Annoctatio

Oli yhtä aikaa äärimmäisen rasittavaa että äärimmäisen mukavaa, miten lojaali Ryu oli ystävälleen. Tuo ei selvästi ollut ihan heti lahjottavissa tietojen takia, kun kyseessä oli ystävä. No se oli hienoa, että Ryu oli poikkeuksellisen mukava ihminen tässä epäreilussa ja maallisia arvoja kumartavassa maailmassa. Mutta silti, Ouragan halusi päästä helpolla, kerta oli näin lähellä päämääräänsä. Turhautuneena Ouragan kiristeli hampaitaan ja nousi jälleen seisomaan, kävellen vähän matkan päähän Ryusta. Hetken aikaa haltia vain pohti, mitä sanoisi. Käveli jonkin verran edetakaisin mietteliäänä, pohdiskeli ja punnitsi tilannetta. Tietysti hän voisi aina myös seurata Ryuta ja vakoilla tämän menemisiä, koska aivan varmasti muuttohaukka näkisi ystävänsä ennemmin tai myöhemmin. No, se oli hyvä varasuunnitelma, mikä tämä ei tuottaisi tulosta. Ouragan käännähti nopeasti, pitkän miettimisen jälkeen, ympäri ja katseli Ryuta hiljaisena. Vielä tuo hioi sanojaan, kunnes huokaisi äänettä.
"Sillä ei ole merkitystä, kysytkö Tachelta asiaa vai et. Hän ei tunne minua, pikemminkin ehkä muista, mutta minä muistan. Ja asiani on sekä hänelle että minulle hyvin tärkeä."
Ouragan yritti vielä vakuuttaa Ryuta siitä, ettei aikoisi Tachelle mitään pahaa. Toisaalta, hän oli itse melko samanlainen. Ei kertonut helpolla tietoja, tai mitään muutakaan. Ouragan oli äärimmäisen lojaali, joten häntä pitäisi suostutella tai pakottaa, ennen kuin paljastaisi mitään läheisistään. Ryu oli kai samanlainen.
"Voin tehdä mitä vain, mikä vakuuttaa sinut siitä, että olen luottamuksen arvoinen."
Ouragan oli määrätietoinen, teki mitä tahansa päästäkseen päämääräänsä, eikä tämä ollut poikkeus. Ja hän todella oli valmis tekemään mitä vain, vaikka tappamaan jonkun Ryun vihaaman henkilön, mikäli se oli pakollista.

Ryun katse tuskin lähti hetkeksikään pois Ouraganista miehen jälleen noustessa ja alkaessa kävelemään ees taas. Hän arveli, ettei toinen hellittäisi ennen kuin oli saanut häneltä jonkinmoisen vastauksen. Haltia vaikutti päättäväiseltä ja ilmeisesti mietti kuumeisesti, mitä tekisi tai sanoisi. Ryu ei kuitenkaan halunnut pettää Tachen luottamusta millään tapaa, vaikka Ouragan väittikin asiansa olevan ties kuinka tärkeä ja tämä lupaisi hänelle maat ja taivaat.

Ryu oli vaiti ja mietti, haltiaa kulmainsa alta tuijottaen. Hän oli itse niin epäluuloinen, että oli vaikea keksiä mitään, mitä Ouragan voisi tehdä osoittaakseen olevansa luottamuksen arvoinen.
"Mitä vain?" hän toisti mietteliäänä. "Kuten?"
Ryu huomasi pelaavansa aikaa. Hän ei aikonut vapaaehtoisesti paljastaa mitään tuolle haltialle, koska ei yksinkertaisesti olisi luottanut tähän, vaikka tämä olisi kuinka yrittänyt sitä todistella. Luottamusta ei rakennettu aivan yhtäkkiä ja Ryuta oli harvinaisen vaikea saada luottamaan.

Ouragan huokaisi syvään luovuttaneena. Tämä keskustelu ei veisi heitä kumpaakaan mihinkään suuntaan.
"En taida saada sinua vakuuttumaan, etten aijo Tachelle mitään pahaa? Onhan se hyvä olla ystäville lojaali."
Ouragan hieman pudisteli päätään. Oli turhaa jatkaa keskustelua sen enempää enää, se ei tuottaisi Ouraganin haluamaa tulosta.
"Mutta jos keksit jotain, mihin voit vaihtaa tietosi, kerro toki. Toteutan pyyntösi."
Haltia kuitenkin päätti lisätä vielä ja katsahti hieman Ryuta. Olihan se tuolle valkotukalle aivan se ja sama, jäisikö muuttohaukka metsään hänen seurakseen, joten haltia voisi ihan rauhassa sytyttää pienen nuotion. Ryu oli toki tervetullut seuraksi, mutta mikäli tuo halusi lähteä, Ouragan ei estelisi. Hän voisi kyllä jälkikäteen seurailla muuttohaukkaa ihan hyvin.

Ouragan ei sanonut enää mitään Ryulle, polvistui vain nuotionsa ääreen ja alkoi sytyttää sitä. Punertavat ja keltaiset kipinät nuolaisivat ahneesti kuivia oksia sekä lehtiä ja liekit alkoivat tanssahdella hiljaa paukahdellen. Tulessa oli jotain kaunista ja maagista, jotain yliluonnollistakin verrattuna muihin elementteihin. Tietenkään yksi ei ollut toistaan voimakkaampi, mutta joskus tuntui siltä. Ouragan jäi istumaan nuotionsa ääreen, lisäsi muutaman isomman puun ja otti taas huilun repustaan. Varjot tanssivat nuotion ympärillä, ne olivat epämääräisiä kuvioita puun rungolla, maassa ja haltian keholla. Valkeat hiukset värjääntyivät punertaviksi. Ouragan kohotti huilun uudelleen huulilleen ja jatkoi kaunista soittoaan, välillä vilkaisten muuttohaukkaa. Erilaiset soinnut hyppivät ja tanssivat jälleen ilmassa, kiemurtelivat pitkin metsää leikkisästi. Ouragan hieman viittasi toisella kädellään maata nuotion vieressä, sanattomana kutsuna Ryulle, että tuo voisi halutessaan tulla istumaan myös tulen lämpöön.

