoisi. Haltia halusi lohduttaa ystäväänsä, muttei tiennyt oikeita sanoja, koska ei ollut koskaan lohduttanut ketään.
"Toivon, että löydät jotain iloa itsellesi seuraavat 27 vuotta"
Cuivre sanoi lopulta, vähän kömpelösti ja ehkäpä typerän kuuloisesti, mutta ainakin hän yritti edes jotain kohteliasta.

Skye ei tosiaankaan ollut niin huoleton kuin mitä esitti, mutta tajusi Cuivren mielialan romahtaneen takiaan – eikä hän kaivannut sääliä. Sitä tuo ei varmaan hänelle tarjonnutkaan, vain tuskallista myötätuntoa…

Hän oli aivan valmis jättämään asian sikseen kun mustatukka kutsui häntä nimeltä. Mies pysähtyi siinä samassa, ja kääntyi katsomaan ystäväänsä. Kömpelö, hellyttävä lohdutusyritys sai heti pienen hymyn hänen huulilleen. Tarvitsi vain vähän ajattelua niin tajusi mitä haltia pitkäikäisenä olentona ajoi takaa. Se oli melko mukavaa, edes pientä lohtua. Eihän hän nyt mitenkään suunnattomasti kärsinyt joka hetki, joskus oli hyvä olla elossa, mutta useimmiten vain… tarkoituksetonta.
”Cuivre… Minulla ei ole toista 27 vuotta jäljellä. Heh, se siitä tulee kun elää näin…”
Vähän blondi naurahtikin. Hän tiesi, että joku päivä ärsyttäisi väärää henkilöä, saisi jonkun kuolemantaudin tai joutuisi onnettomuuteen – tai vain nälkiintyisi hengiltä – ja että se tapahtuisi ennenaikaisesti. Ja vaikka hän eläisikin vanhaksi mies ei silti pystynyt kuvittelemaan tulevaisuutta muutamia kuukausia pidemmälle.

Hän hymyili silti, ristiriitaista hymyä, ja nykäisi Cuivren hihasta liikkeelle.
”Soppasi jäähtyy ja minä jäädyn, enkä aio nousta availemaan ovia sinule. Skinfaxe varmaan pärjää… Hitto, älä murehdi, menetät ruokahalusi.”

No ainakin oli lohdullista nähdä Skyen hymyilevän. Se oli sentään aito hymy. Ei väkisin väännetty, ei pilkallinen tai mitään muuta. Tavallinen, aito hymy Cuivren onnettomasta lohdutusyrityksestä. Cuivre nosti vähän katsettaan Skyehen, tuon puhuessa jälleen mustatukalle. Cuivren kehoa kylmäsi, eikä se johtunut ulko-ilmasta vaan sisimmästä. Ajatus Skyen kuolemasta oli hirveä, kammottava. Cuivren olisi pitänyt ajatella asiaa pidemmälle ennenkuin ystävystyi miehen kanssa. Skye kuolisi jonaina päivänä eikä Cuivre voinut sitä estää. Kerta haltia oli mennyt antamaan itsensä Skyelle, hän kärsi sisimmässään suunnattomasti tiedosta, että tuo kuolisi joskus. Mutta vaikka se kipu oli viiltävä, se oli samalla lohdullinen. Uusi tunne Cuivren sisällä. Kerrankin, edes yhden lyhyen ihmiselämän ajan hänellä oli ystävä. Joku, kuka oli tärkeä ja lähellä. Cuivre huokaisi syvään ja raskaasti, muttei halunnut masentaa Skyeä, joten mustatukka hymähti blondin nykäistessä häntä hihasta.
"Mennään.."
Cuivre totesi lyhyesti ja ytimekkäästi, lähtien samalla kävelemään pois talleilta, jättäen Skinfaxen mutustamaan iltakaurojaan. No, mieluummin yksi lyhyt hetki ihmisenä jonkun kanssa, kuin 300 vuotta yksin haltiana.
Cuivre pysytteli hiljaa koko kävelymatkan takaisin. Lunta oli taas alkanut sataa, mutta pakkanen ei sentään ollut kiristynyt. Haltian askelluksesta ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä lumeen, vaikka se oli vastasatanutta puuterilunta. Cuivre asteli takaisin kämpille ja samantien sisälle. Asunto tuntui mukavan lämpimältä äskeisen, viileähkön ilman jälkeen. Ja keittoastia oli edelleen paikallaan, tosin vähän kylmenneenä. Cuivre ei voisi tehdä Skyesta kuolematonta, mutta hän voisi yrittää tehdä ystävänsä loppuelämästä vähän parempaa. Sen näki sitten, että miten sekin onnistuisi, kunhan keksisi, mikä piristäisi blondia.
"Sinulta alkaa maalaustarvikkeet loppua?"
Cuivre kysyi hieman vihjailevaan sävyyn ja osoitti sormellaan maalausten ja värien sekamelskaa, samalla ku lämmitti toisella kädellä keittokulhoaan pienellä liekillä.

Skye harppoi tahallaan mahdollisimman pitkiä askelia, pysyen Cuivren edellä ja välittämättä kauniista, aikaisen talvisesta yöstä. Hän halusi melkein… itkeä. Nyt kun hän oli tottunut Cuivren suhteelliseen tyyneyteen, ehkä jopa ilmeettömyyteenkin, hän oli nähnyt taas liian selvästi tämän ilmeen niiden alta sanoessaan kuolevansa joskus.

Järkyttynyt oli liian lievä sana sitä kuvaamaan. Ehkä säikähtänytkin. He olivat tunteneet vähän aikaa, mutta aivan tarpeeksi pitkään jotta kovapintainen Skye olisi alkanut välittää siitä, millainen olo ystävällään oli. Vai olivatko he edes ystäviä, ottaen huomioon kuinka suurella innolla he olivat hellineet toisiaan eilen…? Joka tapauksessa, jonkun masentuneeksi saaminen ei ollut yhtään mukavaa, edes hänestä. Kaikkien pitäisi elää elämänsä onnellisina. Ilman sellaista ongelmaa kuten kuolevaisuuden erot.

Takaisin asunnollaan Skye jätti Cuivren lämmittelemään ruokaansa, ja ryhtyi tutkiman vähänkäytettyjen vaatteidensa kasaa. Hänelle kerääntyi aina läjä paitoja ja muuta lattialle, joita ei ihan vielä kehdannut käydä pesemään mutta ei käyttäisi sinä päivänä. Koska nyt huone oli kohtuullisen lämmin, hän tiputti senhetkisen villapaitansakin siihen – hän ei todellakaan pitänyt paidoista, tuli ihan ahdistunut olo kun oli jotain sillä lailla kaulan ympärillä.
Hän katsahti epäsuoran kysymyksen esittäneeseen haltiaan, ja kohautti olkapäitään.
”Siellä on yhtä valkoista, ei muuta. Vesivärinappeja minulla on…”

Tunnelma oli, jälleen kerran vähän kireä molempien välillä. Aiheet kuolemasta taisivat olla vähän liian rankkoja Skyelle, Cuivre itsehän ei kuolemaa tuntenut samalla tavalla. Mutta oli se todellista joskus haltioillekkin. Nuo kuolivat aseisiin, yhtä helposti kuin ihmiset. Cuivre katseli ikkunasta ulos, samalla kun lämmitteli ruokaansa käsien välissä rauhallisena. Heidän kahden ystävyys oli vähän kummallinen. Ja olivatko he ystäviä edes? Jotain vähemmän... tai jopa enemmän..? Haltiamies oli niin sekaisin koko asiasta, ettei hän viitsinyt enää edes ajatella. Cuivre päätti nyt tyytyä vain olemaan Skyen alivuokralainen ja sohvalla nukkuja, kunnes tulisi kevät ja hän voisi palata metsään.
Ruuan ollessa taas kuumaa, Cuivre hörppi keittoa. Se oli yllättävän hyvää, vaikka hän itse sanoikin. Ja eipä Skye näin jälkikäteen sopasta valittanut. Itseasiassa blondi oli keskittynyt täysin muuhun, nimittäin vaatteisiin. Cuivre tarkkaili ikkunan luota, mitä oikein Skye riehui riepujen kanssa. Cuivre käänsi silmänsä takaisin ikkunaan ja siitä ulos, Skyen tiputtaessa suuren villapaitansa lattialle. Haltiamies katseli vain ikkunasta ulos lumisadetta. Samanlainen lumisade, kun eilen heidän tullessa tähän kämppään...
Cuivre vähän käänsi päätään Skyeen tuon vastatessa värikysymykseen.
"Valkoisella ei paljoa maalata.."
Cuivre mutisi. Sen verran haltiakin ymmärsi, että pääväreistä, sininen, punainen ja keltainen, sai kaikkia muita värejä. Joten jos Cuivre ostaisi vain niitä kolmea, sen pitäisi kai riittää vähäksi aikaa tyydyttämään Skyen maalausinto. Cuivre joi keiton ja käveli sitten huoneen poikki.
"Jos sopii, otan suihkun.."
Cuivre mutisi ja lukittautui kylpyhuoneeseen, jos siinä nyt edes oli minkäänlaista lukkoa.

