Annoctatio

// Uus peli Shaille, again... xD //

Ouragan nautti hiljaisuudesta. Hän nautti yksinäisyydestä ja rauhallisuudesta, mikä ympärillä vallitsi. Illat olivat aina sellaisia, varsinkin metsässä. Ne olivat hiljaisia. Ja silti, synkät ikimetsät tuntuivat olevan täynnä elämää. Hiljaista yölinnun laulua, tuulen kuiskintaa puissa ja lepakoiden sirkutusta. Metsä saattoi näyttää ulkopuolisesta pahalta ja luotaantyöntävältä, jossa lohikäärmeet ja aaveet vainosivat viattomia ohikulkijoita. No, he eivät vain ymmärtäneet. Eivät ymmärtäneet tämän uskomattoman valtakunnan saloja ja harmoniaa. Ouragan istui yhden suuren tammen oksistossa ja nojasi massiiviseen runkoon. Tammi seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään, alueella ei ollut juurikaan muuta kasvustoa. Sen kokoista puuta kukaan ei uskaltanut uhmata, se oli saanut kasvaa rauhassa satoja vuosia. Ouragan katseli latvuston läpi pilkottavia tähtiä. Ne peittivät tummansinisen taivaan, aivan kuin joku olisi sirotellut kristallin palasia tummalle kankaalle. Ouragan tuhahti pikkuisen. Kuka tahansa muu olisi hymyillyt noin kauniille näylle, mutta ei Ouragan. Ei. Tuo haltia ei hymyillyt koskaan. Ainakaan kukaan ei koskaan nähnyt sitä.

Tuo suuri tammi, johon Ouragan oli kotiutunut, seisoi jykevästi, juuret syvällä maan sydämessä, pienehkön järven rannalla. Myös järvi oli rauhallinen, aivan kuin se nukkuisi. Peilikirkas vesi oli täydellisen tyyni, siinä ei yksikään aalto liikkunut. Oli niin harmonista... Ouragan kaivoi repustaan huilun, jota hän aina piti mukanaan. Se taisi olla hänen arvokkain omaisuutensa. Hiljaisuuden rikkoi pian huilun korkea ääni, joka kuitenkin sointui lähes samantien iltaisen metsän tunnelmaan. Sävelet olivat haikeita, runollisia ja pitkiä. Aivan kuin ne kertoisivat omaa tarinaansa. Jokainen pieni säe kiemurteli metsän pohjalla, puissa, pensaissa ja kivissä. Soitto oli yhtä hiljaista ja harmonista, kuin metsä.

Asame Ryu oli rentoutuneempi kuin pitkään aikaan. Nyt, kun ei tarvinnut vielä olla töissä, hän oli ottanut tavakseen lähteä iltaisin metsään, pois pääkaupungin tunkkaisesta ilmasta. Juuri ilma olikin syy, miksi elementalisti halusi hakeutua pois väenpaljoudesta. Ryu halusi olla yhteydessä ilman kanssa ilman mitään suurempia häiriötekijöitä. Kaikki eivät katsoneet niinkään suopeasti, jos hän olisi alkanut kaupungissa lennättelemään tavaroita pitkin poikin katuja. Hän halusi elää rauhassa. Ainoa häiriötekijä, mikä rajoitti hänen elämäänsä oikeastaan melkoisen rajusti, oli Sayashi, hänen entinen opettajansa.

Ryu nopeutti hieman askeleitaan kulkiessaan hämärässä metsässä. Hän vilkaisi taakseen kuin peläten, että Sayashi olisi seurannut häntä. Eihän mies siellä tietenkään ollut, mutta Ryu ei voinut itselleen mitään. Sayashin pelko oli juurtunut syvälle hänen sydämeensä, eikä se sieltä helpolla tulisi lähtemään.

Vaalea elementalisti tunnusteli ilmaa ympärillään varoen ja hellästi. Se tuntui ottavan hänet syleilyynsä kuin äiti rakkaan lapsen, joka on ollut kauan poissa. Ilman tunteminen ympärillä rauhoitti ja tyynnytti miehen mieltä. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja kokonaisemmaksi tuntiessaan ilman hyväilyn niin konkreettisesti kehollaan ja aisteillaan. Ryu käveli eteenpäin kuin transsissa, vaikka todellisuudessa hän oli hyvin tietoinen kaikesta ympärillä olevasta. Vaikka hän olisi sulkenut silmänsä kokonaan, ei hänen olisi tarvinnut kompastella kulkiessaan. Ryu pystyi koskettamaan ilman avulla maata edessään ja tunnustelemaan, oliko siinä kulkuesteitä.

Mies lähestyi paikkaa, jossa oli ollut jo monena iltana harjoittamassa taitojaan. Mitä lähemmäs paikkaa hän tuli, sitä voimakkaammin hän tunsi, että ilma oli siellä hieman erilaista kuin ennen. Hänen korviinsa kantautui huilun harmoninen sointi ja hän epäröi hieman. Kannattiko tuonne sittenkään mennä? Selvästi siellä oli joku. Ryu pystyi erottamaan tumman lammen ja sen lähellä kasvavan tammen, mutta hän ei nähnyt ketään. Huilun ääni tuntui tulevan puusta. Hän tunnusteli ilmaa sieltä eikä kestänyt kauaa, kun mies tiesi tarkalleen, missä huilun soittaja oli. Ryu pysähtyi. Hän ei tiennyt, astuisiko eteenpäin vai kääntyisikö takaisin. Toisaalta hänen oli kuitenkin jano, mutta toisaalta toisen henkilön läsnäolo oli hieman häiritsevää. Hän mietti hetken ja päätti uskaltautua juomaan. Astellessaan varovasti lammen rannalle Ryu veti viittansa huppua tiukemmin päähänsä. Vaaleat hiukset kuitenkin ikään kuin hehkuivat hieman tähtien valossa tummaa kangasta vasten. Mies varoi katsomasta puun suuntaan kumartuessaan veden äärelle. Hän laittoi kätensä kupiksi ja otti niihin vettä ja joi.

Ouragan kuunteli omaa soittoaan. Se oli niin rauhallista ja hentoa, että sai miltei haltian itsensäkkin pois tästä maailmasta ja hetkestä. Musiikissa oli jotain maagista, jotain, mitä ei voinut aistia mitenkään muuten. Hetken aikaa Ouragan pystyi tuntemaan maailman, kuten hänen veljensä tunsi. Tunsi sen ilman silmien häiritsevää illuusiota. Ja hän oli illuusioiden mestari. Varjoja liikkui Ouraganin ympärillä, hän hallitsi niistä jokaista ja saattoi muokata niin unelmia kuin painajaisiakin. Jotkin varjot liikkuivat epätavallisesti haltian ympärillä tämän soittaessa. Ne eivät tuntuneet kuuluvan millekkään olennolle tai asialle, ne vain elivät ja liikkuivat ilman isäntää Ouraganin ympärillä, aivan kuin olisivat tanssineet. Varjot kiemurtelivat ja ryömivät myös alas puunrunkoa pitkin. Ne tarkkailiva illan hämärtämää metsää ja luikkivat takaisin latvustoon kuin pelästyneet rotat, kertomaan haltialle näkemästään, mikäli mitään kerrottavan arvoista oli. Ei mitään. Vain rauhallista pimeyttä.