Elementalisti katsoi Ouragania odottavasti ja pieni hymy kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kuuli tämän sanat. Hyvä, että toinen tajusi tilanteen näin nopeasti. Ryu ei aikonut paljastaa mitään. Hän nyökkäsi vain toisen sanoille ja hymyili hieman, kun haltia katsahti häneen. Ryu käänsi katseensa jälleen kohti tummaa lampea ja vain sivusilmällä piti silmällä Ouragania. Hän ei virkannut mitään, eikä toinenkaan näyttänyt olevan halukas jatkamaan enää keskustelua.

Kuullessaan nuotion rätisevän äänen, Ryu hieman vilkaisi sitä valkeat silmät sen kajossa hetken hehkuen. Hän ei halunnut häiritä Ouraganin rauhaa enempää, mutta ei halunnut lähteäkään vielä, joten piti etäisyyden. Ryu astahti lähemmäs rantaa ja huomasi samassa, että yhä puristi leipämurusia kädessään. Hän huokaisi ääneti ja avasi nyrkkinsä. Leivänmuruja tipahteli hieman maahan, mutta ne mitkä jäivät hänen kämmenelleen, mies poimi suuhunsa. Olisi ollut typerää haaskata koko palasta.
Sointuva musiikki hiipi jälleen Ryun alitajuntaan ja hän hymyili itsekseen. Haltia soitti kauniisti ja sitä kuunteli mielellään. Ehkä nyt oli hyvä aloittaa se, mitä hän todella oli tullut tänne tekemään. Tänä yönä metsän pedot eivät pelottaneet häntä lainkaan. Hän oikeastaan tahtoi, että ne löytäisivät hänet ja tekisivät selvää jälkeä. Ryu halusi pois, paikkaan jossa Sayashi ei enää voisi satuttaa, kahlita ja hallita häntä.

Vilkaistessaan Ouragania uudemman kerran, hän huomasi tämän taputtavan hieman maata nuotion vierellä, kutsuen häntä istumaan. Ryu epäröi hieman ennen kuin totteli sanatonta ehdotusta. Hän istahti maahan ja oli vaiti, liekkeihin tuijottaen. Mies kuunteli huilun vienoa sointia ja uppoutui ajatuksiinsa. Hän vilkaisi hieman Ouraganin suuntaan ennen kuin alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Ryu veti hitaasti viittansa kätköistä avaamattoman viskipullon, jota pyöritteli mietteliäänä kädessään ennen kuin avasi sen. Hän maistoi hieman juomaa ennen kuin katsahti Ouraganiin ja kohotti pulloa hieman kysyvästi tätä kohden, jospa toinenkin haluaisi pienen maistiaisen.

Ouragan ei lopettanut soittamista hetkeksikään, mutta tarkkaili jatkuvasti sivusilmällä Ryuta. Tuo muuttohaukka tuntui olevan äkkiä täysin eksyksissä. Nyt kun haltia tarkasteli, Ryun olemus oli jotenkin selvästi muuttunut. Tuo oli yksin, eksyksissä, vailla minkäänlaista päämäärää sillä hetkellä. Jotenkin tyhjä olemus, kuin pohjaton suru tai pelko raastaisi miehen ajatuksia. Ouragan kuunteli ympäristöä soittaessan hiljaista musiikkia. Luonto tuntui olevan hyvin äänetön ja rauhallinen, aivan kuin se nukkuisi. Jossain kauempana ulvahti yksinäinen susi, sitten toinen ja kolmas, kunnes taivaankannen täytti eläinten aavemainen, mutta kaunis laulu. Se tuntui sopivan hyvin yhteen huilun hyppiviin nuotteihin ja muuttuviin ääniin. Yksi kerrallaan laulu lakkasi ja metsään laskeutui taas hiljaisuus. Ainoastaan pienen huilun yksinäinen ääni hiipi vielä metsikössä.

Ouragan katsoi uudemman kerran muuttohaukkaa, tuo tullessa nuotion ääreen istumaan. Edelleen yhtä surumielisen oloinen. Voi poloista. Ouraganin mustat silmät tarkkailivat vaivihkaa Ryuta, tuon kaivaessa viskipulloa esille. Vai että viskiä. No, haltia ei tullut humalaan, mutta tiesi tuon aineen olevan ihmisille aika voimakkaasti vaikuttavaa. Silti Ouragan kieltämättä piti alkoholijuomista. Osa niistä, kuten viski, maistuivat ihan hyville. Riippui tietysti vähän millaista se oli. Ainakaan hänelle ei voinut tulla riippuvaisuutta. Ouragan laski huilun huuliltaan ja katseli hetken aikaa Ryuta, sitten viskipulloa.
"Kiitos."
Haltia nyökkäsi pikkuisen ja otti pullon käteensä. Ouragan otti kulauksen väkevää juomaa ja miltei heti perään ravisti hiukan päätään.
"Huh, melko voimakasta."
Valkotukka ojensi pullon takaisin omalle omistajalleen. Toivottavasti Ryu ei nyt joisi itseään ihan sekaisin, muuten tuota pitäisi vahtiakoko yö.

Ryu ei viitsinyt vaivautua hymyilemään Ouraganille tämän ottaessa tarjotun huikan pullosta. Hän nyökkäsi vain ottaessaan pullon takaisin. Niin, olihan se voimakasta. Mitä voimakkaampaa, sen tehokkaampaa.
"Niin. Hyvää silti", hän sanoi ottaessaan uuden kulauksen, mikä sai aikaan pienen puistatuksen hänen kehossaan. Juoma lämmitti mukavasti tulen kajon lisäksi. Hän miltei kaipasi jälleen Ouraganin huilun sointia, mutta ei ajatellutkaan pyytää toista soittamaan lisää. Jos Ouragan tahtoisi soittaa, tämä epäilemättä myös tekisi niin ilman mitään pyyntöjä tai vaatimuksia.

Ryu käänsi katseensa takaisin tuleen. Sen leikkiä oli mukava seurailla. Se ei koskaan pysynyt aloillaan, siinä saattoi nähdä erilaisia muotoja jos tarkkaan katsoi. Tuli oli lumoavaa.
Elementalisti otti muutaman isohkon kulauksen jälleen viskiä ennen kuin tarjosi uudelleen pulloa Ouraganille. Eihän haltia tuosta humalaan tullut, mutta Ryu oli silti kohtelias ja tarjosi kuitenkin. Sillä hetkellä hän oli miltei iloinen, ettei ollut haltia. Oli paljon enemmän valinnanvaraa humalaa aiheuttavien juomien suhteen.