Cuivren tokaistessa tuon ihastuttavan totuuden valkoisen maalautuvuudesta Skye ei voinut muuta kuin naurahtaa. Tuo oli jotenkin suloinen, miettiessään jotain tuollaista tietämättä aiheesta ilmeisesti paljoa mitään.
"Jos on musta pohja niin kyllä maalaa ja paljon. Mutta muuten se on yhtä tyhjän kanssa. Mitä nyt sitä kuluu suunnattomasti kun sekoittelee muita värejä."
Nyt hieman paikkoja järjestelevä mies kyykistyi maalausnurkkaansa, alkaen pengoskella laatikkoa jossa oli tyhjiin puristettuja värituubeja. Todella paljon erilaisia vihreitä, ruskeita ja sinisiä sävyjä - oli helpompaa sekoittaa niistä eteenpäin kuin luoda väri tyhjästä, lisäksi koska perusväreissäkin oli sävyeroja kaikista keltaisista ja sinisistä ei saanut samanlaista vihreää. No, sillä hetkellä hänelle kävisi kaikista suppeinkin valikoima edes jotain. Blondi ei ollut maalannut aikoihin kunnolla.

Cuivren kadotessa hänen kylpyhuoneeseensa lukiten oven salvalla perässään Skye jäi hetkeksi tuijottamaan kaltoinkohdelluista tuubeista käsiin jääneitä tahroja. Huokaisten hän käveli keittiöönsä, ja etsi kaapista tärpättipullon puhdistaen kätensä yllättävän varovaisesti, pesten ne vielä sen jälkeen. Ilmaan jäi hienoinen tärpätin haju, ja hän kuunteli puolella korvalla Cuiven puuhia suihkussa.

Ilta tuntui rauhoittuvan pikkuhiljaa. Oli hiljaista. Edes taajaan riitelevä alakerran pariskunta ei mekkaloinut. Huonosti valaistun huoneen ilma tuntui lämmityksen takia tunkkaiselta, joten Skye avasi ikkunan ja jäi nojailemaan siitä ulos, sytyttäen itselleen tupakan.
Hän ei ollut aikaisemmin pitänyt lumisateesta, mutta nyt se tuntui jotenkin rauhoittavalta.

Cuivre riisui vaatteensa ja avasi hanan, antaen lämpimän veden vain valua ylleen, kastella aukaistut hiukset ja vartalon. Cuivre seisoi hiljaisena veden alla, tuhannet ajatukset pyörivät hänen päässään ja juoksivat ympyrää, kuin villit hevoset. Haltian mielessä oli viime päivien tapahtumat. Hassua, Cuivre oli elänyt 300 vuotta ja siitä nämä kaksi päivää olivat olleet kaikkein erikoisimmat ja päätä sekoittavimmat ikinä. Ikuisen elämä mukana tuli yleensä tunteettomuus ja kylmyys kuolevaa maailmaakohtaan. Cuivre oli lopettanut uskomisen ihmisten maailmaan, sen hyvyyteen ja iloihin nähtyään pelkkää kuolemaa, huijausta ja petturuutta sen keskellä. Mutta ehkä siinäkin joukossa oli joitain poikkeuksia, joista mustatukka ei vain tiennyt.
Cuivre huokaisi syvään ja kasteli vielä hetken itseään lämpimällä vedellä, kunnes olo tuntui mukavan lämpimältä ja puhtaalta. Paitaa Cuivre ei jaksanut laittaa, hän kuitenkin nukkuisi pian. Sitäpaitsi, oli aivan turhaa rypistää ja liata hänen paras vaatekappale. Olisikohan Skyellä lainata Cuivrelle jotain paitaa? Siitä olisi suuri apu. No jaa. Cuivre puki vihreät housunsa takaisin jalkaansa ja puristi liiat vedet hiuksistaan, ennenkuin käveli takaisin Skyen luokse. Asunto tuntui lämpimän suihkun jälkeen melko viileältä ja Cuivrea puistatti, varsinkin kun Skye piti ikkunaa auki ja poltti tupakkaa. Cuivre istahti sohvalle ja katseli ikkunalle. Ei ihme, ettei Skye eläisi pitkään, polttaminen oli ihmisille vaarallista, se aiheutti jotain ongelmia keuhkoihin, muttei haltia asiasta sen enempää tiennyt, eihän hän voinut sairastua.
Haltia katseli vähän maalauksia ympärillään.
"Pahastutko, jos katson vähän maalauksiasi?"
Cuivre kysyi, varmuuden vuoksi, vaikka oli suuren osan nähnyt aikaisemmin päivällä. Mustatukkaa lähinnä kiinnosti päivällä maalattu kissamaalaus. Blondi oli selvästi maalannut jotain muuta ja Cuivre halusi tietää mitä.

Skye tuijotteli kaikessa rauhassa tiheässä olevia, ränsistyneitä ja ohuen lumikerroksen peittämiä kattoja. Siellä täällä oli tasaisemmalle pinnalle kasattua rojua, ja pari taloa eteenpäin oli melko sievä luukkuikkuna lautoineen ja kuihtuneine yrttiruukkuineen. Sillä ikkunalla paloi aina yksi laiha kynttilä, asunnon leski oli surrut miestään sillä tavalla vaikka kuinka kauan. Harva lumisade muuttui, ja taivaalta tipahteli nyt isoja hiutaleita kuin pumpulipalloja paikoilleen jähmettyneen naapuruston ylle. Kaikki oli aina ihan samanlaista, vaikka kuinka väki vaihtuisi ja yrittäisi sitä muuttaa.

Blondi tiputti hämärässä hehkuvan tumppinsa ulkopuolelle, ja se sammui lumihuntuun. Kylmä kohmetti käsiä hyvää vauhtia, vaikkei ollut aivan yhtä kylmä kuin viime yönä. Hänen kuitenkin pitäisi sulkea ikkuna kohta, ettei paikka jäähtyisi jo nyt.

Tuo heräsi ajatuksistaan kuullessaan Cuivren äänen, vilkaisi taakseen – ja kääntyi salamannopeasti takaisin, toinen käsi suullaan ja posket punaisina, kiroillen hiljaa. Niin, hän oli suurimman osan ajastaan paidatta, silläkin hetkellä oli, mutta haltia oli ihan toinen juttu. Ja vielä noin kosteat hiukset… Vähemmästäkin tuli mielikuvia.
”Minä pahastu.”
Hän toivoi, ettei Cuivre ollut huomannut hetkellistä ujoudenpuuskaa, ja rauhoitteli hengityksensä. Kylmä ilma sopi siihen erittäin hyvin. Siniharmailla silmillään hän sitten tähyili kattoja. Se kissa jota hän oli ruokkinut ei ollut käynyt vähään aikaan, olikohan sille sattunut jotain…?