Varjot kiipeilivät haltian kehoa pitkin ja liukuivat siitä puunrungolle ja sulautuivat ja irtoilivat suuresta, mustasta massasta. Kaikki illuusiota ja varjojen leikkiä. Sitten, varjojen liike muuttui ja ne hävisivät kokonaan haltian ympäriltä, sulautuen takaisin yhteen muotoon, heijastamaan tammipuun pimeää puolta. Ouragan kuitenkin jatkoi rauhallisena soittoaan, vaikka oli aistinut, että joku oli liikkeellä. Kuka tähän aikaan tulisi metsään vapaaehtoisesti? Taisi olla haltia, ehkä. Sen aisti ilmassa. Ja se tuntui myös epäröivän, oliko tulossa vai menossa. Ouraganin pikimustat, syvät silmät katselivat hieman alas ruohonjuuritasolle. Äänettömästi joku liikkui, edes kuivuneet lehdet eivät kahahdelleet. Lammen kristallista pintaa rikkoivat pian pikkuiset väreet, tuon vieraan kastaessa kätensä viileään veteen. Ouragan seuraili toisen puuhia, tietämättä, oliko hänet nähty vai ei. Hiljalleen myös musiikki lakkasi. Pieniä, yksittäisiä säkeitä vielä kimpoili ilmassa, liikkui tuulen mukana, kunnes niiden alla kulkevat musiikin hevoset katosivat, ja niin katosivat myös äänet, yksi kerrallaan haihtuivat ilmaan. Ouragan venytteli hieman käsiään ja asettui sitten vatsalleen makoilemaan paksulle oksalle, aivan kuin saalistuksen lopettanut pantteri. Mitään haltia ei vielä sanonut, kunhan seuraili toisen liikkeitä. Hupun alta näkyi vaaleita hiussuortuvia, kuin tähdenlentoja keskellä hämäryyttä. Vesi väreili edelleen jokaisesta kosketuksesta ja sai lumpeenkukat keinumaan hiljakseen. Ainakaan toisella ei näyttänyt olevan kiire. Tuo vieras tuntui sopivan maisemaan ja metsän harmoniaan, tuntui olevan osa sitä, kuten haltiat noin yleensä. Ehkäpä hänestä ei ollut haittaa. Eipä tosin Ouragan hirveästi halunnut tuoda itseään esille, jos toinen huomaisi, eipä se haitannut, mutta ei valkotukka tehnyt mitään asiaa helpottaakseen.

Ryu ei katsonut puuhun päin juodessaan, mutta pystyi aistimaan liikehdintää sen oksistoissa. Hän ei haistanut petojen tuoksua ilmassa, joten puussa oleva olento tuskin oli mikään saalistaja. Eikä puussa ollut Sayashikaan, sillä hän olisi tunnistanut miehen tuoksun vaikka unissaan. Ryu oli juuri nyt niin yhteydessä ilmaan, että erotti pieniä tuoksuja ja hajuja, joita normaali ihmishajuaisti ei olisi pystynyt erottamaan. Puussa makailevan olennon tuoksu muistutti Acen ja Tachen tuoksua, minkä hän yhdisti haltioihin. Jos puussa todellakin oli haltia, hän ei uskonut olevansa vaarassa. Hän oli aina ollut ystävällisissä väleissä haltioiden kanssa. Ainakin niiden harvojen, joihin hän oli törmännyt. Haltioita ei käynyt niin kovin usein hänen työpaikallaan.

Verkkaisesti elementalisti suoristautui juotuaan ja tuijotti hetken lammen tummaa pintaa. Ilmassa ei enää väreillyt huilun vienot soinnut, mutta soittaja oli yhä paikalla. Ryu oli utelias tietämään, kuka soittaja oli ollut, mutta ei oikein tiennyt, halusiko toinen tulla häirityksi. No, ehkä toista ei häiritsisi, jos hän vähän vilkaisisi.

Asame kohotti kasvonsa ja vaaleat silmät kohdistuivat suoraan sinne, missä oksien lomassa piileskelevä haltia oli. Ryu oli jo varma siitä, että oksien takana oli haltia, jo ennen kuin tuuppasi ilmaa niiden edestä hieman, saaden aikaan kevyen tuulenvireen, joka sai lehvät taipumaan hänen näkökenttänsä edestä. Hän katsoi hetken suoraan miestä, mutta ei hymyillyt lainkaan. Ryu päästi oksat takaisin paikoilleen ja laski katseensa. Huppu peitti jälleen hänen kasvonsa, ainoastaan vaaleat hiukset lepäsivät rinnalla kuten aiemmin.
"Soitat kauniisti", elementalisti sanoi hetken kuluttua hiljaa. Hän ei tiennyt, kuuliko toinen, mutta oletti, että tämä oli kuullut ainakin jotakin. Haltioillahan oli hyvä kuulo. Ryu kääntyi jälleen lampeen päin. Häntä ei huvittanut lähteä vielä takaisin, vaikka hän ei ollutkaan täällä yksin.

Tilanne näytti olevan pysähtynyt. Kumpikaan heistä, toisilleen vieraista olennoista, ei ollut halukas lähtemään paikalta. Ehkäpä hämärtyvän illan kauneus ja rauhallisuus tehosi myös tuohon vieraaseen olentoon. Ouragan teki hiljaisia tulkintoja vieraasta. Tuo oli ainakin mies, sen näki heti. Vaikka tuntematon olikin varuillaan, aivan kuin varsa, jolle ensi kertaa puettiin riimua, silti tuo ei ollut säikky. Ei säpsähdellyt tai säikähtänyt, vaikka selvästi tiesi Ouraganin läsnäolon. Muuten tuo olisi jo lähtenyt. Haltia mies ei tosin ollut. Ehkäpä hänellä vain oli seuranaan haltioita, joista aistimus tuli. Ouraganin silmät tuskin liikkuivat lainkaan, tämän seuratessa miehen liikkeitä.

Pieni tuulenvire puhalsi suuren tammen oksia ja lehtiä, samalla myös Ouraganin hiuksia, syrjään, paljastaen nyt hetkeksi haltian kokonaan muukalaiselle. Eipä Ouragankaan ollut kovin säpsy, lepäili vain oksalla, aivan kuin ei mitään. Mustat, miltei kuolleen näköiset silmät tapittivat miestä. Tuo oli elementalisti. Sen haltia huomasi samantien. Tuntemattomasta miehestä huokui samanlainen aura, kuin Mercuresta. Voimakas ja hallitseva. Tuo olento hallitsi elementtiä, luultavasi ilmaa, mikäli Ouragan päätteli oikein. Ja silti, vaikka he olivat nyt nähneet toistensa kasvot avoimesti, molemmat olivat edelleen haluttomia lähtemään paikalta, jostain syystä. Ehkä he olivat siihen liian ylpeitä, eivät halunneet luovuttaa paikkaansa toiselle. Kaippa se oli jotain urosten välistä, reviiritaistelua edeltävää mahtailua, mitä eläinmaailmassa näki. No jaa.

Ouraganin suipot korvat liikahtivat miehen kehuessa häntä. Tuntemattomalla oli melko sointuva, vieno ääni, aivan kuin muuttohaukalla, mutta siinä oli ripaus ääntä, joka toi Ouraganille mieleen puiden paukkumisen kylmillä ilmoilla. Oikeastaan tuo muistutti muuttohaukkaa suuresti. Melko keveä, tarkat silmät, sulava olemus ja samaan aikaan jotain itsevarmaa ja somaa. Erikoinen tapaus. Haltia tuhahti pikkuisen ja katseli kristallien peittämää taivasta.
"Soitan kauniimmin, ellei minua kehuta. Jos kehuu jotakuta, silloin alkaa luulla, että kaikki, mitä soittimestaan päästää, kuullostaa hyvältä ja lopulta soittaa enää kauheita, korvia vihlovia kissantappo ääniä, kun ei enää ajattele, onko lopputulos hyvää vai ei."
Ouragan mutisi ja nousi istumaan oksallaan, katsomatta kuitenkaan toiseen.
"Harvoin sitä näkee ketään iltaisin metsässä. Mikä sinut tänne ajoi?"
Ouragan päätti kuitenkin kysyä, ettei toinen lähtisi.

Ryu katseli lammen pintaa, josta heijastuivat taivaalla tuikkivat tähdet ja kuu. Hän kuunteli puussa istuvan haltian sanoja ja pieni hymy häivähti hänen kasvoillaan. Sen pystyi helposti erottamaan hupun alta.
"Vai niin", elementalisti sanoi toiseen katsomatta. Mielipiteensä kullakin. Ryu ei virkannut muuta, sillä oli oppinut pitämään suurimmat mölyt mahassaan, Sayashille kiitos. Eikä hänen tarvinnut nyt esittää seurallista baarimikkoa, joten miksipä hän olisi asiaa suuremmin edes ajatellut tai jatkanut siitä puhumista.