No ainakin Ryu tuntui nauttivan tuosta juomasta. Ouraganille riitti yksi kulaus, enempää hän ei tarvitsisi. Vaikka he eivät puhuneet mitään siinä ollessaan, oli mukavaa tietää, että seurassa oli edes joku. Pelkkä hiljainen, henkinen läsnäolo riitti aivan hyvin haltialle. Oikeastaan valkotukkaa olisi alkanut melkoisesti ahdistamaan tätä suurempi läheisyys. Ryun tarjotessa lisää viskiä, Ouragan nosti kättään torjuvasti, mutta mahdollisimman kohteliaasti. Pullosta oli taas lähtenyt huomattavan suuri osa, kohta se olisi jo puolillaan. Eihän se Ouraganille kuuluisi, mutta kai tuo oli aika vaarallista touhua. Ihmiset menivät helposti sekaisin ja tekivät kaikkea enemmän tai vähemmän tyhmää.
"Tuota... Ihan uteliaisuudesta, miten ajattelit päästä takaisin kaupunkiin? Tuossa tilassa voi olla vaarallista jäädä metsään."
Ouragan päätti lopulta ilmaista pienehkön huolenaiheen. Ouragan ei ihan mielellään jäisi aikuisen miehen lapsenvahdiksi, jos tuo sammuisi keskelle korpea. Paljonkohan Ryun pää edes kesti alkoholia? No sehän nähtäisiin varmaan aika pian.

Ouragan puhdisti hihaansa huiluaan ja jatkoi pian sen soittamista. Nyt sävel muuttui. Se oli rauhallinen ja lempeä, juuri sellainen kappale, millä soitettiin joku toinen uneen. Välillä siinä oli iloisia, pirteitä pikku piipityksiä, aivan kuin ne sanoisivat "Hei, älä nukahda vielä, soitto jatkuu". Sitten sen taas rauhoittui, vain odottaakseen uutta hyppyä. Välillä Ouragan tosin tarkkaili, ettei muuttohaukka tekisi mitään hölmöä. Tuo tuoksahti jo lievästi alkoholilta. Aikaisemmin Ryussa oli ollut minttua tai inkivääriä muistuttava tuoksu. Eipä enää. Haltia pyöritti silmiään ja jatkoi soittoaan.

Ryun juomistahti oli rauhallinen, mutta kuitenkin melko nopea. Hänellä ei ollut halua häiritä Ouragania enempää kuin oli tarpeen. Elementalisti olisi aivan hyvin voinut jo lähteä, mutta jostain syystä hän halusi valmistautua toivon mukaan viimeiseen matkaansa jonkun kanssa. Tuo haltia sattui nyt olemaan siinä, joten Ryu käytti tilaisuuden hyväkseen. Häntä ei haitannut lainkaan, kun toinen kieltäytyi uudesta huikasta, päinvastoin Ryu oli hyvillään, että sai itselleen enemmän juotavaa.

Elementalisti naurahti hieman Ouraganin sanoille ja otti uuden kulauksen viskistään.
"Ajattelin kävellä niin kuin aina ennenkin", hän sanoi ja heilautti hieman kättään Miran suuntaan. Juoma hänen pullossaan läikkyi uhkaavasti laidalta toiselle. Hänen äänensä ei ollut enää niin vakaa kuin vähän aikaa sitten.
"Ei sinun tarvitse miettiä asiaa. Tämä on ihan tarkoituksellista", Ryu virnisti ja kohotti jälleen pulloaan, nostaen sen jälleen huulilleen uuteen pitkään kulaukseen.

Ouraganin soittoa kuunnellessaan Ryu ajatteli elämäänsä. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka oli samalla niin tyhjä, mutta kuitenkin täynnä ahdistusta ja surua. Hän tuijotti liekkeihin, vähän väliä ottaen uuden huikan viskiä.

Ouragan keskittyi soittamiseensa, jokaiseen pieneen säveleen ja nuottiin, muttei voinut silti olla seuraamatta Ryun toimia. Muuttohaukka vielä vaurioittaisi siipensä liian nopeassa syöksyssä. Sitten se ei enää nousisi koskaan lentoon. Ryun puhe alkoi jo sammaltaa hieman, aine vaikutti nopeasti. Ouragan pyöritti silmiään ja keskittyi taas soittoonsa, mutta se ei enää ollut kuten aikaisemmin. Soinnut eivät kulkeneet enää sulavana virtana, täydellisenä harmoniana, nyt seassa oli sinne kuulumattomia pikkusointuja. Ehkäpä sitä ei ulkopuolinen kuullut, musiikki oli edelleen yhtä kauniista jonkun toisen korviin, mutta Ouraganin perfektionistin korvat eivät sietäneet yhtään virhettä hänen huilunsa laulussa. Hän ei pystynyt keskittymään Ryun juomisen johdosta. Haltia tuhahti ärtyneenä ja laski huilun jälleen kerran huuliltaan. Hän oli joskus huolehtivainen persoonsa, oli aina pitänyt sokeasta veljestäänkin huolta kun pystyi, vaikka saikin kopautuksen sauvasta päälaelle liiallisesta hyysäämisestä silloin tällöin.

Ouragan tuhahti uudelleen ja kohensi tulta. Kipinät nousivat taivaalle pikkuisena pilvenä, kuin lauma tulikärpäsiä.
"Kävellä? Tuskin. Hoipuit vain jyrkänteeltä alas tai jokin syö sinut."
Ouragan mutisi ja katsahti jälleen seuralaistaan. Mikä ääliö. Tarkoituksellista? Tuo halusi juoda itsensä umpikänniin ja yrittää kotiin? Ouragan pudisteli päätään. No eihän hänelle kuulunut, mitä toinen teki. Silti hän ei halunnut päästää Ryuta ihan yksikseen hortoilemaan metsään.
"Olet idiootti. Aamulla sinulla on vain hirveä olo, mikäli olet elossa."
Haltia jatkoi mutinoitaan, muttei ollut varma, kuuliko muuttohaukka enää mitään noiden viskin turruttamien aistiharhojen läpi. Hetkekin Ouragan nousi tulen äärestä ja käveli järven luokse juomaan sen viileää ja raikasta vettä. Toivottavasti Ryu ei sillä aikaa kaatuisi nuotioon. Miksi juuri Ouragan? Miksi juuri hänen piti vahtia tuollaista umpitolloa viskisieppoa? Hän voisi olla missä tahansa muualla, mutta ei. Ihmiset olivat niin turhia olentoja. Pyh!