Cuivrelta ei useinkaan jäänyt mitään huomaamatta, ei myöskään Skyen suhtautuminen haltian olemukseen sillä hetkellä. Mutta miten Skye sitten suhtautui Cuivreen, oli vaikea ymmärtää. Haltia ei oikein tiennyt, miten tulkitsisi tuon erikoisen blondin käytöstä. Mustatukka nieleskeli ilmaa ajatuksissaan. Skyekin oli ilman paitaa... He molemmat olivat, mutta tällä kertaa he eivät olleet lähekkäin. Haltiamies laski katsettaan ja sitoi hiuksensa rennolle ponnarille. Hänen teki mielensä hieman koskettaa Skyen paljasta yläruumista, mutta tapansa mukaan, Cuivre oli hiljaa ja vain istui sohvalla.
Saadessaan luvan tutkia vähän maalauksia, Cuivre ei sen enempää tuhlannut iltaa vaan alkoi katsoa töitä. Olihan haltia ne jo kertaalleen katsonut, mutta hän etsi yhtä tiettyä maalausta, yhtä uutta, jota ei ollut vielä nähnyt. Jotenkin sen oli pakko myös olla erikoinen, sillä ei kai Skye olisi piilottanut kuvaa Cuivrelta, jos olisi maalannut vain auringonlaskuja ja pihakoivuja? Cuivre nosti joitain töitä nähtäväkseen. Monet niistä olivat maisemia eri paikoista, kaupungista, metsästä... Skye ei selvästi tehnyt pikkutarkkoja yksityiskohtia, enemmän suuria kokonaisuuksia, mutta ne olivat todella kauniita. Suuria linjoja. Cuivre vähän kosketti kuvia, pystyen melkein kävelemään läpi kuvan, ajan ja paikan, johonkin uuteen maailmaan, jossa hän olisi kaukansa tuhansista suruista... Toiseen maailmaan ikuisuksi ajoiksi, kuolemattomille maille.
Cuivre havahtui vähän maailmoistaan ja laski tuon keväistä lehtometsää esittävän kuvan maahan, samalla kun etsi vähän lisää. Lisää maisematauluja ja joitan maalauksia kissoista tuli silmiin, mutta pian Cuivre erotti hieman mustaa jossain paperinkulmassa. Haltia kurottautui ottamaan kuvan ja mustatukan silmät laajenivat hieman tämän huomatessa kuvan olevan erittäin tuttu. Kuva nimittäin esitti Cuivrea. Hän tunnisti kuvasta jylhät kasvonsa ja läpitunkevat silmänsä, joita koristivat mustat hiukset. Impressionismilla maalattu kuva ei ollut turhan yksityiskohtanen, mutta sen ei tarvinnutkaan. Se oli todella ihana, ainakin lämmitti Cuivren sisintä. Cuivre nosti hieman kasvojaan Skyehen.
"Kiitos."
Cuivre sanoi hiljaa, selittelemättä enempää sanojaan. Hänestä tuo ele oli hyvin ystävällinen.

Skye ei jaksanut kiinnittää huomiota Cuivren maalausten tutkimiseen. Hän tunsi taulunsa, eikä häntä suuremmin kiinnostanut mitä mieltä muut niistä olivat. Lisäksi hän tarvitsi hieman lisää aikaa, ennen kuin pystyisi katsomaan toiseen ilman että halusi suukottaa tämän hartiaa tai jotain. Taistellen punastuksensa laskemaan ja itsensä rauhoittumaan mies hipaisi huuliaan peukalollaan.

Hän oli jo sulkemassa ikkunan kun näki liikettä etäämpänä. Heti blondi nytkähti kurkottelemaan ulos ja tähyili iltaa. Ja sieltähän se pieni otus kävelikin, musta pitkäkarvainen kissa, kovia kokenut kujakolli. Toisesta silmästä ei ollut tietoakaan, hännänpää mutkalla, ehkä oven väliin jäänyt, ja turkki takkuisena tuo asteli rehvakkaasti ikkunan luo, ja alkoi heti pöristä kovalla äänellä kun laihat sormet kurottivat rapsuttamaan sitä korvan takaa.
”Saatanan rontti. Sietäisit kuolla kun jätät ilmestymättä, viimeksikin vaan kävit vikittelemässä jotain nättiä sisämirriä ja veit minulta yöunet mouruamalla, eh?”
Kovista sanoista poiketen hoikan miehen ääni oli iloinen, jopa lämmin, ja kasvoilla oli pieni helpottunut hymy. Hän piti kissoista, vaikkei sitä ääneen myöntänytkään. Ne olivat mukavan pieniä, mutteivät tehneet tuhoja kuten jotkin jyrsijät.

Nimetön kissa maukaisi äänekkäästi, ja tipautti takamuksensa hankeen, jääden tuijottamaan Skye vaativasti.
”Mistä helvetistä luulet minun löytävän jotain ruokaa sinulle? Ei täällä ole kuin viherpiiperön tekemää soppaa.”
Kissa näytti hyvin pettyneeltä, mutta Skye ei ehtinyt jutella sille lisää kun oli tippua ikkunasta Cuivren kiitoksen kuullessaan. Hän vilkaisi tätä säikähtäneenä samalla kun horjahti uhkaavasti, saaden viime tipassa kiinni ikkunanpuitteista.

Hän tajusi heti minkä maalauksen haltia oli löytänyt, ja tuijotti tätä vähän pöyristyneenä. Uh, hän antoi mietteidensä aina näkyä liikaa maalauksissaan, ties mitä tuo pystyisi tulkitsemaan omakuvastaan.
”Ei… se on vain yksi sotku.”
Silloin kujakolli loikkasi sisälle asuntoon, ilmeisesti päättäneenä saavansa jotain syömistä. Eläimen takareiden paikkeilla oli iso karvaton läntti, oli tainnut ottaa yhteen turhan ison vastustajan kanssa. Itsevarma kissa tepasteli siitä huolimatta rehvakkaasti Cuivren luo, ja kiehnäsi tämän jalkoja vasten.

Cuivre oli jäänyt kuvan vangiksi. Se oli mestariteos, ainakin jollain tasolla. Ja vaikka se olisi ollut pelkkä tikku-ukko, sekin olisi saanut Cuivren tunteet kuohumaan. Miksi Skye hänet maalaisi? Ehkäpä hän teki itselleen tikkataulua. No tuskin. Mutta ei kai kukaan huvikseen vain maalannut jotain tyyppiä, pakko siinä oli olla jotain taustalla... Mitä jos Skyellä olisi herännyt jonkinlaisia tunteita? Tai sitten Cuivre vain kuvitteli. Ehkä Skye halusi tekemistä, eikä tuolla ollut oikein parempaakaan maalattavaa. Silloin yleensä otettiin huono aihe, kun ei ollut mitään hyvääkään. Mutta ele oli silti hyvin suloinen.
Cuivre ei ollut aikaisemmin huomioinut, että Skye puhui jollekkin, niin keskittynyt haltiamies oli tuohon upeaan maalaukseen. Mutta hieman puolella korvalla miekkonen oli kuunnellut, tosin sanaakaan ymmärtämättä. Kaikki oli vain mennyt ohi korvien. Vasta Skyen melkein horjahtaessa alas ikkunasta, Cuivre heräsi horroksestaan ja nousi seisomaan sohvalta, valmiina auttamaan ystäväänsä. Onneksi mitään ei sentään käynyt. Mutta nyt haltia alkoi pikkuisen paremmin kiinnittää huomiota mitä tapahtui kuvan ulkopuolella. Skye puhui jollekkin, se taisi olla jokin eläin. Hajusta päätellen kissa. Cuivre hymyili vähän. Blondi oli suloinen eläinten seurassa, jotenkin niin herkkä ja huolehtiva, vaikka yrittikin kätkeä sen kovan kuoren alle.
"Sotku? No... Kuvan henkilö on varmasti mielissään, että teit hänestä kuvan..."
Cuivre hymähti ja laittoi kuvan samaan paikkaan, mistä oli sen ottanutkin alunperin. Olihan tuon lausahdus vähän piilovihjaileva, mutta Skye saisi tulkita sen miten haluaisi. Cuivre istui takaisin sohvalle ja havahtui vähän tuntiessaan liikettä nilkkojensa ympärillä. Cuivren jalkoja vasten oli tullut kiehnäämään kissa, luultavasti sama olio, jolle Skye oli puhunutkin. Hetken aikaa Cuivre vain katseli pientä petoeläintä, kunnes nosti sen hyvin lempeästi syliinsä ja painoi rintakehäänsä vasten, puhuen hiljaista haltiakieltä. Haltiakieli ei ollut pelkästään haltioiden, se oli myös eläinten kieli. Luonnon ja haltioiden välinen keino puhua.