Haltian kysymys sai Ryun kuitenkin kohottamaan hieman katsettaan mieheen. Se oli vain nopea vilkaisu ja pian hän tuijotti lammen pintaa entistä kiinteämmin. Hän ei vastannut aivan heti, vaan mietti hetken.
"Pidän tämän paikan rauhasta", Ryu sanoi viimein vaimeasti ja kietoi viittaansa hieman tiukemmin ympärilleen, vaikka hänellä ei ollut edes kylmä. "Ilma on täällä hyvää ja puhdasta. Se aivan kuin haluaa minut tänne, puhdistaakseen ja antaakseen uutta voimaa... että jaksaisin eteenpäin..."
Lauseen loppua kohden hänen äänensä vaimeni kuiskaukseksi. Sen jälkeen Ryu vaikeni kokonaan hetkeksi. Suu tiukkana viivana hän tuijotti lammen pintaa. Hän ei tiennyt, olisiko jaksanut ilman ilmaa kauaakaan. Hän ei osannut ajatella elämää ilman yhteyttä siihen. Ja kuitenkin tuo elementti oli vienyt hänet Sayashin luokse. Jos Ryu olisi ollut aivan tavallinen ihminen, hän tuskin olisi koskaan tavannut koko miestä. Hän oli Sayashille paljosta kiitollinen, mutta myös pelkäsi ja vihasi tätä tämän mielitekojen tähden. Joskus hän mietti, olisiko pitänyt kieltäytyä lähtemästä Sayashin oppilaaksi silloin vuosia sitten ja ajautua hulluuteen ja aikaiseen kuolemaan niin kuin äidille oli tapahtunut. Äiti ei ollut osannut hallita voimiaan ja se oli tehnyt tämä sairaaksi ja heikoksi. Ryu ei ollut halunnut samaa kohtaloa, siksi Sayashin ilmestyminen hänen elämäänsä oli vaikuttanut yllättävältä siunaukselta, kunnes miehen oikea luonto oli paljastunut hänelle. Silloin ei enää ollut ollut mahdollisuutta perääntyä. Sayashi oli omistanut hänet.
Ryu huokaisi hieman, katsellen ilmeettömänä eteensä, kasvot jähmeinä kuin jää.

Heidän keskustelu ei ollut erityisen kehittävää, kumpikaan ei puhunut nähtävästi kovin paljon. Ouragan ei ollut puhelias luonnostaan ja tuo muuttohaukka varoi sanojaan. No kyllä se haltialle kelpasi, tuo ei jaksanut kovin pitkään olentoja, jotka vain kälättivät ja kälättivät, nauroivat jokaiselle pienelle asialle. Hiljainen ja rauhallinen seura oli paljon mukavampaa. Tosin, tuo vieras ilmaelementalisti vaikutti hyvin vaivaantuneelta. Syytä ei haltia viitsinyt udella, mutta vaivatuneisuus ja hermostuneisuus tarttui aina. Ouragan kävisi myös ennenpitkään levottomaksi. Eikä heillä puhumattomuuden lisäksi ollut paljon katsekontaktiakaan. Heillä ei ollut kerrassaan mitään kontaktia toisiinsa, mitä monilla muilla oli ihan normaaleissa, jokapäiväisissä keskusteluissa. Ei ollut ilmeitä, eleitä ja erilaisia äänenpainoja. Aika luonnotonta. Ehkäpä heillä ei olisi mitään puhuttavaa, joten turhaa sitä suutaan aukoi. Ja silloinkin, kun vieras puhui, Ouragan ei ollut varma, puhuiko tuo itselleen vai haltialle. Kumpaa yritti vakuuttaa siitä, että elämää kannattaisi jatkaa eteenpäin? Ja tuo tapa puhua omasta elementistään toi mieleen Mercuren tai Shiran. Olivatko kaikki elementalistit yhtä syvällisiä? Sitä oli vaikea ymmärtää, Ouragan kun oli illuusionisti. Illuusiot ja varjot olivat olematonta massaa, pelkkiä todellisuuden heijastuksia, eivät eläviä kuten maa tai ilma. Niissä ei ollut sielua, ne olivat epäystävällisiä hallitsijaansa kohtaan eikä niitä voinut tuntea, kuten elementtejä ympärillä. Silti varjoissa oli jotain synkkää kauneutta, mistä Ouragan piti. Niissä oli erilainen mahti, negatiivisten voimien kontrollointi ja valjastaminen myös hyvään. Se oli niin erilaista. Illuusioita oli niin helppo uskoa, olennot eivät epäilleet sitä todellisuutta, minkä näkivät silmillään ja sillä Ouragan leikki, muuttaen maailmaa joko unelmaksi tai painajaiseksi.

Joitain varjoja irrottautui muotistaan Ouraganin käskystä. Ne kurottelivat uteliaina, mutta varovaisina, kohti vierasta miestä. Kuin sudet kärkkyivät haavoittuneen peuran ympärillä, uskaltamatta kuitenkaan käydä vielä kimppuun. Haltia ei päästänyt illuusioita liian lähelle, vaikka halusi itsekkin tietää lisää tuosta ilmaelementalistista. Mutta, Ouragan ei ollut epäkohtelias tai ilkeä. Varjot palasivat paikalleen yhtä nopeasti, mitä ne olivat irtaantuneetkin. Ehkäpä muuttohaukka kertoisi ihan itse asioita, mitä Ouragan halusi kuulla.
"Olet ilmaelementalisti, eikö?"
Ouragan sivuutti äskeisen lausahduksen, jonka tuo muuttohaukka oli sanonut. Se ei tuntunut olevan haltialle sanottu, joten hän ei voinut sanoa mitään vastausta.
"En ehkä aisti paikkaa kuten sinä, mutta nautin itsekkin sen rauhallisuudesta."
Ouragan ei ollut koko tuona aikana katsonut kertaakaan toista miestä, mutta nyt hän hieman käänsi päätään ja katsahti varjomaisella katseellaan tuota. Jokin taisi painaa tuon muuttohaukan mieltä, eikä se ollut selvästikkään ihan pieni asia, sen pystyi lukemaan kehosta. Mies oli jännittynyt joka lihakseltaan, piti sisällään tukahdetettua vihaa ja pelkoa ja taisi haluta unohtaa sen, mitä elämässään eli. Olikohan tuolla painajaisia? Ne oli aina hyvin helppo aistia muista olennoista.
"Olen Ouragan."
Haltia päätti lopulta esitellä itsensä, vaikkei oikein itsekkään tiennyt miksi. Normaalisti hän myös olisi esitellyt itsensä Javelotiksi, mutta eipä tuosta miehestä tainnut olla hänelle mitään uhkaa, joten haltia uskalsi käyttää oikeaa nimeään.

Ryu katsahti ylös puuhun haltiaan, kun kuuli tämän puhuvan. Hän hymähti hieman itselleen. Niin, kuka muu puhuisi ilmasta niin kuin hän oli juuri puhunut, ellei ollut ilmaelementalisti. Ehkä se oli sanomattakin selvää, että hän oli paljastanut itsensä haltialle omilla sanoillaan - tai ainakin paljastanut, mikä oli. Ryu ei tiennyt, kuinka paljon toinen pystyi päättelemään hänestä pelkästään katselemalla tai aistimalla, eikä hän tiennyt, oliko toiselle jotakin erikoisia voimia. Toinen ei kuitenkaan vaikuttanut vihamieliseltä häntä kohtaan, joten Ryun kasvoilla häivähti jälleen pieni hymyntapainen, kun hän vastasi muukalaiselle.
"Niin olen. Sitä ei kai ollut vaikea päätellä", hän sanoi hymyn hälvetessä yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.

Ryu nyökkäsi vähäeleisesti haltian kommentille. Paikka oli rauhallinen ja vaikka toinen mies olikin paikalla, se ei pahasti häirinnyt sitä. Haltia tuntui omalta osaltaan kuuluvan paikkaan eikä tuo aistimus tullut Ryulle minään yllätyksenä. Joskus harvoin, kun hän oli ollut Acen kanssa metsässä, hän oli aistinut jotakin samanlaista yhteenkuuluvuutta tämän ja luonnon välillä. Sen oli pakko olla jotenkin rodulle ominainen piirre, sillä muuten Ace ei vaikuttanut luonnon keskellä viihtyvältä. Pikemminkin tämä oli onnellisimmillaan tanssiessaan ja viihdyttäessään yleisöä. Joskus Ryu oli ajatellut, että jos Ace tanssisi metsän keskellä ja hänen yleisönsäkin olisi siellä, se olisi tälle jotakin aivan erityisen ihana tilanne.