Ryu jatkoi juomistaan välittämättä juurikaan Ouraganin sanoista. Toinen oli lopettanut soittamisen, mutta mitäpä se hänelle kuului. Haltia teki niin kuin halusi. Ja hän teki niin kuin halusi ja tällä hetkellä hän halusi juoda itsensä kuoliaaksi.

Elementalisti hieman kohautti olkiaan Ouraganin kommentille hirveästä olosta ja virnisti.
"No, jos hyvin käy, en ole elossa enää huomenna", Ryu sanoi ja hymyili. Ajatus kuolemasta houkutteli häntä, koska hän ei tiennyt, mihin muualle olisi paennut. Hän ei olisi pystynyt tappamaan ketään muita, ei edes päästäkseen eroon Sayashista. Hän murhaisi ennemmin itsensä kuin Sayashin, vaikka mies epäilemättä ansaitsi kuolla. Ja jos tämä kuolisi, moni muu henki säästyisi.

Ryu nosti jälleen pullon huulilleen. Viski tuntui maistuvan joka kulauksen jälkeen vain paremmalle. Hän oli hyvillään, että oli valinnut juuri sen viimeiseksi juomakseen. Hän tihrusti pulloa hieman harittavin silmin ja kurtisti kulmiaan. Juomaa oli jäljellä enää uhkaavan vähän.
"No niin", Ryu sanoi sitten ja onnistui hoippuroimaan jaloilleen. Hetken hän horjui paikoillaan ennen kuin pääsi kunnolla tasapainoon. Silloinkin maailma tuntui hieman pyörivän ympärillä.
"Oli oikein mukava tutustua", hän sanoi. "Minä lähden nyt kaupunkiin... susi... kaupunkisusi susien juokse... luokse.. kotiin Miraan. Hyvästi." Ryu huitoi pullollaan ympäripyöreästi ja lähti hoippuroimaan kohti Miraa - tai niin hän ajatteli. Mira vain sattui olemaan täysin vastakkaisessa suunnassa. Hän oli todellakin maistissa, eikä aivan lievästi. Ryu ei ollut syönyt juurikaan mitään ennen Ouraganin tarjoamaa leipäpalasta, joten hänen vatsansa oli jokseenkin tyhjä. Ja tyhjään mahaan juominen ei tainnut olla järin viisasta, ellei sitten tosiaan halunnut juuri sellaista olotilaa, mikä Ryulla nyt oli.

Ryun koko olemus näytti hyvin kurjulta. Tuo yritti hukuttaa surujaan ja ongelmiaan väkeviin, mutta siitä tulisi vain aivan varmasti lisää ongelmia. Ouragan katseli tummilla silmillään muuttohaukkaa ja hieman pudisteli päätään. Ryu oli sekavassa, säälittävässä tilassa. Humalatilalla yritettiin päästä pakoon todellisuutta, turruttaa pää oudoilla ajatuksilla, joissa ei ollut mitään tolkkua. Aistiharhat sekoittuivat yhdeksi, kaaottiseksi kauneudeksi, jonka turvin pääsi aivan toisiin maailmoihin. Ihmiset olivat niin tyhmiä. Eivät kohdanneet pelkojaan, pakenivat kuin kaniinit lähimpään koloon ja toivoivat, että asiat kääntyisivät parhain päin.

Oli vaikea sanoa, olivatko Ryun sanat pelkkää humalaista mongerrusta, vai halusiko tuo ihan tosissaan kuolla. Ainakin vahvasti nyt vaikutti siltä. Kuolla? Miksi ihmeessä? Mies parhaassa iässä. Ongelmat oli tehty voitettaviksi, ei siksi, että lusikka pitäisi heittää nurkkaan. Ihmiset olivat muutenkin kuolevaisia, miksi he väen väkisin halusivat kuolla ennen aikojaan? Oli Ryulla kuinka vaikea ongelma tahansa, varmasti siihenkin oli ratkaisu. Kaikkeen oli. Ouragan katseli nyt veden ääreltä muuttohaukkaa, joka vain joi ja joi, kuin kuivuudesta kärsinyt kasvi. Valkotukka edelleenkin vain katsoi tarkasti, Ryun alkaessa nousta jaloilleen. Ryu huojui kuin syysvilja, hoippui ja heilahteli. Ihme, että mies pääsi edes jaloilleen. Lihakset eivät selvästi totelleet, hermot lähettivät vääriä impulsseja vääriin paikkoihin. Ouragan kohottautui myös jaloilleen, muttei vieläkään sanonut mitään.

Valkotukka kuunteli hetken aikaa puuroista sammallusta. Ilmassa tuoksui väkevä alkoholi, ikävä löyhkä. Vai että Miraan oltiin menossa, se kyllä oli täysin vastakkaisessa suunnassa. Muuttohaukka oli menossa kohti ikimetsää. Muutamalla nopealla ja äänettömällä harppauksella, Ouragan oli Ryun vieressä.
"Jospa nyt kuitenkin jäisit tänne nukkumaan pääsi selväksi."
Ouragan yrittä ystävällisesti ja varovasti hieman ohjata Ryuta takaisin nuotion lämpöön. Samalla hän otti myös viskipullon pois miehen käsistä.
"Ja tämä on turha."
Haltia lisäsi.

Ryu tihrusteli nähdäkseen kunnolla eteensä. Maailma tuntui kieppuvan ja askeleet mukavan ilmavilta. Hän ei edes tiennyt, mihin astui. Humala oli noussut nopeasti. Hän ei ollut edes tajunnut sitä istuessaan vain paikoillaan. Ryu säikähti hieman huomatessaan Ouraganin yhtäkkiä vierellään.
"En. Suunnittelin tämän jo ennen kuin tulin tänne. Älä nyt pilaa suunnitelmaani", hän sanoi, katsoen haltiaa milteinpä anovasti.

Ouragan sai pullon hänen kädestään melkoisen vähällä vaivalla. Ryu ei yrittänyt oikeastaan paljoa estelläkään. Hän oli jo tarpeeksi humalassa suunnitelmaansa varten.
"Saat loput", hän virnisti hieman ja livahti pois Ouraganin kosketuksen läheltä. Kuitenkin mies otti omituisen harha-askeleen ja miltei kaatui hoippuroidessaan kohti Miraa, joka edelleen oli eri suunnassa kuin hän yritti suunnistaa. Ilman avulla suunnistaminen olisi ollut hyvin helppoa, mutta Ryu ei halunnut nyt turvautua ilmaan. Hänhän voisi pian löytääkin perille, mitä hän ei halunnut niin kovin palavasti. Mitä kauemmas Sayashista, sen parempi. Tosin, vaikka hän lähtisikin karkuun, Sayashi löytäisi hänet. Siitä hän oli vuoren varma.