Skye yskäisi itsekseen, ja korjasi itsensä ikkunasta takaisin kokonaan sisätiloihin. Hämillisyys ei kuulunut hänen normaaliin tunnerepertuaariinsa, mutta nyt se tunne näkyi hänen kasvoillaan. Cuivre siis piti maalauksesta? Blondi katseli toista hetkisen, ahnehtien silmillään komeaa haltiaa, tämän ilmeitä ja pyöritti sanoja päässään. Ehkä tämä oli pieni merkki siitä, että he kaksi voisivat olla muuta kuin kaksi tuntematonta saman katon alla. Joka tapauksessa hän ei mahtanut pienelle hymylle mitään, vaikka sulkikin kohta silmänsä ettei se leviäisi tarpeettoman suureksi.

Kujakollin hypättyä sisälle, hyläten hänet täysin kun oli ilmeisesti parempikin kerjäyskohde paikalla, Skye sulki ikkunan. Hän päästäisi kissan menemään heti kun tuo vaatisi sitä, mutta ei halunnut yhtään lisää kylmää ilmaa sisälle. Ei sillä että asunto olisi jo kylmettynyt, ilma oli vain vähän raikkaampaa kuin äsken.

Musta karvapallero oli sähähtänyt hiljaa haltian nostaessa sen syliinsä, mutta rauhoittui ja alkoi hyristä vasten miehen paljasta rintakehää tämän alkaessa puhua Skyelle tuntematonta kieltä. Se kuulosti kauniilta… Enemmän Cuivren omalta kuin se mitä he puhuivat keskenään. Haltiakieltä, tosiaan, sitä se saattoi olla. Ei sillä että blondi erottaisi kääpiöitten puheen haltiakielestä, tai mitään, kunhan arvaili.
Puhe kuitenkin meni paljon paremmin perille kissan mieleen kuin mikään hänen sanomansa. Kumma kyllä Skye ei tuntenut itseään kateelliseksi; hän vain tajusi, ettei tiennyt oikein mitään Cuivren taustasta, miten paljon se erosikaan hänen omastaan muutenkin kuin vuosissa.

Hiljaisena hän käveli mustatukan luo, ja ojensi kätensä rapsuttelemaan kissaa tämän sylissä. Käsi osui myös toisen iholle kuin vahingossa, vaikka näennäisesti keskittyi vain pienen pedon, hieman huonokuntoisen katujen kasvatin silittelyyn.
”Saamarin katti. Pitäisi viskata pihalle sinunlaisesi kiittämätön. Heti mennään vain kerjäämään siltä jolla ei ole sydäntä kieltäytyä, perkele.”
Siinä kiroillessaan taas sopimattoman lempeällä äänellä hoikka päätyi painamaan kätensä kissan poskille, ja painamaan kasvonsa aivan tämän kasvojen eteen, niin että noiden kahden nenät osuivat toisiinsa. Rontti ei siitä välittänyt, oli jo tottunut ja oppinut ihmisen tavoille.
Se vain, että samalla kun Skye suorista taas selkänsä hän sai liian hyvän mahdollisuuden vilkaista huomaamatta Cuivren paljasta ylävartaloa. Halu suukottaa ihoa oli kasvaa liian suureksi, kunnes hän sai taas muistutettua itselleen miten ei pystynyt siihen vielä – tarvittiin paljon enemmän aikaa sopeutumiseen, pientä ohjailemista että hän voisi elää sen kanssa.
”Pitäisikö tuolle takkupallolle antaa jotain? Siinä keitossa oli kermaa…”

Cuivre naurahti hiljaa, kissan sähistessä, kun sitä nostettiin syliin. Selvästi kunnon kujakolli, joka ei mitään hempeilyä kaivannut. Mutta Cuivren lempeät haltiakielen sanat saivat kissan rauhoittumaan ja mustatukka tunsi pian kissan pehmoisen turkin ihoaan vasten ja pienen kehräyksen. Vaikka kissa näytti hieman rähjäiseltä, se oli todella suloinen eläin. Sisimmässään lempeä ja ystävällinen. Oikeastaan, Skye muistutti tuota takkupalloa aika paljon... Maailma potki päähän molempia kovanaamoja, joiden sisällä kuitenkin oli lempeyttä ja ystävällisyyttä. He kaipasivat vain molemmat tukea ja läheisyyttä, jonkun halausta. Myös pikku kollikissa tuntui pitävän silittelystä, kerta se niin kehräsi ja pysytteli Cuivren sylissä.
Mustatukka havahtui ja heilautti vähän suippoja korviaan Skyen hiipparoidessa istumaan sohvalle haltian viereen. Cuivre nielaisi ilmaa, tämän teki mieli lähteä pois, sillä jotenkin tunnelma oli vaivautunut. Skyen paljas yläruumis oli niin lähellä... Hoikka ja komea ruumis, jota Cuivren teki mieli suudella ja painaa omaansa vasten. Ihojen koskettaessa toisiaan, ihan pikkuisen vain, Cuivre värähti. Vaivihkaa mustatukka tarkkaili Skyeä, mutta naurahti hiljaa tämän sanoille.
"Sehän on järkevä kissa... Kerjää sieltä, mistä varmasti saa.."
Cuivre hymähti ja keskittyi silittämään kissaa, ettei tämän katse eksyisi Skyeen ja tämän kauniiseen vartaloon.
Cuivre säpsähti, kun Skye hieman kumartui eteenpäin. Muutaman sekunnin ajan Cuivre luuli Skyen haluavan olla lähempänä, mutta läheisyyden kohteeksi paljastui kissa, jonka poskea blondi silitteli. Cuivre hymyili ja katseli maailman hylkäämää kaksikkoa. Cuivren teki mieli halata Skyeä. Onneksi haltia piteli molemmilla käsillään kissaa sylissään, ettei olisi tullut mitään tapahtumia. Cuivre seurasi katseellaan Skyen suoristautumista, kunnes katoi blondia taas silmiin. Niin kaunis, niin komea... Cuivrelta meni täysin ohi Skyen sanat, kun tuo jäi tuijottamaan blondia, ujuttaen sormena Skyen hiusten sekaan. Samalla mustatukka kumartui eteenpäin, haluten suudella jälleen Skyeä, tuntea sen huumaavan onnen ja yhteenkuuluvuuden... Mutta haltia pakotti itseään takaisin maan pinnalle, tähän hetkeen ja vetäytyi nopeasti taaemmas, nousten seisomaan samalla.
"Haen sitä.."
Cuivre laski kissan sohvalle ja lähti nopein askelin kävelemään keittiön puolelle, peittäen punastumistaan pitkien hiusten alle.

Skye naurahti leppoisasti Cuivren sanoille ja pudisti päätään.
”Tuhma kissa. Ei saa hyväksikäyttää viherpiiperöä”ni, omistusliite oli livahtaa puheeseen mutta hän nielaisi sen viime hetkellä.

Joku olisi saattanut maksaa blondin ilmeestä tämän huomatessa Cuivren sormien upotessa hänen hiuksiinsa, upotessa niiden sekaan ja haltian painautuessa lähemmäs. Sydän alkoi hakata samalla sekunnilla korvissa kun blondi tajusi mitä tuo aikoi. Hän katsoi lähestyviä huulia kykenemättä liikkumaan, melkein painautuen itsekin lähemmäs, voidakseen tuntea niiden kosketuksen… Mutta sitten mustatukka olikin jo kauempana, laskenut kujakissan sohvalle, johon tuo käpertyi aivan tyynesti, ja kulkenut keittiöön hakemaan keitonjämiä.