Elementalisti katsahti uudemman kerran haltiaa tämän esitellessä itsensä. Ryu nyökkäsi kohteliaasti ja hymyili jälleen hieman.
"Asame Ryu", hän sanoi nimensä ja laski huppunsa alas. Jos kerran oltiin jo siinä vaiheessa, että esittäydyttiin, oli kaiketi kohteliasta näyttää myös kasvonsa kokonaan.

Ympäristö muuttui yhä hämärämmäksi, muttei lainkaan pimeäksi. Vaikkei tähän aikaan vuodesta pimeää tullutkaan, olisi kuitenkin joko paras sytyttää nuotio tai painua jonnekkin nukkumaan. Tällä hetkellä se olisi ensimmäinen vaihtoehto. Hän voisi aivan hyvin nukkua täällä. Paikka oli hyvä ja rauhallinen, missään ei aistinut petoja ja kaupunki oli kaukana. Kiire ei tosin ollut, valoa riittäisi joiksikin tunneiksi. Olisikohan tuolla muuttohaukalla jokin paikka, minne mennä? Eihän Ouragan asiaa tiennyt, eikä häntä liiemmin kiinnostanut, mutta mies tuntui olevan liian kaukana kaupungista, että ehtisi palata sinne tänä yönä. Pimeydessä kuitenkin liikkui niin monia erilaisia petoja, kuten susia ja karhuja, eikä niihin törmääminen ollut täällä kovin mieluisaa. Ilman käytöstä huolimatta, ihmisten aistit kuitenkin olivat sen verran heikot, että tuo voisi jäädä helposti yksinäisen pedon uhriksi.

Ouragan siirsi hetkeksi katseensa taas järvelle. Kuu oli alkanut kiivetä vesistön yläpuolella, hyppien kuusenlatvalta toiselle ketterästi. Haltia katseli hetken tuota kaikkea, tyyntä, hiljaista hetkeä. Aivan kuin koko maailma olisi pysähtynyt tuohon yhteen ainoaan kohtaan, ei ollut olemassa aikaa tai liikettä. Se kesti vain hetken, kunnes vedestä loikkaava kala loi veden kalvolle pienehköjä, pyöreitä väreitä ja loiskahduksen. Maailma palasi entiselleen, se alkoi hiljalleen liikkua. Ouragan laski katseensa muuttohaukkaan. Ryu. Hänen nimensä oli Ryu. Haltia pohdiskeli hetken aikaa nimeä, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi.
"Noh, Ryu... Ajattelitko jäädä metsään yöksi? Se voi olla riskialtista."
Ouragan hyppäsi sanojensa päätteeksi alas oksaltaan, eikä minkäänlaista tömähdystä kuulunut jalkojen alla. Ouragan tarkkaili hieman Ryuta. Haltia oli miltei kaksi kertaa suurempi, sen huomasi hyvin nyt, kun molemmat seisoivat lähes vieretysten. Hetken aikaa Ouragan katseli toista, kunnes kääntyi ja lähti tekemään jonkinlaista nuotiota. Yöstä voisi tulla kylmä. Tammen alla oli ties kuinka paljon pudonneita ja kuivuneita oksia, joista saisi hyvän nuotion aikaan. Ouragan hieman kokosi kuolleita osia yheen, muttei vielä sytyttänyt nuotiota. Se olisi turhaa, mikäli pitäisikin lähteä liikkeelle, alkaisi satamaan tai jotain muuta mullistavaa tapahtuisi. Ouragan katsahti jälleen Ryuta ja tuli järven ääreen, istahtaen hetkeksi alas. Haltia ei ollut syönyt koko päivänä, ansoihin ei ollut jäänyt lainkaan riistaa, joten hän oli joutunut hakemaan ruokaa sieltä mistä sai, eli kaupungista. Niinkin paljon, kuin haltia inhosi kaupunkeja, hän joutui joskus pitkin hampain alistumaan ja hakemaan jotain syötävää. Tällä kertaa hän oli hankkinut, suoraan sanottuna varastanut, hieman leipää ja joitain hedelmiä. Ouragan kaivoi repustaan leivän ja katsahti sitten hieman Ryuhun.
"Haluatko sinäkin?"
Haltia kohotti pikkuisen kysyvänä viljatuotetta kädessään. Vaikka Ouraganista saattoi saada melko tylyn ja luotaantyöntävän kuvan, ei hän kuitenkaan pohjimmiltaan sellainen ollut. Se, mitä muut näkivät, oli pelkkää pintapuolista valetta, joka oli mahdollisimman pinnalla, jotta kaikki hyvät ominaisuudet jäisivät piiloon. Ainoastaan ne, jotka suostuivat hetken aikaa katsomaan Ouragania todellisin silmin, näkisivät ne hyvät ominaisuudet. Näin haltia oli turvassa kaiken maailman mukamas ystäviltä ja onnenonkijoilta. Sitäpaitsi, Ouragan ei jaksaisi kuitenkaan syödä tuota kaikkea. Leipä menisi päivässä kovaksi ja hedelmät nahkistuisivat. Ne oli paras syödä pois.

Ryu katsahti Ouraganiin tämän hypähtäessä alas puusta. Vaikka haltia olikin paljon pitempi ja vahvempi kuin hän, tämä vaikutti silti keveältä ja sulavalta. Joskus hän toivoi, että olisi yhtä sulava kuin haltiat. Kuitenkin hän huomasi heti, ettei Ouragan ollut aivan yhtä sulava ja notkea kuin Ace, haltia jonka kanssa Ryu jakoi saman työpaikan. Hän oli saanut katsella Acen liikkeitä jo tarpeeksi kauan tietääkseen, että mies pystyi taipumaan mitä omituisimpiin asentoihin aivan kevyesti.

"En ole ajatellut asiaa", Ryu vastasi haltian kysymykseen ja katsoi ympärilleen. Hämärä todella oli syventynyt ja ilta myöhäinen. Kotiin oli matkaa, mutta se ei häntä liiemmin haitannut. Hänen piti vain olla valppaana petojen varalle. Ilman avulla se oli jokseenkin helppoa. Petoja pystyi jopa huijaamaan sopivan matkan päästä ja eksyttää ne suunnasta, jos ne eivät olleet vielä häntä nähneet. Ilman käyttäminen oli kuitenkin voimia vievää, siinä missä ilmaan vain yhteydessä oleminen rauhoitti ja vahvisti mieltä.
"Tai no, oikeastaan ajattelin mennä kotiin, vaikka sinne onkin hieman matkaa", Ryu jatkoi. "Olen tottunut valvomaan öisin, joten kellon aika ei haittaa mitään."
Hän seurasi haltian toimia katseellaan, mutta hänen silmistään ei voinut juuri lukea mitään ajatuksia, mitä mielessä risteili. Elementalisti ei luottanut toiseen, muttei myöskään uskonut, että olisi vaarassa tämän seurassa. Hän pysyi paikoillaan, vain hiukset liehuivat ajoittaisissa pienissä tuulen virtauksissa ja silmät seurasivat haltiaa.

Toisen istuutuessa maahan Ryu käänsi katseensa taas lampeen. Ei ollut kohteliasta tuijottaa, vaikka hän huomasikin katsovansa mielellään haltiaa. Hän sai taas hyvän syyn kääntää katseensa tuohon, kun hän kuuli tämän puhuvan. Ryu tuijotti hetken hieman hämmästyneenä leipää, jota Ouragan ojensi häntä kohden. Hetkeksi hän kohotti katseensa toisen silmiin ja hymyili hieman epävarmasti.
"No... jos ihan pikkuisen", hän sanoi ja ojensi kätensä murtamaan itselleen pienen leipäpalan. "Kiitos."
Ryu istuutui Ouraganin viereen, vetäen polvensa rintaa vasten. Hän puraisi pienen palan leivästä, katsellen lammen tummaa pintaa jälleen.
"Ajattelitko itse nukkua täällä ulkona?" hän kysyi hetken kuluttua, vaikka arveli jo tietävänsä vastauksen.