Noh, Ouragan nautti suunnitelmian pilaamisesta, tämä ei ollut mikään poikkeus. Anova katse tosin ei saanut yhtään enempää sympatiapisteitä nousuun, nimittäin tuossa tilassa, ilme näytti lähinnä kärsivän ketun irvistykseltä. Ei kovin charmikasta. Ja edelleen yhtän itsepäinen muuttohaukka oli päättänyt mennä haluamaansa suuntaan. Ouraganin ystävällinen ohjaaminen ei tehonnut lainkaan, vaan Ryu ravisteli itsensä irti ja päättäväisenä lähti kulkemaan. Kuinka päättäväinen nyt saattoi humalainen olla. Hieman luovuttaneena haltia nosti käsiään, jos kerta Ryu nyt halusi mennä menojaan, siitä vain. Loput viskistä tosin haltia kaatoi maahan.

Ehkäpä humalassa oli jotain, mikä nappasi aina kaikkien uteliaisuuden, myös haltian. Ouragan liikkui äänettömästi aivan Ryun vanavedessä, seuraili tämän horjahtelua ja kompuroimista. Pienikin juuri tai kivi oli nyt petollinen ansa, jossa saattoi nyrjäyttää nilkkansa.
"Tuota, Mira on tuonne päin..."
Ouragan päätti kuitenkin sen verran auttaa, että antoi oikean suunnan Ryulle ja käänsi tämän miltei väkipakolla ympäri, jotta mies edes kulkisi oikeaan paikkaan.
"Oletko varma, ettet halua vain levätä yön yli ja miettiä tilannettasi aamulla? En oikein usko, että haluat menettää henkeäsi juomisen takia."
Haltia vielä yritti ehdottaa mahdollisimman ystävällisellä äänellä, katsoen nyt Ryuta suoraan silmiin. Ouragan pysytteli tiiviisti muuttohaukan kintereillä, aivan kuin utelias korppi. Olisihan se kurjaa, jos Ryu seuraavana päivänä heräisi sisälmykset pitkin pientareita jonkun pedon takia ja katuisi sitä, että näin pääsi käymään. Noin sotkuisessa tilassa, ei kannattanut tehdä elämän suuria päätöksiä.

Ryun hoipertelu olisi saattanut jonkun ulkopuolisen mielestä näyttää huvittavalta, ellei säälittävältäkin. No, hän oli hieman säälittävässä mielentilassa. Omasta mielestään hänellä oli kuitenkin täysi oikeus haluta pois. Jos hänen rohkeutensa ei riittänyt itsensä tappamiseen selvin päin, hän oli järkeillyt, että se riittäisi humalapäissä. Nytkään hän ei kuitenkaan itse halunnut suorittaa tehtävää vaan olisi mieluusti luottanut sen metsän pedoille. Moni muu hänen sijassaan olisi tehnyt sen jo aikaa sitten. Ryu ei edes tiennyt, kuinka oli jaksanut kestää näin pitkään Sayashia. Hän oli yrittänyt paeta, unohtaa kaiken ja elää elämäänsä, mutta aina, kun hän oli kuvitellut päässeensä edes jotenkin jaloilleen, Sayashi oli muistuttanut olemassaolostaan. Ryu oli tuntenut Sayashin olemassaolon koko kehollaan. Muisto kaikesta siitä ei jättänyt häntä silloinkaan, kun hän joi. Joku saattoi sanoa, että joi unohtaakseen, mutta Ryu ei sanonut niin. Hän tiesi, ettei unohtaisi sitä silloinkaan.

Ryu ei unohtanut sitä nytkään. Ouraganin tarttuessa häneen ja kääntäessä hänet Miran suuntaan, Ryu yritti vastustella toisen voimaa. Fyysisesti haltia oli häntä monta kertaa vahvempi.
"En minä menetä henkeäni juomisen takia", hän kivahti. Ryun silmistä kuvastui ahdistus, kun hän pysähtyi horjuville jaloilleen ja kääntyi katsomaan Ouragania. "Minä olen miettinyt tätä jo kauan. Olen täysin v-varma, että h-haluan jatkaa tuohon suuntaan." Hän viittoi siihen suuntaan, mihin oli ensin ollut menossa. "En halua mennä enää M-miraan. E-en h-hänen luokseen... ei enää..."
Ryun vuodatus oli yhtäkkinen. Hänen äänensä vapisi, pelko ja ahdistus olivat käsinkosketeltavissa. Hän tarttui Ouraganin paidan rinnuksista ja puristi lujasti kangasta.
"Älä p-pakota minua menemään sinne takaisin. T-Tachella e-ei ole hätää, kun m-minä olen p-poissa", Ryu jatkoi nieleskellen kyyneleitään, joita oli alkanut valua hänen poskilleen. Selvin päin niitä tuskin olisi tullut.

Ouragan ei oikein tiennyt, oliko tilanne huvittava vai surullinen. Toisen humalaan oli vaikea suhtautua. Se ei vaikuttanut sellaiselta iloiselta pikku hiprakalta, jolloin kaikki oli hauskaa ja heinäsirkkojen hyppiminen nauratti. Ei. Tämän herran humala oli pakotettua unohtamista, jotain piti saada sammumaan aivojen sopukoista lopullisesti. Noin sekopäisessä tilassa sitä saattoi tehdä ihan mitä vain, lähinnä tyhmiä asioita. Ouragan oli joskus lapsena tiputtanut alkoholia veteen ja sen jälkeen lauma nuijapäitä oli uinut miltei ylösalaisin ja törmäillyt jokaiseen esteeseen. Jos ihmiset olivat kuten nuijapäät, tuo muuttohaukka olisi pulassa. Ihmeen paljon Ryu pistikin hanttiin, haltian yrittäessä näyttää oikeaa tietä.
"Päädyt vain järveen, jos sinne menet..."
Ouragan mutisi, mutta antoi kuitenkin hoippuroivan miekkosen mennä minne humalainen mieli ohjasi. Ei hän ollut Ryun vahti.