Skye painoi toisen kätensä kuumottavalle poskelleen. Häntä harmitti suunnattomasti se että mustatukka oli perääntynyt viime hetkellä, ja samalla häntä pelotti ajatus siitä mitä olisi voinut tapahtua jos tuo ei olisi sitä tehnyt. Hän ei olisi voinut kaiketi hillitä itseään… Ja olisi tehnyt jotain liian äkkinäisesti, pahentaen jo nyt vaikeiksi menneitä välejä entisestään. Nyt ainakin hänelle oli selvää, että kumpikin halusi olla toisen lähellä, mutta se ei vain ollut vielä mahdollista, hän ei pystynyt.
Huokaisten raskaasti hän istahti kujakissan viereen, ja silitteli sitä. Eläin otti tuon eleen ihan hyvällä vastaan, välittämättä siitä että se oli hämmästyksen peittelemiseksi tarkoitettu.

Cuivre nojasi hieman keittiön pöytään tai mikä taso ikinä olikaan ja katseli maahan, yrittäen saada itsensä, ajatuksena ja tekonsa kokoon. Mitä hän meinasi tehdä? Suudella Skyeä, uudelleen. Viimeksi kun hän teki niin, he olivat päätyneet hyvin intiimiin läheisyyteen. Cuivre painoi käden suunsa eteen ja tunsi kasvojensa punastuvan kunnolla hänen ajatellessa asiaa. Se oli tuntunut niin hyvältä, oikealta, mutta samalla myös joltain, mikä ei saisi toistua, ei vielä. Heidän ystävyys voisi murentua sen jälkeen kokonaan ja sitä riskiä Cuivre ei ottaisi enää. Tämän oli loputtava. Cuivre halusi pitää Skyen lähellään, mutta se ei saanut enää toistua. Haltiamies ei vain halunnut loukata Skyeä ja hämmentää tätä. Cuivre huokaisi syvään, yrittäen unohtaa kaiken tapahtuneen. Mutta... He molemmat tuntuivat välittävän toisistaan... Mutta toistaiseksi vain ystävätasolla.
Cuivre otti aikaisemmin päivällä käytettiin kulhoon keittoa. Jos tuo kissa oli kulkukissa, se tuskin sai ruokaa kovin usein, joten mikä tahansa varmaan kelpaisi, ainakin lihottava, kermainen keito. Cuivre lämmitti keittokulhoa käsissään samalla kun palasi Skyen ja kissan luokse. Oli niin vaikea katsoa Skyeä äskeisen jälkeen suoraan silmiin, joten keittokulho ja sen tuijotteli oli erittäin hyvä veruke pitää silmät poissa Skyen silmistä, kaulalta, rintakehältä... Cuivre tuli takaisin sohvan ääreen ja laski kulhon kissan eteen. Toivottavasti kollille maistui. Samalla haltiamies istahti lattialle, kerta sohvalla ei enää ollut oikein tilaa. Tunnelma oli jälleen vaivautunut, kuin ukkosta olisi ilmassa. Heidän välinsä menivät aina solmuun, kun jotain lähentävää sattui. Siksi oli tärkeä unohtaa ne asiat todella pian.
"Tiedätkö mitään tästä kissasta? Nimeä tai oliko sillä omistaja?"
Cuivre mutisi hiljaa, yrittäen kehitellä jotain keskustelun aihetta. Samalla haltian pitkät, elegantit sormen silittelit kissan turkkia. Voisipa Cuivre silitellä Skyeä yhtä helposti, kuin tuota pientä kissaa...

Katukissa valpastui heti haistaessaan uudelleen lämmitetyn keiton, ja kävi latkimaan kermaista lientä ja mussutti jopa vihanneksenpaloja aivan mielissään sen eteensä saatuaan. Skye jatkoi sormiensa pyörittelyä sen turkissa, pitäen silmänsä irti Cuivresta. Mielessä käväisi kuinka tuo saattoi ottaa sen loukkaavana, mutta hän oli loukannut niin monia elämänsä aikana, että jopa haltiakin sai vain kärsiä töykeästä kohtelusta.

”Mmh. Ehkä kolmatta kadulla kasvanutta sukupolvea. Täällä vilisee kissoja, yhdessä vaiheessa luonani kävi kolme - mutta ne taisivat kuolla tavallista kylmempänä talvena ne kaikki.”
Puheenaiheen kääntyessä kissoihin blondi sai karisteltua äskeisen melkein –tapahtuman suurin piirtein mielestään, ja katseli takkuista palleroa, jopa nassutti kaikessa rauhassa ruokaansa.
”Ei kissojen nimistä ikinä tiedä. Sen pitäisi itse kertoa nimensä.”
Tosiaan, noille itsepäisille pikku otuksille ei voinut keksiä mitään nimiä. Ehkä kilteille sisäkissoille, muttei katujen puoliksi villiintyneille vaeltelijoille. Ne vain katsoisivat halveksuvasti, jos nimittäisi vaikka Misseksi.

Skye katsahti lopulta Cuivreen, pitäen silmänsä tämän kasvoissa hetkisen ajan.
”Haluatko mennä nukkumaan, vai höpistäänkö tuosta katista ja työpaikoista…?”

Cuivre istuskeli lattialla, ainakaan hänen ei tarvinnut katsella Skyeä. Olisihan haltia mielellään komeaa miestä katsellut, mutta tässä tilanteessa, se tuntui niin epäkohteliaalta, että Cuivre mieluummin katsoi sohvan jalkoja, todella mielenkiintoisia jalkoja... Cuivre oli yllättävän iloinen, ettei puhunut paljon. Muuten hän olisi varmaan kälättänyt anteeksipyyntöä sun muuta ja se voisi vain pahentaa tilannetta. Tosin, saattoihan tämä hiljaisuuskin pahentaa, ei sitä tiennyt. Mutta haltia piti luonteensa ja pysyi vaiti.
Mustatukka havahtui ajatuksistaan Skyen puheeseen. Haltia nosti katsettaan, mutta ainoastaan takkupalloon ja silitteli sen karvaa. Ainakin tuolle eläimelle maistui ruoka jollain tasolla. Varmaan maistuisi Cuivrellekkin, jos ei olisi syönyt pariin viikkoon kunnolla.
"Voisin kysyä hänen nimeään.."
Cuivre silitteli kissaa ajatuksissaan, mutta oli ehkä parempi, ettei kumpikaan heistä tiennyt. Nimi oli asia, jolla pystyi hallita toista eikä Cuivre halunnut hallita tuota kissaa. Sen piti pysyä nimettömänä ja vapaana. Omaa nimeään ei voinut paeta, jos joku kutsui, oli tultava. Se oli kuin kaulapanta, jossa kaikki olivat kiinni. Eläimillä ei ollut nimiä, tai oli, mutta ihmiset eivät tienneet niitä, koska he helposti käyttivät nimiä väärin. Haltiat pystyivät puhumaan eläimille, mutta ei heillekkään aina kerrottu. Oli vaarallista antaa nimensä jollekkin.
Cuivre jatkoi vielä takkupallon silittelyä ja hymähti vähän, nostaen katseensa blondiin.
"Ehkä olisi paras nukkua.."
Cuivre jäi vangiksi noihin silmiin, salaperäisiin ja kirkkaisiin. Niissä oli niin paljon enemmän tunnetta, kuin sanoissa... Cuivre havahtui vähän, tuijotettuaan tarpeettoman kauan Skyen silmiä ja laski katseensa takaisin lattiaan.

Tosiaankin, olisi ehkä parempi käydä nukkumaan. Puolialastomat kehot, illan hämäryys ja eilisestä muistuttava lumisade eivät ainakaan auttaneet neutraalin ystävällisyyden ylläpitämistä. Osa Skyestä tunsi itsensä hyvin typeräksi, toinen kauhistuneeksi ja kolmas päätteli järkevästi, että hän oli liian sekaisin mihinkään oikeasti rakentavaan pohdiskeluun.
Kaikki tarvitsee tuhottomasti aikaa.