Tyypillinen vastaus, ei ollut ajatellut asiaa. Miten ärsyttävää. Ouragan tuhahti hiljaa, hän ei tajunnut tuollaisia olentoja, jotka vain tulivat metsään ja toivoivat, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Eivät koskaan ajatelleet, kannattiko tehdä jotain tai olisiko fiksua lähteä, kunhan vain antoivat asioiden mennä omalla painollaan. Eipä ihme, että tuollaiset yleensä syötiin ensimmäisenä. Ouragan tunsi metsän hyvin, mutta silti hänellä oli aina jonkinlainen ajatus siitä, kannattiko jäädä vai lähteä, kannattiko nukkua maassa vai puussa. Oli sulaa hulluutta antaa vain asioiden mennä retuperälle ja vaarantaa oma henkensä. No sentään pian tuli jotain järkevää Ryun taholta.
"Niin ovat monet pedotkin... Olet kaukana kaupungeista, pentu."
Ouragan mutisi ja pienen leipäkiven veteen. Kivi pomppasi neljästi, ennen kuin vesi imaisi sen alleen ja pinta tyyntyi jälleen, väreiden kadottua yksi kerrallaan. Olihan haltia myös tottunut valvomaan öisin, joskus pakosta, joskus koska halusi, mutta se ei tarkoittanut, että hän selviäisi yhtään sen paremmin pimeässä metsässä. Metsässä oli omat sääntönsä, omat tapansa, joita ei kaupungissa tunnettu. Siellä vahvimmat selvisivät ja saivat elää, mutta kaupungissa kuka tahansa surkimus saattoi pärjätä, jos oli rahaa tai valtaa tai hyviä suhteita. Sellaisia ei luonnossa tunnettu. Se oli kai yksi syy, miksi Ouragan nautti niin paljon enemmän luonnosta kuin kaupungeista. Ne olivat aitoja, jokaisessa luonnon olennossa, kasvissa ja kivessä oli elämää, jokainen luonnon voima oli pysäyttämätön ja hallitsematon, jokainen päivä oli erilainen ja tuo ikuinen, muinainen voima oli jatkuvasti liikkeellä. Jatkuvasti muutoksessa. Kaupungeissa kaikki oli kalman ja kuoleman tuntuista, elotonta, pysähtynyttä. Kaikki oli niin keinotekoista, liian monta olentoa yhdessä paikassa, ei kasveille tai eläimille tilaa. Ouragania puistatti pelkkä ajatuskin.

No, ainakin nyt hän oli metsässä. Ja nyt haltialla oli seuraa. Aika harvoin kukaan halusi olla Ouraganin lähettyvillä, mutta luultavasti Ryulla ei ollut parempaakaan paikkaa minne mennä. He eivät luottaneet toisiinsa, mutteivät myöskään karttaneet toistensa seuraa. He olivat kuin muuttohaukka ja tunturihaukka. Ouragan mursi myös itselleen palasen leipää ja mutusteli sitä ajatuksissaan. Hänestä olisi ehkä vähän sääli päästää Ryu yksin metsään, jos tuo oli lähdössä vielä takaisin kaupunkiin. Vaikkei sinäänsä Ouragan välittänyt, mitä muut tekivät, olisihan se sääli seuraavana aamuna löytää Ryu raadeltuna ja puoliksi syötynä. Yäk. Haltia katseli edelleen vettä, mutta havahtui kuitenkin Ryun kysymykseen. Ouragan pyyhkäisi joitain leivänmuruja suupielestään ja hieman naksautteli niskojaan.
"Tietysti. Nukun aina ulkona."
Ouragan vastasi kysymykseen, aivan kuin se olisi ollut täysin itsestäänselvyys, että kaikki nukkuivat ulkona. No, oli se itsestäänselvyys Ouraganille.

Ryu vilkaisi haltiaa hieman kulmainsa alta kuullessaan tämän sanovan häntä pennuksi. Sitä sanaa hän ei ollut pitkään aikaan kuullut. Tottahan se oli, että toisen silmissä hän saattoikin vaikuttaa nuorelta ja miltei lapselta. Se hieman huvitti, mutta myös masensi Ryuta. Joskus hän toivoi, että olisi saanut elää lapsuutensa niin kuin monet muut, joilla oli ollut rakastava perhe aina lähettyvillä, suojelemassa ja kasvattamassa. Hänen oma lapsuutensa oli jäänyt taakse jo aikaa sitten, jo ennen kuin Sayashi oli astunut sisään sen talon ovesta, jossa Ryu nyt asui yksin. Parisen vuotta sen jälkeen, kun Sayashi oli astunut hänen elämäänsä, isä oli kadonnut. Sayashi oli ottanut tämän paikan, mutta rakastavaksi isähahmoksi tätä ei voinut kuvitellakaan sanovansa. Mies kutsui häntä lemmikikseen, joskus jopa rakastetukseen, mutta millaista rakkautta oli sulkea toinen kellariin, pahoinpidellä niin henkisesti kuin fyysisesti, käyttää koekaniinina mitä oudoimpiin välineisiin, lääkkeisiin ja litkuihin? Ryu ei uskonut, että Sayashi ylipäätään pystyi rakastamaan ketään. Joskus Sayashin vieressä nukkuessaan Ryu oli kuullut tämän mutisevan ja huutavan unissaan, aivan kuin joku olisi tehnyt tälle jotakin pahaa. Kerran hän oli erehtynyt kysymään toisen unista, mutta se oli vain yhden kerran erehdys. Ryu oli pitänyt suunsa kiinni tämän painajaisista siitä lähtien, vaikka ne olivat valvottaneet häntä moni yö.

Asame nakersi leipäpalaa Ouragania välillä vilkaisten. Toinen oli selvästikin vaeltaja, jos kerran aina nukkui ulkona. Olisihan se pitänyt arvata jo aiemminkin. Tosin, eihän Tachekaan ollut mikään koko ajan paikkaa vaihtava vaeltaja, vaikka olikin nukkunut ulkona. Ryun huulten välistä kantautui jokin tuhahduksen ja pienen naurahduksen välimuoto.
"Minun paras kaverini on haltia, Tache. Hänkin taisi nukkua ennen ulkona, mutta sitten esittelin hänet eräälle toiselle haltialle, joka on samassa työpaikassa kanssani. Nyt he asuvat yhdessä ihan katon alla", Ryu sanoi hymyillen ajatellessaan noita kahta haltiaa.
"Hyvä molempien kannalta", hän jatkoi hieman vaimeammalla äänellä. Hänen kasvonsa synkistyivät hetkeksi, kun hän jäi miettimään, mitä Tachelle oli tapahtunut. Sekin Sayashin ansiosta.

Ouragan ei oikeastaan enää reagoinut tuon muuttohaukan läsnäoloon. Ryu sai joko olla tai olla olematta hänen seurassaan, tuo oli kuitenkin melko mitäänsanomatona tapaus. Ei puhunut liikoja, haastanut riitaa tai muutakaan. Tietysti se oli loistava asia, parempi hiljainen ja rauhallinen. Eipähän tarvinnut näytellä turhan kiinnostunutta Ryun asioihin tai kuunnella turhanpäiväistä hölinää. Miksi sanoa mitään, ellei ollut aisaa? Rehellinen ja aito hiljaisuus oli paljon miellyttävämpää. Haltia mursi jälleen palan leipää ja katseli vettä. Kohta voisi sytyttää nuotion, hämäryys kävi synkemmäksi, varjot suuremmiksi ja voimakkaimmiksi. Ne ottivat tilaa ympäristöstä, yö oli niiden aikaa. Myös haltia tunsi varjojen kasvavan. Tuuli alkoi tyyntyä, ilma seisoi rauhallisena, aivan kuin sekin olisi halunnut nukkua. Yössä liikkuivat vain harvat olennot, jotka olivat ottaneet sen kodikseen. Hän ei juurikaan kuunnellut Ryuta, mutta tuon mainitessa yhden ainoan nimen, haltia oli tukehtua leipäänsä. Tache! Kyllä, Ouragan oli kuullut aivan oikein. Tuo haltia, jota Ouragan oli yrittänyt etsiä tuloksetta ties kuinka kauan. Ouragan pudotti ruokansa maahan ja kierähti jaloilleen, katsoen intensiivisesti muuttohaukkaa silmiin. Hänellä oli nyt vain yksi päämäärä, kaikki muu Ryun sanoma oli turhaa.
"Sinä tunnet Tachen? Missä hän on, minun on löydettävä hänet."
Ouraganin mustat silmät olivat päättäväiset, mutteivät sentään uhkaavat. Vanhemman haltian ääni oli myös hieman innostunut, silti maltillinen, kuin tuo odottaisi jotain reaktiota Ryulta. Ouragan oli ollut liikkeellä siitä asti, kun Tache oli karkoitettu kotikylästään. Syytä hän ei tiennyt, mutta ei se merkannut mitään. Valkotukka oli saanut tehtäväkseen etsiä tuon nuoren haltian, sen hän myös tekisi. Ja tämän nuoren miehen tieto saattoi päättää hänen etsinsänsä lopultakin, mikäli Ryu suostuisi kertomaan yhtään mitään. Se oli yksi syy, miksi Ouragan yritti olla mahdollisimman rauhallinen tilanteesta huolimatta. Hän ei halunnut säikäyttää muuttohaukkaa, sitten tuo ei varmana kertoisi mitään.