Mutta tilanne muuttui äkkiä, yhdessä ainoassa hetkessä. Tuntui kuin koko tilanne ja maailma olisi vaihtunut toiseen, ei ollut päihtyneen itsevarmaa ja määrätietoista Ryuta, tuosta tuli hetkessä surkea, kuin juuri kuorioutunut linnunpoika. Sen näki koko olemuksesta, aivan kuin Ryu olisi lysähtänyt kasaan ja luovuttanut täysin. Ryun tarttuessa Ouraganin paidasta kiinni, haltia sävähti ja meinasi vetäytyä taaemmas. Hän ei juurikaan pitänyt fyysisestä kosketuksesta, mieluiten pysyi liian kaukana kuin liian lähellä, mutta muuttohaukan sen hetkinen tila ja sanat Tachesta saivat Ouraganin rauhoittumaan ja pysymään paikallaan.
"Ihan... Ihan rauhassa vain."
Ouragan mutisi, oikein tietämättä mitä sanoisi. Hän oli surkea lohduttaja. Ryun kyynelistä jäi pieniä täpliä Ouraganin paitaan ja haltia pudisti hieman päätään.
"Et selvästi ole tarpeaksi kunnossa mennäksesi yhtään mihinkään. Jäisit tänne nukkumaan, mieti sitten tilannettasi uudelleen aamulla."
Ouragan hieman ehkä toisteli sanojaan, mutta ehkäpä muuttohaukka ei ensimmäisellä kerralla ymmärtänyt sekavan mielentilan vuoksi. Tosin, oli mielentila mikä tahansa, mieli oli aina sama. Haltia kohotti hieman kättään miettiväisenä. Tämä olisi oivallinen tilaisuus lukea hieman ajatuksia ja saada selville Tachen olinpaikka, mutta toisaalta, Ouraganilla oli korkea moraali. Ei tuo tekisi mitään vastoin toisen tahtoa, varsinkaan tuollaisessa humalatilassa. Sitäpaitsi, Ryu oli melko säälittävän näköinen. Ei hän haluaisi mitään pahaa toiselle, sanoistaan ja teoistaan päätellen muuttohaukka oli kokenut ihan tarpeaksi pahaa elämässään. Haltia tyytyi vain laskemaan kätensä Ryun pään päälle ja hieman taputtamaan vaaleita hiuksia.

Ryun ajatukset eivät oikein kulkeneet. Hän toisaalta halusi jonkun lohduttavan ja olevan lähellä, mutta toisaalta hän halusi juosta kauas pois niiden petojen luokse, minne hän oli alunperin suunnitellutkin menevänsä. Hän huomasi pitelevänsä kiinni Ouraganin paidasta ja huomasi myös, että siihen oli pyyhkiytynyt hänen kyyneleitäänkin. Toinen ei kuitenkaan työntänyt häntä pois, vaan taputti jopa päähänkin.

Ouragan ei kuitenkaan näyttänyt ymmärtävän hänen ongelmaansa lainkaan. Miten olisikaan ymmärtänyt, jos tämä ei ollut itse kokenut sitä samaa piinaa, jota Ryu oli saanut kestää jo miltei puolet elämästään. Ryu halusi pois, pakoon, kauas Sayashista. Hän päästi irti Ouraganin paidasta. Miksi hän ylipäätään oli murtunut näin täysin tuntemattoman miehen läsnäollessa? Toinen vain sattui olemaan siinä ja Ryu vain sattui olemaan niin humalassa, ettei edes tiennyt missä asui. Tai kyllähän hän tiesi, ei vain juuri nyt osannut sinne.

"Miksi sinä olet tuollainen?", Ryu kysyi vetäytyen kauemmas haltiasta. "Moni muu ei välittäisi lainkaan, mihin o-olisin menossa tästä. Joku muu o-olisi varmaankin ryöstänyt ja r-raiskannut minut. M-mutta ei se m-mitään. O-olen tottunut siihen. Varsinkin j-jälkimmäiseen. Hän on aina niin h-helläkätinen..." Ryun ääni häipyi pelkäksi ironiseksi kuiskaukseksi ja nieleskelyksi. Hän ei tiennyt, saiko hänen puheestaan edes selvää, mutta eipä se elementalistia haitannut.

Kyyneleitä ei tullut enää. Sen sijaan katse oli kylmä ja tyhjä, eivätkä hänen silmänsä kohdistuneet juuri mihinkään. Hänen ajatuksensa olivat syvällä muistoissa, joita hän ei pystynyt pakenemaan edes humalaan. Siinäkin hän oli epäonnistunut. Kuolemaan juomisessa. Hänen seurassaan oli Ouragan, haltia, eikä niitä petoja joita hän oli toivonut kohtaavansa. Eikö hänen piinansa loppunut koskaan?

Tilanne oli kieltämättä hieman absurdi eikä Ouragan oikein osannut sanoa, halusiko hän olla tässä tilanteessa mukana vai ei. Toisaalta tuo pieni muuttohaukka näytti niin murtuneelta, ettei hän raaskinut häätää toista poiskaan. Jäisi vain paha omatunto moisesta. Mistäköhän Ryu edes oli niin poissa toltataan, että itki aivan tuntemattomalle haltialle niinkin vuolaasti. Ouragan vähän raapi poskeaan mietteliäänä, tietämättä oikein, mitä tässä nyt pitäisi tehdä. No, hän voisi tietysti iskeä Ryuta niskaan, jolloin tuo menettäisi tajunsa. Eihän se kovin kilttiä ollut, mutta ainakin muuttohaukka pysyisi täällä, eikä hoipertelisi haastamaan riitaa ensimmäisen karhun kanssa, joka tuli vastaan.

Ryu päästi kuitenkin irti, kysellen Ouraganin motiiveja tähän kaikkeen.
"Koska voin olla."
Ouragan vastasi arvoituksellisesti ja kohautti harteitaan. Eipä hän osannut paremminkaan vastata, kun ei itsekään tiennyt. Mutta jälkimmäiset sanat muuttohaukan suusta saivat haltian vatsan kääntymään ympäri ja kuvottava olo kävi lävitse koko ruumiin. Saattoihan se olla vain humalaista jupinaa, mutta oliko Ryu todella joutunut raiskauksen uhriksi, useampaan otteeseen? Inhon väre kulki pitkin Ouraganin selkärankaa. Kammotava, oksettava ajatus. Ouragan ei ikinä tekisi jotain niin alhaista kellekkään, miehelle tai naiselle. Hänen puolestaan jokainen raiskaaja voitaisiin polttaa elävältä. Ouragan ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän olisi muuten päästänyt suustaan jotakin inhottavaa. Nyt ainakin Ryu sääli tuota nuorta miestä.