Musta kissa oli lopettanut syömisensä, ja kevyesti näykkäisten ilmoitti myös silittelyn riittävän. Tuo loikkasi sohvan selkänojalle, kurotellen kapsuttelemaan ikkunalasia. Blondi nousi huokaisten ylös, aukaisi kulkureitin pikku pedolle. Se katosi nopeasti yöhön, erityisempää kiitosta jättämättä. Kaiketi se oli liian itsenäinen moiseen, liian ylpeä ja kokematon.
”Ha. Jos saat jotain kirpunpuremia tiedät ketä syyttää.”
Mies katsahti alivuokralaiseensa, uskaltaen nyt pitää silmänsä tässä taas hetkisen pidempään. Kuin kesyyntymässä oleva eläin hän säikähti aina nopeampaa etenemistä, mutta sallittavat asiat palautuivat pikkuhiljaa takaisin... Cuivre hiljaisuuksineen oli ihanteellinen kämppis hänelle. Jos tuo puhuisi yhtään enempiä, jaarittelisi turhista ja vaatisi kaikkeen sanallista selitystä, hoikempi olisi jo aikaa sitten joko riitaantunut tämän kanssa, ärsyyntynyt tähän lopullisesti tai viskannut haltian ulos. Ei, mustatukka ei ollut sitä tyyppiä. Tämä oli kuin… kuin jokin maisema. Lehto. Hiljainen, rauhallinen, silti kuuntelemassa, täynnä elämää piilossa silmiltä – ja kärsivällinen, tuo jaksoi ottaa vastaan vaikka minkä näköistä temperamenttia, ainakin Skyen suunnalta, mikäli hän oli oikein arvioinut.
Vielä kun saisi muutaman hetken pyyhittyä kummankin mielestä he voisivat olla hyvät ystävät. Mutta eihän mikään voinut olla niin helppoa, ei koskaan.

Blondi asteli omalle sängylleen ja lysähti makoilemaan vatsalleen peiton päälle. Hän tiesi ettei nukkuisi aikoihin, ja mietti vähän huomista.
”Lähdet varmaan melko aikaisin sinne työhösi. Vara-avain on piilossa katonrajan halkeamassa oven ulkopuolella, ota se mukaasi että pääset sitten illasta sisään… Minä raadan myöhään.”

Ainakin kissalle oli maistunut ruoka. Se näytti olevan sangen tyytyväinen olotilaansa pehmoisella sohvalla. Oli oikeastaan aika kummallista, että kissa edes halusi lähteä. Eikö ruoka ja pehmoinen peti ollut kaikkea, mitä yleensä jokainen halusi? Cuivre ei ikinä voisi elää samassa paikassa kovin pitkään. Hän oli luonteeltaan ja sielultaan kulkuri, joten ei viihtynyt kauan missään. Oli tarpeaksi stressaavaa yrittää pysytellä täällä koko talvi. Koko talvi, ilman, että sai nukkua puiden varjossa ja vaeltaa. Mutta se kaikki kuuluisi kesään. Joka vuoden ajassa oli omat tehtävänsä ja tarkoituksensa. Joten sekä Cuivre että tuo musta kissa olivat vapaita sieluja. Eivät vain voineet jäädä.
Cuivre naurahti hiljaa Skyen sanoille, muttei vastannut mitään. Hänellä vain ei ollut puhuttavaa. Ehkä Cuivre oli vain liian väsynyt tai ei muuten vain halunnut oikein puhua Skyelle, pienten välikohtausten takia... Cuivre seurasi kissan mentyä katseellaan Skyeä, joka rojahti sängylle vatsalleen. Skye oli suloisen näköinen. Jotenkin niin hauras ja särkyvä, piti osata käsitellä. Ja silti, myös äärimmäisen voimakasluonteinen ja vahva. Kuin pysäyttämätön joki. Cuivre hymyili itsekseen vähän ja vain katseli lattialta Skyeä. Blondin sanat menivät lähes kokonaan ohi mustatukan suippokorvian, mutta tämä havahtui pian uudelleen.
"Kiitos tiedosta.."
Cuivre mönki sohvalle, nyt kun se kerta oli vapaa. Tosin viilenevä yö tuntui vähän kylmältä, jopa tulihaltialle, mutta asialle ei voinut mitään, joten Cuivre ei myöskään valittanut. Skyehän oli valistanut mustatukkaa asunnon kylmyydestä öisin. Cuivre makasi selällään sohvalla ja huokaisi syvään. Tuntui vähän oudolta maata tuossa, mutta ilman Skyeä tällä kertaa. Se oli samaan aikaan helpotus että omituista. Haltia sulki siniset silmänsä ja yritti nukahtaa, vaikka se ei ihan heti onnistunutkaan.

Skye makoili kaikessa rauhassa vatsallaan siinä sängyllään, patjalla joka oli aavistuksen verran liian muhkurainen, että olisi ollut oikeasti mukava. Valojen sammuttua ja Cuivren käytyä makuulleen sohvalle hän potki nukkumiseen turhan epämukavat housunsa pois jalastaan ja kääntyi selälleen, vetäen peiton päälleen. Oikeastaan siinä oli kaksi vilttiä pussilakanan sisällä.

Hiljaisuudessa kaikui pieniä ääniä – vuotavan hanan tippuminen, lähistöllä olevien liikuskelu – ja blondi tunsi olonsa vielä unettomammaksi kuin yleensä. Lämpötila oli jo tippunut siihen malliin ettei nukkuminen ollut kovin ihanteellista. Ja hänellä oli kaksi vilttiä. Kaksi.

Skye nousi mahdollisimman hiljaa ylös, ja veti toisen vilteistä pois lakanan sisältä. Cuivrella täytyi olla ihan saakutin kylmä, tulihaltia tai ei. Joten nukkuva ei varmaan panisi peittelyä pahakseen.
Järkeilynsä päätteeksi hoikka mies löysi itsensä asettelemassa vilttiä kunnolla tummatukan päälle, ja tuijottamassa tämän kasvoja henki kurkussa. Mitään heräämisen merkkejä ei näkynyt, onneksi. Vain levolliset, nukkuvat kasvot. Blondi sipaisi pehmeitä hiuksia hellästi, kumartuen sitten laskettamaan kevyen suukon kauniille huulille.
”Hyvää yötä.”
Kuiskaus kaikui omissa korvissa kohtuuttoman lujaa, kun hän käveli sängylleen ja kietoutui huvenneeseen peittoonsa. Silmät painuivat kiinni, ja ajatukset lähtivät laukkaamaan. Niin kävi aina iltaisin, kaikki mitä hänen päänsä sisällä liikkui tuli selvemmin esiin huolellisesta välttelystä huolimatta. Ahdistus kiristyi sydämen ympärille kun muistoista nousi taas eilinen, se miten helppoa oli ollut nukahtaa Cuivren lämpimään syliin… ja kuinka paljon hän oli kuullut sen olevan väärää, kuinka hän tiesi että vain satuttaisi tuota kilttiä sinisilmää.
Hän nukahti vasta myöhään aamuyöllä.

Seuraavan kahden viikon ajan Skye ei jutellut paljoakaan Cuivrelle, tai edes nähnyt tätä – hän nukkui aina myöhään ja heräsi silloin kun toinen oli lähtenyt, sekä tuli töistä kotiin kun haltia oli nukkumassa.
He kuitenkin juttelivat useasti, ja välit tasaantuivat neutraalin ystävällisiksi. Välillä Skyestä tuntui oikeasti siltä, että oli unohtanut känni-illan tapahtumat, tai että se ei vain ollut totta.

Eräänä vapaapäivänä hän oli taas Cuivren mukana katselemassa haltiaa tämän hoitaessa hevostaan. Hän silitteli Skinfaxen päätä, tarkkaillen vino hymy kasvoillaan tummatukan puuhia.
”Miten ihmeessä näin isoa elikkoa pystyy muka hallitsemaan?”