Jos Ryu oli odottanut jonkinlaista reaktiota Ouraganin suunnalta hänen sanoihinsa, se ei ainakaan ollut ollut tuollainen, mikä se nyt näytti olevan. Ryu säikähti pahanpäiväisesti pitkän haltian noustessa jaloilleen äkkiä niin kovin eloisana. Hän pomppasi itse salamana pystyyn ja perääntyi muutaman askeleen. Leipä mureni hänen kiinni puristettujen nyrkkiensä välissä. Ryu tuijotti Ouragania epäilevästi ja tarkkaavaisesti. Vaikka tämä olikin haltia, hän ei tiennyt, millä aikeilla toinen oli Tachen perässä.

"Kyllä, minä tunnen Tachen", Ryu sanoi ihmeen vakaalla äänellä, vaikka oli juuri pelästynyt sydänjuuriiaan myöten. Hänen ilmeensä oli hetkessä mitään sanomaton, mutta silmät tarkkaavaiset ja valppaat.
"Mitä sinä haluat hänestä?" hän kysyi kääntämättä katsettaan pois Ouraganista.

Ouragan huokaisi syvään ja kokosi itseään. Ryu oli nähtävästi hieman säpsähtänyt haltian käytöstä, joten oli parempi rauhoittua, ettei toinen säikähtäisi enemmän. Oikeastaan Ouragan oli yllättänyt, että Ryu kuullosti edelleen melko rauhalliselta ja vakavalta. Noh, haltia ei saisi mitään tietoja, jos näytti turhan uhkaavalta. Niinpä tämä istui takaisin maahan, ollen hetken aikaa hiljaa. Hän ei aikoisi kertoa syytään Ryulle, koska se ei kuulunut hänelle, eikä varmaan edes ymmärtänyt koko asiaa, vaikka haltia selittäisikin asian. Mutta jotain pitäisi kertoa, että Ryu uskaltaisi luottaa häneen.
"En mitään pahaa, jos sitä luulet. Minulla on hänelle jotain hyvin tärkeää annettavaa."
Ouraganin ääni oli selvästi paljon hillitympi, ja haltia yritti nyt järkevää keskustelua. Hän halusi saada Ryun sen verran luottamaan, että tuo kertoisi, muuten haltia voisi joutua käyttämään illuusioita ja lukea muuttohaukan päästä tämän tiedot. Ajatus ei ollut lainkaan houkutteleva, Ouragan ei mielellään satuttanut ketään henkisesti tai fyysisesti, jos sen saattoi välttää. Ajatusten lukeminen oli kuitenkin melko intiimiä, päässä saattoi olla mitä tahansa asioita, jotka eivät olleet kenellekkään toiselle tarkoitettuja.

Mutta, Ryu oli kuitenkin vain ihminen, joten Ouragan oletti tuon toimivan kuten lajinsa yleensä toimi. Haltiat saattoivat auttaa muita hyvää hyvyyttään, mutta eivät ihmiset, sen Ouragan oli huomannut. Hän ei vieläkään pitänyt lainkaan ihmismiehistä, mutta joutui pitkin hampain myöntämään, että tarvitsi nyt sellaisen apua. Ihmiset olivat itsekkäitä, joten oli paras pelata hetki heidän säännöillään päästäkseen päämäärään.
"Kuule... Jos kerrot missä hän on, teen sinulle vastapalveluksen. Annan siitä sanani."
Ouragan mutisi hieman hampaittensa välistä. Hän ei pitänyt tällaisesta henkisestä alistumisesta, mutta joskus se oli ihan hyödyllistäkin, mikäli lopputulos miellytti haltiaa itseään.

Ryu katseli Ouragania edelleen valppaus silmissään. Toinen istuutui takaisin maahan, mutta Ryu jäi seisomaan.
"Annettavaa..." hän toisti hieman kysyvään sävyyn. Eihän se hänelle kuulunut, mitä toinen tahtoi Tachelle antaa, mutta hän oli luonnostaan utelias ja Tachen hyvinvointi oli hänelle tärkeää.
"Vai niin", Ryu sanoi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän ei uskonut, että Ouragan olisi tahtonut jotakin pahaa Tachelle, mutta hän ei kuitenkaan halunnut neuvoa tietä Tachen luo aivan ventovieraalle henkilölle, varsinkaan Tachen sitä tietämättä.

Vastapalveluksen? Ryun kulmat kohosivat ja hän kallisti hivenen päätään, katsoen tutkivasti maassa istuvaa haltiaa.
"Minkälaisen vastapalveluksen pystyisit minulle tekemään?" hän kysyi, antaen katseensa levätä toisen piirteissä edelleen tutkivana. "Ja vaikka pystyisitkin tekemään jotakin, en siltikään välttämättä kertoisi sinulle. En ennen kuin tietäisin Tachen mielipiteen asiasta."

Oli yhtä aikaa äärimmäisen rasittavaa että äärimmäisen mukavaa, miten lojaali Ryu oli ystävälleen. Tuo ei selvästi ollut ihan heti lahjottavissa tietojen takia, kun kyseessä oli ystävä. No se oli hienoa, että Ryu oli poikkeuksellisen mukava ihminen tässä epäreilussa ja maallisia arvoja kumartavassa maailmassa. Mutta silti, Ouragan halusi päästä helpolla, kerta oli näin lähellä päämääräänsä. Turhautuneena Ouragan kiristeli hampaitaan ja nousi jälleen seisomaan, kävellen vähän matkan päähän Ryusta. Hetken aikaa haltia vain pohti, mitä sanoisi. Käveli jonkin verran edetakaisin mietteliäänä, pohdiskeli ja punnitsi tilannetta. Tietysti hän voisi aina myös seurata Ryuta ja vakoilla tämän menemisiä, koska aivan varmasti muuttohaukka näkisi ystävänsä ennemmin tai myöhemmin. No, se oli hyvä varasuunnitelma, mikä tämä ei tuottaisi tulosta. Ouragan käännähti nopeasti, pitkän miettimisen jälkeen, ympäri ja katseli Ryuta hiljaisena. Vielä tuo hioi sanojaan, kunnes huokaisi äänettä.
"Sillä ei ole merkitystä, kysytkö Tachelta asiaa vai et. Hän ei tunne minua, pikemminkin ehkä muista, mutta minä muistan. Ja asiani on sekä hänelle että minulle hyvin tärkeä."
Ouragan yritti vielä vakuuttaa Ryuta siitä, ettei aikoisi Tachelle mitään pahaa. Toisaalta, hän oli itse melko samanlainen. Ei kertonut helpolla tietoja, tai mitään muutakaan. Ouragan oli äärimmäisen lojaali, joten häntä pitäisi suostutella tai pakottaa, ennen kuin paljastaisi mitään läheisistään. Ryu oli kai samanlainen.
"Voin tehdä mitä vain, mikä vakuuttaa sinut siitä, että olen luottamuksen arvoinen."
Ouragan oli määrätietoinen, teki mitä tahansa päästäkseen päämääräänsä, eikä tämä ollut poikkeus. Ja hän todella oli valmis tekemään mitä vain, vaikka tappamaan jonkun Ryun vihaaman henkilön, mikäli se oli pakollista.