Hetken aikaa Ouragan kokosi ajatuksiaan ja huokaisi pari kertaa syvään, rauhoittaakseen itseään.
"No... Ainakaan nyt sinun ei tarvitse pelätä kumpaakaan niistä."
Haltia lopulta mutisi, tietämättä, kuuliko Ryu mitään. Tai enemmänkin ymmärsikö. Siltikin. Ajatus oli yököttävä. Miten joku saattoi olla niin julma, että raiskaisi toisen? Se oli vain niin... epänormaalia. Ouragan tarkkaili katseellaan muuttohaukkaa, sanomatta enää mitään. Jostain syystä hän etsi katseellaan teräaseita katseellaan.

Ryu oli vaiti pitkään, tuijottaen vain eteensä harittavin silmin. Hänen ilmeensä oli ahdistunut ja lyöty. Hänen päänsä oli painuksissa ja pitkät, valkeat hiukset peittivät kasvot miltei näkyvistä. Mies vapisi ja sen erotti selvästi, vaikka hän ei pystynyt seisomaan muutenkaan kovinkaan suorassa sillä hetkellä. Mitä Ryun ajatuksissa risteili, siitä hän tuskin itsekään muistaisi mitään seuraavana päivänä.

Yhtäkkiä elementalisti kuitenkin kohotti katseensa Ouraganiin. Humalatilaan nähden katse oli yllättävän terävä.
"Joitko sinä kenties jo sen viinapullon?" hän kysyi hiljaisella äänellä. Ympäröivä öisen metsän hiljaisuus sai lauseen kuulumaan yllättävän kovaa eikä se sopinut lainkaan yhteen vallitsevan luonnon harmonian kanssa. Ryu tosin ei sitä tiedostanut. Hänen teki vain mieli lisää juotavaa.

"Jos minä en tänä yönä kuole, h-haluan lisää juotavaa", hän mutisi. Samassa Ryu ei enää jaksanut seistä vaan istuutui muina miehinä siihen missä sattui olemaan. Nurmi oli pehmeää ja hieman kosteaa hänen allaan.
"Juotavaa", elementalisti toisti hymyilemättä, venyttäen vokaaleja puhuessaan. Hän katsoi Ouraganiin aivan kuin odottaisi tämän tekevän asialle jotakin.

No, ainakin puheenaihe vaihtui, tilanteen huomioon ottaen, hieman hilpeämpiin aiheisiin, kuin Ryun kärsineeseen menneisyyteen. Vaikka Ouraganin kävikin sääliksi miestä, hän oli mielissään, ettei asiasta puhuttu sen enempää. Vähän väliä haltia joutui tukemaan nuokkuvaa seuralaistaan. Humalatila vei viimeisimmänkin pisaran tasapainosta. Ja puheenaiheen myötä, muuttui myös Ryun käytös, jälleen kerran. Samantien ongelmansa unohtaen ja itsevarmana lisää juomista kaivaten, muuttohaukka läsähti maahan. Ouragan jäi seisomaan ja tarkasteli toista mustilla silmillään. Ensin tuo oli itkun partaalla, nyt taas kuin ei mitään. Kieltämättä haltia oli huolestunut siitä, miten loppuyö kuluisi ja mitä Ryu saisi vielä päähänsä tehdä. Ouragan alkoi myös pohtia, miksi hän itse edes sieti tätä kaikkea ja oli tilanteessa mukana? Hän voisi vain hipsiä muualle. Mutta, jo aikaisemmin todettu moraali esti senkin. Ryun syyttäessä Ouragania juomansa varastamisesta ja kinutessa sitten lisää, haltia vain tuhahti.
"Hankkiuduin eroon siitä juomasta. Ja tiedätkös pentu, minulla ei oikein ole halua tai jaksamista etsiä sinulle uutta pulloa."
Ouragan pudisteli päätään ja katseli vakavana Ryuta. Pienen ajan kuluttua, Ouragan kumartui hieman lähemmäs.
"Sitäpaitsi... Olet tarpeaksi sekaisin, kuin ihmissusi täysikuulla."
Haltia katseli hetken aikaa haastavasti Ryuta ja vetäytyi sitten nopeasti taaemmas, suoristautuen jaloilleen. Hienoa, hänen pitäisi vahtia kännistä ääliötä koko yö, eikä Ouragan edes hyötynyt tästä mitenkään. Pahuksen turhauttavaa.
"Jos haluat juotavaa, kokeile hakea lammesta, mutta älä huku."
Valkotukka vielä lisäsi mutisten. Hän ei uskonut Ryun olevan tarpeaksi typerä tai sekaisin kokeillakseen moista.

Ryu katsoi Ouragania odottavasti, mutta kuullessaan pullonsa kohtalosta hän huokaisi turhautuneesti.
"Äh, ei olisi pitänyt antaa pulloa sinulle ollenkaan", hän mongersi ja nakkeli niskojaan hieman ärsyyntyneenä.

Toinen kumartui lähemmäs häntä ja Ryu tuijotti uhmakkaasti takaisin, kuunnellen tämän sanoja kasvavan ärtymyksen vallassa.
"Entäs sitten, jos olen sekaisin. Minulla on siihen täysi oikeus", hän selitti sammaltaen, laskien kuitenkin katseensa ennen Ouraganin suoristautumista. Hän käänsi mielenosoituksellisesti kasvonsa pois päin haltiasta eikä edes huomannut käyttäytyvänsä kuin mikäkin neiti. Tai no, lähinnä hän käyttäytyi kuin känniääliö.

Vettä lammesta? Ei Ryu vettä halunnut, vaan vaikkapa viskiä. Harmi, ettei mukana ollut ketään maagia, joka olisi osannut loihtia vedestä jotakin vahvempaa. Mutta että vettä. Olihan sekin vaihtoehto. Hänen suutaan kuivasi ja häntä janotti. Siispä elementalisti hoippuroi uudelleen jaloilleen ja lähti astelemaan - hoippumaan - lampea kohti mitään sanomatta. Rannalle päästyään hän istahti alas ja alkoi lipittää vettä lammesta monilla eri käsikeinoilla, kunnes löysi itsensä ryystämästä sitä suullaan suoraan lammesta.