Vaikka Skyen kanssa oli melko leppoisaa ja halpaa asua ja heidän välinsä alkoivat parantua pikkuhiljaa niiden viikkojen aikana, mitä he yhdessä viettivät, haltia tunsi olonsa levottomaksi, kuin häkkiin teljetty susi. Hän ei pitänyt siitä, että joutui olemaan samassa talossa niin kauan. Talvi oli melkoisen ankara, oli enemmän lunta kuin yleensä, vaikka pakkasta ei ollut. Harvoin Cuivrella oli vapaa-aikaa lähteä kävelylle metsään tai edes kaupungin ulkopuolelle. Hän oli aamusta iltaan töissä. Olihan se rankkaa, mutta rahaa tuli hyvin, siitä jäi jotain jopa taskunpohjalle. Sillä voisi ostaa jotain kivaa. Cuivrella oli ajatuksena ostaa Skyelle joitain värejä maalausta varten kiitoksena kaikesta.
Kaksi viikkoa elämä oli jatkunut normaalina, he tuskin näkivät ja yhteisen yön muisto alkoi haalistua, ainakin mitä nyt ensisilmäyksellä huomasi. Haltian ongelma vain oli, ettei hän koskaan unohtanut mitään, sillä harvoin hänelle mitään tapahtui, ja kun tapahtui, sitä ei saisi unohtaa koskaan. Oli joskus hieman kurjaa olla haltia. Mustatukalla oli kiireitä tehdä töitä, mutta oli hänelläkin joskus lomapäivä. Joskus hänellä oli ylimääräinen päivä vapaata vain koska teki niin ahkerasti töitä. Yhtenä talvisena vapaapäivänä, kun puuterilunta oli satanut maahan, Cuivre oli hoitamassa Skinfaxea. Kerrankin hänellä oli aikaa tehdä kunnon, koko päivän ratsastusretki metsään, käydä katsomassa upeaa valkeutta ja hiljaisuutta. Cuivre rakasti metsää. Skinfaxe roikotti päätään rentona ja nautti pitkistä harjanvedoista. Cuivre piti äärettömän hyvää huolta tammastaan ja antoi tälle vähän väliä omenoita makupalaksi. Kuparinpunainen karva alkoi kiiltää harjauksen jälkeen kuin auringonlasku. Cuivre naurahti hiljaa Skyen kysymykselle.
"Näiden avulla"
Cuivre otti maasta suitset, jotka koostuivat nahkaremmeistä ja palasta metallia. Tottuneesti Cuivre pujotti Skinfaxen suuhun kuolaimet ja kiinnitti nahkaiset remmit pään ympärille. Tamma hirnahti vähän ja polki jalkaa innoissaan. Se oli seissyt lähes kaksi viikkoa toimettomana tallissa joten oli ihanaa päästä liikkeelle. Cuivre ei käyttänyt satulaa ollenkaan, mutta ei hän sellaista tarvinnut muutenkaan. Mustatukka avasi karsinan oven ja katsahti Skyeä.
"Haluatko kokeilla ratsastaa?"
Cuivre kysyi ja hymyili vähän.

Skye katseli kasvot vakavoituneina monimutkaista nahkaremmirykelmää, jotka sentään tiesi suitsiksi, ja sitä miten Cuivre puki ne kuparinpunaisen hevosensa kaulaan. Pystyi näkemään että haltia oli tottunut puuhasteluun, niin varmasti tuo käsitteli ja hoiti hevostaan. Ihan sielu lepäsi katsellessa jotain niin yksinkertaista ja käytännöllistä. Harmi vain että hän joutui liikkumaan syrjemmäs, lopettamaan rapsuttelun. Se oli yllättävän mukavaa, ei olisi uskonut että blondi voisi pitää jostain isosta elikosta edes sen verran.

Kysymyksen kuullessaan hän rykäisi osittain peittääkseen hämillisyytensä ja toisaalta siksi, että hänellä taisi olla nuhantapainen. Se siitä tuli kun liikkui aina kaula paljaana ja kylmetti itsensä, vaikkei muutenkaan ollut mitenkään vastustuskykyisyyden huippu; sai aina sen taudin mitä liikkui naapurustossa.
”Minä mitään osaa ratsastaa.”
Oli lähellä että Skye olisi punastunutkin hieman siinä kun hieraisi nenäänsä. Pitäisi niistää se jossain välissä, mahdollisesti.

Cuivre taputti hieman Skinfaxen kaulaa ja katsoi samalla Skyeä.
"Et osaakkaan, siksi opetan sinua"
Cuivre hymähti ja lähti kävelemään ulos tallista, pitäen kiinni suitsista. Iso, mutta kevytrakenteinen sotatamma käveli tottelevaisesti perässä. Tamma ei meinannut pysyä nahoissaan päästessään taas ulos ja yritti koko ajan juosta Cuivren ohi, mutta rauhoittui heti, kun haltia vähän nykäisi suitsia.
"Skinfaxe on todella kiltti, se on vain innokas"
Cuivre rauhoitteli Skyeä, joka tuskin piti hyvänä poukkoilevaa hevosta. Päästyään ulos, Skinfaxe kohotti päätään ja nuuhki raikasta ilmaa. Sen teki mieli juosta, mutta mestariaan piti kuunnella, siksi tuo pysyi paikallaan. Cuivre kävelytti Sinfaxen hieman kauemmas ihmisistä ja katsahti sitten Skyeä.
"Hyvin sinä tulet pärjäämään."
Cuivre rohkaisi blondia ystäväänsä ja melkeinpä puolipakosti nosti Skyen hevosen selkään. Skinfaxe käänteli korviaan ihmetellen. Joku istui selässä, mutta isäntä seisoi maassa? Mikä oli vialla? Ainakin ratsastaja oli paljon kevyempi. Cuivre seisoskeli hevosen vieressä ja katseli Skyeä. Tuo näytti melkein satuprinssiltä, haarniska vain puuttui.
"Ota ohjista kiinni. Ne ovat ne narut edessäsi. Ja jos meinaat tippua, pidä kiinni harjasta"
Cuivre ohjasi vielä hetken ystäväänsä olemaan oikea ratsastaja, ennenkuin maiskautti huuliaan. Se oli Skinfaxelle käsky lähteä. Pitkin, matkaavoittavin ja reippain askelin tamma lähti kävelemään Cuivren perässä ulos kaupungista, kohti metsää.

Skye katseli hieman varauksellisesti Skinfaxen innokkuutta. Hän tiesi tamman olevan melko rauhallinen, mutta noin isoista elikoista ei ikinä voinut olla tarpeeksi varma.
”Enkä tule.”
Blondi vastusteli näennäisesti kun Cuivre nosti hänet hepan selkään istumaan. Meinasi päätä huimata kun yhtäkkiä nousikin melkein kahteen metriin keikkumaan korviaan vääntelevän hevosen selkään. Tuntui kuin sieltä voisi tippua minä hetkenä hyvänsä, ja pitkä nahkatakki laskeutui hassusti kuparinpunaisen selälle.

Hän vilkaisi haltiaa syrjäkarein ja keräili ohjakset käsiinsä, miettien miten harjasta kiskominen ei varmastikaan voinut olla hyvä idea. Vaikka hän kuunteli ohjeet hyvin Skyeltä pääsi kiljaisuntapainen Skinfaxen lähdettyä liikkeelle – onneksi hän oli hevosen selässä uskaltautumatta koettamaan alas tuloa, muuten muutama lähistöllä olija olisi saanut mustan silmän.
”Helvetti!”
Hoikan miehen huulilta soljui tasainen ja hiljainen kirosanavirta hänen puristaessaan ohjaksia rystyset valkeina ja kapeat silmät harvinaisen ammollaan. Tuntui kuin hän olisi liukumassa pois ison otuksen selästä hetkellä minä hyvänsä.
”Hitto, putoan kuitenkin kohta. Päästä minut alas, Cuivre!”