Ryun katse tuskin lähti hetkeksikään pois Ouraganista miehen jälleen noustessa ja alkaessa kävelemään ees taas. Hän arveli, ettei toinen hellittäisi ennen kuin oli saanut häneltä jonkinmoisen vastauksen. Haltia vaikutti päättäväiseltä ja ilmeisesti mietti kuumeisesti, mitä tekisi tai sanoisi. Ryu ei kuitenkaan halunnut pettää Tachen luottamusta millään tapaa, vaikka Ouragan väittikin asiansa olevan ties kuinka tärkeä ja tämä lupaisi hänelle maat ja taivaat.

Ryu oli vaiti ja mietti, haltiaa kulmainsa alta tuijottaen. Hän oli itse niin epäluuloinen, että oli vaikea keksiä mitään, mitä Ouragan voisi tehdä osoittaakseen olevansa luottamuksen arvoinen.
"Mitä vain?" hän toisti mietteliäänä. "Kuten?"
Ryu huomasi pelaavansa aikaa. Hän ei aikonut vapaaehtoisesti paljastaa mitään tuolle haltialle, koska ei yksinkertaisesti olisi luottanut tähän, vaikka tämä olisi kuinka yrittänyt sitä todistella. Luottamusta ei rakennettu aivan yhtäkkiä ja Ryuta oli harvinaisen vaikea saada luottamaan.

Ouragan huokaisi syvään luovuttaneena. Tämä keskustelu ei veisi heitä kumpaakaan mihinkään suuntaan.
"En taida saada sinua vakuuttumaan, etten aijo Tachelle mitään pahaa? Onhan se hyvä olla ystäville lojaali."
Ouragan hieman pudisteli päätään. Oli turhaa jatkaa keskustelua sen enempää enää, se ei tuottaisi Ouraganin haluamaa tulosta.
"Mutta jos keksit jotain, mihin voit vaihtaa tietosi, kerro toki. Toteutan pyyntösi."
Haltia kuitenkin päätti lisätä vielä ja katsahti hieman Ryuta. Olihan se tuolle valkotukalle aivan se ja sama, jäisikö muuttohaukka metsään hänen seurakseen, joten haltia voisi ihan rauhassa sytyttää pienen nuotion. Ryu oli toki tervetullut seuraksi, mutta mikäli tuo halusi lähteä, Ouragan ei estelisi. Hän voisi kyllä jälkikäteen seurailla muuttohaukkaa ihan hyvin.

Ouragan ei sanonut enää mitään Ryulle, polvistui vain nuotionsa ääreen ja alkoi sytyttää sitä. Punertavat ja keltaiset kipinät nuolaisivat ahneesti kuivia oksia sekä lehtiä ja liekit alkoivat tanssahdella hiljaa paukahdellen. Tulessa oli jotain kaunista ja maagista, jotain yliluonnollistakin verrattuna muihin elementteihin. Tietenkään yksi ei ollut toistaan voimakkaampi, mutta joskus tuntui siltä. Ouragan jäi istumaan nuotionsa ääreen, lisäsi muutaman isomman puun ja otti taas huilun repustaan. Varjot tanssivat nuotion ympärillä, ne olivat epämääräisiä kuvioita puun rungolla, maassa ja haltian keholla. Valkeat hiukset värjääntyivät punertaviksi. Ouragan kohotti huilun uudelleen huulilleen ja jatkoi kaunista soittoaan, välillä vilkaisten muuttohaukkaa. Erilaiset soinnut hyppivät ja tanssivat jälleen ilmassa, kiemurtelivat pitkin metsää leikkisästi. Ouragan hieman viittasi toisella kädellään maata nuotion vieressä, sanattomana kutsuna Ryulle, että tuo voisi halutessaan tulla istumaan myös tulen lämpöön.

Elementalisti katsoi Ouragania odottavasti ja pieni hymy kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kuuli tämän sanat. Hyvä, että toinen tajusi tilanteen näin nopeasti. Ryu ei aikonut paljastaa mitään. Hän nyökkäsi vain toisen sanoille ja hymyili hieman, kun haltia katsahti häneen. Ryu käänsi katseensa jälleen kohti tummaa lampea ja vain sivusilmällä piti silmällä Ouragania. Hän ei virkannut mitään, eikä toinenkaan näyttänyt olevan halukas jatkamaan enää keskustelua.

Kuullessaan nuotion rätisevän äänen, Ryu hieman vilkaisi sitä valkeat silmät sen kajossa hetken hehkuen. Hän ei halunnut häiritä Ouraganin rauhaa enempää, mutta ei halunnut lähteäkään vielä, joten piti etäisyyden. Ryu astahti lähemmäs rantaa ja huomasi samassa, että yhä puristi leipämurusia kädessään. Hän huokaisi ääneti ja avasi nyrkkinsä. Leivänmuruja tipahteli hieman maahan, mutta ne mitkä jäivät hänen kämmenelleen, mies poimi suuhunsa. Olisi ollut typerää haaskata koko palasta.
Sointuva musiikki hiipi jälleen Ryun alitajuntaan ja hän hymyili itsekseen. Haltia soitti kauniisti ja sitä kuunteli mielellään. Ehkä nyt oli hyvä aloittaa se, mitä hän todella oli tullut tänne tekemään. Tänä yönä metsän pedot eivät pelottaneet häntä lainkaan. Hän oikeastaan tahtoi, että ne löytäisivät hänet ja tekisivät selvää jälkeä. Ryu halusi pois, paikkaan jossa Sayashi ei enää voisi satuttaa, kahlita ja hallita häntä.

Vilkaistessaan Ouragania uudemman kerran, hän huomasi tämän taputtavan hieman maata nuotion vierellä, kutsuen häntä istumaan. Ryu epäröi hieman ennen kuin totteli sanatonta ehdotusta. Hän istahti maahan ja oli vaiti, liekkeihin tuijottaen. Mies kuunteli huilun vienoa sointia ja uppoutui ajatuksiinsa. Hän vilkaisi hieman Ouraganin suuntaan ennen kuin alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Ryu veti hitaasti viittansa kätköistä avaamattoman viskipullon, jota pyöritteli mietteliäänä kädessään ennen kuin avasi sen. Hän maistoi hieman juomaa ennen kuin katsahti Ouraganiin ja kohotti pulloa hieman kysyvästi tätä kohden, jospa toinenkin haluaisi pienen maistiaisen.

Ouragan ei lopettanut soittamista hetkeksikään, mutta tarkkaili jatkuvasti sivusilmällä Ryuta. Tuo muuttohaukka tuntui olevan äkkiä täysin eksyksissä. Nyt kun haltia tarkasteli, Ryun olemus oli jotenkin selvästi muuttunut. Tuo oli yksin, eksyksissä, vailla minkäänlaista päämäärää sillä hetkellä. Jotenkin tyhjä olemus, kuin pohjaton suru tai pelko raastaisi miehen ajatuksia. Ouragan kuunteli ympäristöä soittaessan hiljaista musiikkia. Luonto tuntui olevan hyvin äänetön ja rauhallinen, aivan kuin se nukkuisi. Jossain kauempana ulvahti yksinäinen susi, sitten toinen ja kolmas, kunnes taivaankannen täytti eläinten aavemainen, mutta kaunis laulu. Se tuntui sopivan hyvin yhteen huilun hyppiviin nuotteihin ja muuttuviin ääniin. Yksi kerrallaan laulu lakkasi ja metsään laskeutui taas hiljaisuus. Ainoastaan pienen huilun yksinäinen ääni hiipi vielä metsikössä.

Ouragan katsoi uudemman kerran muuttohaukkaa, tuo tullessa nuotion ääreen istumaan. Edelleen yhtä surumielisen oloinen. Voi poloista. Ouraganin mustat silmät tarkkailivat vaivihkaa Ryuta, tuon kaivaessa viskipulloa esille. Vai että viskiä. No, haltia ei tullut humalaan, mutta tiesi tuon aineen olevan ihmisille aika voimakkaasti vaikuttavaa. Silti Ouragan kieltämättä piti alkoholijuomista. Osa niistä, kuten viski, maistuivat ihan hyville. Riippui tietysti vähän millaista se oli. Ainakaan hänelle ei voinut tulla riippuvaisuutta. Ouragan laski huilun huuliltaan ja katseli hetken aikaa Ryuta, sitten viskipulloa.
"Kiitos."
Haltia nyökkäsi pikkuisen ja otti pullon käteensä. Ouragan otti kulauksen väkevää juomaa ja miltei heti perään ravisti hiukan päätään.
"Huh, melko voimakasta."
Valkotukka ojensi pullon takaisin omalle omistajalleen. Toivottavasti Ryu ei nyt joisi itseään ihan sekaisin, muuten tuota pitäisi vahtiakoko yö.

Ryu ei viitsinyt vaivautua hymyilemään Ouraganille tämän ottaessa tarjotun huikan pullosta. Hän nyökkäsi vain ottaessaan pullon takaisin. Niin, olihan se voimakasta. Mitä voimakkaampaa, sen tehokkaampaa.
"Niin. Hyvää silti", hän sanoi ottaessaan uuden kulauksen, mikä sai aikaan pienen puistatuksen hänen kehossaan. Juoma lämmitti mukavasti tulen kajon lisäksi. Hän miltei kaipasi jälleen Ouraganin huilun sointia, mutta ei ajatellutkaan pyytää toista soittamaan lisää. Jos Ouragan tahtoisi soittaa, tämä epäilemättä myös tekisi niin ilman mitään pyyntöjä tai vaatimuksia.

Ryu käänsi katseensa takaisin tuleen. Sen leikkiä oli mukava seurailla. Se ei koskaan pysynyt aloillaan, siinä saattoi nähdä erilaisia muotoja jos tarkkaan katsoi. Tuli oli lumoavaa.
Elementalisti otti muutaman isohkon kulauksen jälleen viskiä ennen kuin tarjosi uudelleen pulloa Ouraganille. Eihän haltia tuosta humalaan tullut, mutta Ryu oli silti kohtelias ja tarjosi kuitenkin. Sillä hetkellä hän oli miltei iloinen, ettei ollut haltia. Oli paljon enemmän valinnanvaraa humalaa aiheuttavien juomien suhteen.

No ainakin Ryu tuntui nauttivan tuosta juomasta. Ouraganille riitti yksi kulaus, enempää hän ei tarvitsisi. Vaikka he eivät puhuneet mitään siinä ollessaan, oli mukavaa tietää, että seurassa oli edes joku. Pelkkä hiljainen, henkinen läsnäolo riitti aivan hyvin haltialle. Oikeastaan valkotukkaa olisi alkanut melkoisesti ahdistamaan tätä suurempi läheisyys. Ryun tarjotessa lisää viskiä, Ouragan nosti kättään torjuvasti, mutta mahdollisimman kohteliaasti. Pullosta oli taas lähtenyt huomattavan suuri osa, kohta se olisi jo puolillaan. Eihän se Ouraganille kuuluisi, mutta kai tuo oli aika vaarallista touhua. Ihmiset menivät helposti sekaisin ja tekivät kaikkea enemmän tai vähemmän tyhmää.
"Tuota... Ihan uteliaisuudesta, miten ajattelit päästä takaisin kaupunkiin? Tuossa tilassa voi olla vaarallista jäädä metsään."
Ouragan päätti lopulta ilmaista pienehkön huolenaiheen. Ouragan ei ihan mielellään jäisi aikuisen miehen lapsenvahdiksi, jos tuo sammuisi keskelle korpea. Paljonkohan Ryun pää edes kesti alkoholia? No sehän nähtäisiin varmaan aika pian.

Ouragan puhdisti hihaansa huiluaan ja jatkoi pian sen soittamista. Nyt sävel muuttui. Se oli rauhallinen ja lempeä, juuri sellainen kappale, millä soitettiin joku toinen uneen. Välillä siinä oli iloisia, pirteitä pikku piipityksiä, aivan kuin ne sanoisivat "Hei, älä nukahda vielä, soitto jatkuu". Sitten sen taas rauhoittui, vain odottaakseen uutta hyppyä. Välillä Ouragan tosin tarkkaili, ettei muuttohaukka tekisi mitään hölmöä. Tuo tuoksahti jo lievästi alkoholilta. Aikaisemmin Ryussa oli ollut minttua tai inkivääriä muistuttava tuoksu. Eipä enää. Haltia pyöritti silmiään ja jatkoi soittoaan.

Ryun juomistahti oli rauhallinen, mutta kuitenkin melko nopea. Hänellä ei ollut halua häiritä Ouragania enempää kuin oli tarpeen. Elementalisti olisi aivan hyvin voinut jo lähteä, mutta jostain syystä hän halusi valmistautua toivon mukaan viimeiseen matkaansa jonkun kanssa. Tuo haltia sattui nyt olemaan siinä, joten Ryu käytti tilaisuuden hyväkseen. Häntä ei haitannut lainkaan, kun toinen kieltäytyi uudesta huikasta, päinvastoin Ryu oli hyvillään, että sai itselleen enemmän juotavaa.

Elementalisti naurahti hieman Ouraganin sanoille ja otti uuden kulauksen viskistään.
"Ajattelin kävellä niin kuin aina ennenkin", hän sanoi ja heilautti hieman kättään Miran suuntaan. Juoma hänen pullossaan läikkyi uhkaavasti laidalta toiselle. Hänen äänensä ei ollut enää niin vakaa kuin vähän aikaa sitten.
"Ei sinun tarvitse miettiä asiaa. Tämä on ihan tarkoituksellista", Ryu virnisti ja kohotti jälleen pulloaan, nostaen sen jälleen huulilleen uuteen pitkään kulaukseen.

Ouraganin soittoa kuunnellessaan Ryu ajatteli elämäänsä. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka oli samalla niin tyhjä, mutta kuitenkin täynnä ahdistusta ja surua. Hän tuijotti liekkeihin, vähän väliä ottaen uuden huikan viskiä.

Ouragan keskittyi soittamiseensa, jokaiseen pieneen säveleen ja nuottiin, muttei voinut silti olla seuraamatta Ryun toimia. Muuttohaukka vielä vaurioittaisi siipensä liian nopeassa syöksyssä. Sitten se ei enää nousisi koskaan lentoon. Ryun puhe alkoi jo sammaltaa hieman, aine vaikutti nopeasti. Ouragan pyöritti silmiään ja keskittyi taas soittoonsa, mutta se ei enää ollut kuten aikaisemmin. Soinnut eivät kulkeneet enää sulavana virtana, täydellisenä harmoniana, nyt seassa oli sinne kuulumattomia pikkusointuja. Ehkäpä sitä ei ulkopuolinen kuullut, musiikki oli edelleen yhtä kauniista jonkun toisen korviin, mutta Ouraganin perfektionistin korvat eivät sietäneet yhtään virhettä hänen huilunsa laulussa. Hän ei pystynyt keskittymään Ryun juomisen johdosta. Haltia tuhahti ärtyneenä ja laski huilun jälleen kerran huuliltaan. Hän oli joskus huolehtivainen persoonsa, oli aina pitänyt sokeasta veljestäänkin huolta kun pystyi, vaikka saikin kopautuksen sauvasta päälaelle liiallisesta hyysäämisestä silloin tällöin.

Ouragan tuhahti uudelleen ja kohensi tulta. Kipinät nousivat taivaalle pikkuisena pilvenä, kuin lauma tulikärpäsiä.
"Kävellä? Tuskin. Hoipuit vain jyrkänteeltä alas tai jokin syö sinut."
Ouragan mutisi ja katsahti jälleen seuralaistaan. Mikä ääliö. Tarkoituksellista? Tuo halusi juoda itsensä umpikänniin ja yrittää kotiin? Ouragan pudisteli päätään. No eihän hänelle kuulunut, mitä toinen teki. Silti hän ei halunnut päästää Ryuta ihan yksikseen hortoilemaan metsään.
"Olet idiootti. Aamulla sinulla on vain hirveä olo, mikäli olet elossa."
Haltia jatkoi mutinoitaan, muttei ollut varma, kuuliko muuttohaukka enää mitään noiden viskin turruttamien aistiharhojen läpi. Hetkekin Ouragan nousi tulen äärestä ja käveli järven luokse juomaan sen viileää ja raikasta vettä. Toivottavasti Ryu ei sillä aikaa kaatuisi nuotioon. Miksi juuri Ouragan? Miksi juuri hänen piti vahtia tuollaista umpitolloa viskisieppoa? Hän voisi olla missä tahansa muualla, mutta ei. Ihmiset olivat niin turhia olentoja. Pyh!