Cuivrella oli erittäin hauskaa kuunnella ja katsoa blondin ratsastusta, jos sitä nyt ratsastukseksi voisi edes kutsua. Lähinnä Skye kiroili ja puristi melkein hysteerisenä Skinfaxen harjaa. Tamma vain tepasteli ystävällisesti omistajansa perässä, sen enempää saamatta mitään kohtauksia, joita Skye varmaan pelkäsi.
"Et sinä minnekkään putoa"
Cuivre vastasi rentona ja käveli eteenpäin, muovaten samalla lumipalloa. Skinfaxe nuuhki vähän ilmaa ja maata kävellessään ja vastasatanut puuterilumi sai sen innostumaan. Kiroilutulva jatkui hyvinkin pitkälle ja Cuivrea huvitti lopulta niin paljon, että tuo nauroi. Se oli todella harvinaista, haltia nauroi varmaan kerran vuosisadassa, jos silloinkaan. Ja nyt tuo blondi oli saanut mustatukan nauramaan, aitoa naurua. Miten mukavaa, että Skye oli sen tehnyt.
Skinfaxe alkoi innostua enemmän, mitä kauemmas kaupungista käveltiin. Lumi peitti suuret kaviot, koko maailma oli hiljainen ja rauhallinen, maa nukkui ja joka puolella oli hiljaista. Cuivre oli kuin talvi, hiljainen ja vakaa, täynnä erikoista taikaa joka huokui rauhallisen lumipeitteen alla.
"Oletpa sinä epävarma ratsastaja."
Cuivre hymähti ja tuli Skinfaxen vierelle, ponnistaen itsensä ketterästi suuren hevosen selkään, Skyen taakse istumaan.
"Rentoudu ja pidä vain kiinni harjasta. Revi kuinka kovaa tahansa, ei Skinfaxea satu"
Cuivre otti tamman ohjat käsiinsä, pitäen Skyeä voimakkaiden käsiensä välissä. Hieman pakostakin Cuivre painautui Skyen selkää vasten. Haltia nielaisi ääneti ilmaa. Tämän keho hieman värähti kosketuksesta, vaikka sitä ei näkynytkään ulospäin. Cuivren olo oli hermostunut ja samalla todella rento. Olla näin lähellä Skyeä... Cuivre kuitenkin karkoitti ajatukset ja painoi kantapäänsä hevosen kylkiin. Innoissaan Skinfaxe lähti ensin ravaamaan, mutta muutti pomppivan ravin liitäväksi, keinuvaksi laukaksi. Lumi pöllysi suuren hevosen kavioista, kun se lähti juoksemaan pitkin talvista metsää.

Skyellä oli hyvin suuria vaikeuksia nauttia pirteästä talvipäivästä. Hän tunsi olonsa lievästi sanottuna vauhkoksi heidän kulkiessaan lumen peittämässä maastossa. Ties mihin se heppa voisi astua ja lentää nurin ja liiskata hänet alleen.

”Mitä hittoa? Oletatko että ensikertalainen pystyisi olemaan varma tällaisen perkeleen ison hepan selässä?!”
Skyen huudahdus ei sinänsä ollut vihainen, mutta kyllä Cuivren naureskelu närkästytti vähän. Toisaalta se taisi olla ensimmäinen kerta kun hän kuuli haltian nauravan suureen ääneen – ja siksi hän vain jupisi pari valittua sanaa itselleen.

Sitten haltia ponkaisikin istumaan hänen taakseen, ja vahvat käsivarret kurottuivat hänen ympärilleen, varastaen ohjakset. Blondi vilkaisi taakseen epäilevänä, mutta tarttui joka tapauksessa Skinfaxen harjasta kiinni. Osa huterasta olosta katosi kuin tuhka tuuleen, luotettavan ystävän ottaessa tilanteen hallintaan. Häntä myös häiritsi se miten häntä ei päästetty alas, ja tilanne riistäytyi melkein kokonaan käsistä.

Hoikasta miehestä lähti yllättävän kantava kiljaisu kun Cuivre usutti heppansa laukkaamaan kaviot lunta pöllyttäen. He kiisivät hirmuista kyytiä talvisessa metsässä, ja Skye tarrautui kuparinpunaisen harjaan kiinni kuin hengen hädässä. Kiroukset muuttuivat hetki hetkeltä värikkäämmiksi kun kovaan menoon tottumattoman sydän oli unohtaa lyödä.

Cuivren läsnäolo sai hänet kuitenkin rauhoittumaan pikku hiljaa, ja lopulta Skye pystyi tajuamaan ettei ollut tippumassa. Hän oikaisi ryhtinsä siitä melkein Skinfaxen kaulaa halanneesta, ja tunsi tummatukan kehon lämmön selkäänsä vasten. Varovasti mies vilkaisi olkansa ylitse, hakien vielä pientä varmistusta sinisistä silmistä. Sitten hän katsoi taas eteensä, ohitse kiitäviä maisemia, ja hymy ujuttautui kapeahkoille huulille. Ei se ollut sittenkään hassumpaa, ratsastaminen.
Lopulta Skye alkoi nauraa riemukkaasti, nauttien viimasta kasvoillaan ja hulmuttamassa hiuksiaan, sekä Skinfaxen varmasta laukasta.

Cuivre hieman naurahti Skyen kiljahdukselle, Skinfaxen lähtiessä laukkaamaan. Se oli vain jotenkin niin hauskaa, ettei Skye ollut tylsä ja ihan eloton tyyppi. Cuivre istui tottuneena ja rauhallisena hevosensa selässä, myötäillen kehollaan Skinfaxen laukka-askeleita, blondin lähes ripustautuessa hevosen kaulaan kiinni. Suloinen näky. Skyen kiroukset senkuin pahenivat vain, blondi tuntui olevan melkein paniikissa asian kanssa, mutta eihän tuolla mitään hätää olisi. Talvinen, leuto ilma piiskasi ratsukon kasvoja, mutta sentään ei ollut turhan kylmä ilma. Valkea lumi pöllysi kuin tuhannet voikukan höytyvät Skinfaxen leveiden kavioiden alla. Oli ihana, kaunis iltapäivä. Luonto oli niin hiljainen, muttei suinkaan eloton. Cuivre näki sivusilmällä jopa yhden ketun kipittävän pakoon rotevaa sotahevosta. Metsä ei onneksi ollut tiheä, joten kaatumisen tai törmäyksen vaaraa ei ollut, ellei sitten tullut jäätä eteen.
Askeleet olivat tasaisia ja melkoisen pehmeitä ja Skye nähtävästi ymmärsi sen lopulta myös, sillä tuo uskalsi jopa suoristautua istumaan. Cuivre hymähti vähän Skyen kääntäessä katsettaan haltiamieheen. Se oli ystävällinen katse, jollaista Cuivre harvemmin näki. Yleensä hän sai osakseen vain pahan silmän katseita, jostain syystä. Blondi alkoi lopulta nauraa ilosta. Sitä naurua oli hyvä kuunnella, koska se teki myös Cuivren iloiseksi jostain syystä. Oli vain mukavaa nähdä, että Skyellä oli hauskaa ja tämä nautti kaiken sen arkipäivän työnteon välissä. Myös Cuivre nautti saadessaan olla raikkassa luonnossa, kaukana ahtaasta ja saasteisesta kaupungista. Keskellä ei mitään, tuntea vain hevosen ja luonnon voima. Tämä oli oikeaa haltiaelämää.
Vaikka Skinfaxe oli voimakas, se olisi jaksanut juosta vaikka kuinka paljon lisää, Cuivre alkoi vetää hieman ohjista ja hidastaa laukkaa ensin raviin ja lopulta käyntiin. Skinfaxe pärski hieman ja venytti kaulaansa tyytyväisenä.
"Se oli melko hauskaa, eikö?"
Cuivre hymähti Skyelle leppoisana.

Kaikki hieno loppui aina joskus, ja siksi ne hyvät hetket tuntuivatkin erityisen mukavilta. Kuten lumisen satumaiselta näyttävän metsän läpi laukkaaminen – Cuivre ohjasi hevosensa hiljentämään ensin raviin ja sitten käyntiin. Skye vilkaisi taaksepäin tullessaan puhutelluksi, ja virnisti.
”Mitä hittoa. Olen varma että jotain tärkeää rikkoutui juuri lopullisesti, ja olin saada sydänkohtauksen.”
Tapansa mukaan hän puheli yhtä, mutta virnuilu ja yhä innostunut äänensävy kielivät, että mies oli oikeasti pitänyt ratsastamisesta. Mikäs siinä kun oli niin hyvä avustaja, varmistamassa ettei tippunut tai mitään.

Ainoa harmi oli se, että hänellä alkoi olla turhan kylmä. Pitäisi päästä sisälle lämmittelemään, ennen kuin kurkkua alkaisi oikeasti koskea.
”Mutta jos mennään pienen kaarroksen kautta takaisin?”