Ouragan pyöritti silmiään ja isahti takaisin puunjuurelle, kerta Ryu päätti mönkiä kohti lammikkoa sammuttamaan janoaan. Hukkuisi vielä... Ouraganilla ei ollut mitään havaintoa, kuinka syvä lampi oli, mutta ottaen huomioon, ettei pohjaa näkynyt, kyllä sinne yksi humalainen urpo aina mahtui vedenhaltioiden uhriksi. Ouragan puhalsi otsahiuksia silmiltään kyllästyneen oloisena ja puhdisti huiluaan hihankulmaan.
"Täysi oikeus olla sekaisin... Hmph..."
Ouragan mutisi itsekseen, tuskin kuuluvasti ja jatkoi huilun soittamista. Se rauhoitti hänen mieltään ja rentoutti. Ryu pärjäisi varmasti, edes tuo ei voinut olla niin ääliö, että molskahtaisi veteen. Sitäpaitsi, jos niin kävisi, kyllä sen kuulisi, joten tuo muuttohaukka päättäisi käydä pulahtamassa. Siispä Ouragan lopetti känniääliön kyttäämisen ja keskittyi soittamiseen.
Nuori iltahämärä alkoi vaihtua yöksi ja täysikuu alkoi hiljalleen kiivetä taivaalle. Ouragan katseli hopeisena hohtavaa ja vedestä peilin lailla heijastuvaa taivaankappaletta. Myös tähtiä alkoi syttyä pikkuhiljaa. Metsä tuntui rauhoittuvan myös yötä varten. Varjot liikahtelivat puiden rungoilla, aivan kuin ne kuuntelisivat Ouraganin vienoa huilunsoittoa. Tunnelma olisi ollut täydellinen, elleivät Ryun känniset äännähdykset olisi pilanneet sitä. Vähän väliä Ouragan joutui lopettamaan soiton liiasta häirinnästä. Ouragan meinasi jo lähteä muualle, mutta pohti sitten tilannetta. Hän voisi ehkä saada jonkinlaisia tietoja Tachen olinpaikasta.
"Joten, Ryu. Mites se sinun ystäväsi, Tache? Ei sinulla olisi minkäänlaista mielenkiintoa kertoa vähän hänestä?"
Ouragan katsahti näennäisen uteliaana humalaiseen olioon. Tosin, tuo voisi puhua aivan puutaheinää, mutta juuri nyt se oli parempi kuin ei mitään. Ouragan halusi vain etsintänsä päätökseen.

Ryu joi aikansa ja suoristautui sitten hieman vaivalloisesti istumaan lammen rannalle. Hän potki kengät jaloistaan ja kosketteli varpaillaan veden pintaa. Se oli oudon huvittavan näköistä oikeastaan, mutta hän vain tuhahteli itsekseen milteinpä ärsyyntyneenä. Hänen oli yhä jano, mutta ei vettä. Hänen teki mielensä jotakin muuta. Tuskin oli edes vaikea arvata, mitä.

Ouraganin huilun soitto oli kaunista ja sai Ryun ajatukset lentämään. Miksi opettaja Sayashi oli hänen mielessään jälleen? Tämä olisi saanut kuolla kupsahtaa eikä hän olisi välittänyt tippaakaan. Tai no, hän oli huomannut jollakin tasolla välittävänsä tästä. Miksi hän muuten olisi lohduttanut miestä joskus tämän herätessä jostakin kammottavasta painajaisestaan? Hän ei osannut määrittää suhdettaan Sayashiin. Rakastavaisia he eivät olleet eikä oppilas-opettaja suhde ollut ainakaan terve. Ehkäpä heidän suhteensa olikin enemmän isäntä-lemmikki tyyppinen. Ryu pudisti päätään rajusti henkäisten. Ei. Heidän suhteensa oli kuin... Ryu pudisti uudelleen päätään ja tuhahti. Hän ei edes keksinyt koko suhteelle sopivaa sanaa.

Ouraganin sanat herättivät hänet noista mietteistä. Tosin Sayashi ei jäänyt kauas ajatuksista, sillä tämä tuli heti hänen mieleensä uudelleen, kun hän muisti, mitä tämän kellarissa oli tapahtunut Tachen kanssa. Häntä puistatti.
"Tache on ihan hyvissä käsissä Acen kanssa. Et satu Acea tuntemaan? Kuulemma ihan maineikkaastakin haltiasuvusta. Zarian Ace Carelia..." Ryu alkoi puhua pälpättämään, juurikaan Ouraganiin katsomatta. "No kuitenkin, hänen kanssaan Tache asuu tällä hetkellä. Viimeksi, kun heidät näin, he olivat ihan onnellisen oloisia keskenään. S-Sayashin jälkeen ihan hyvä... että Tachella on nyt Ace vierellään. Onneksi Slade on hyvä parantaja... hän on paikannut minutkin monta kertaa, mutta en silti haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä muuten. Yhdessä pajassa se Tache on töissä, käy aina välillä siellä baarissa istumassa, missä Ace ja minä olemme töissä." Ryu selitti tietämättä oikein itsekään, miten sekavan oloista hänen puheensa oli.
"Kunhan Tache ja Sayashi eivät enää tapaa, kaikki on hyvin", Ryu puhui enemmän itsekseen ja nyökytteli päätään ajatuksissaan. "Opettajani osaa olla hieman julma joskus", hän sanoi ja katsoi Ouragania yllättävän terävästi pieni irvistys kasvoillaan. "Ole onnellinen, ettet ole hänen makuunsa." Voimaton, iloton nauru kantautui Ryun suusta, mutta se kuoli miltei samassa kuin oli alkanutkin. Katse vaelsi taas pois haltiasta. Hän tunsi olonsa kerrassaan kurjaksi.

Ouragan soitti rauhallisia säveliä ja välillä tarkkaili, miten pikku muuttohaukka pärjäsi. Suloisen hupaisa näky ehkä jonkun mielestä, mutta Ouragan uskoi tietävänsä, millaista tuskaa mies kantoi sisällään, joten tilanteessa näin ollen ei ollut mitään suloista, saatika sitten hupaisaa. Ymmärtää hän ei voisi koskaan, mutta tiesi kyllä. Mutta asia ei kuulunut millään tavalla haltialle, hän ei halunnut mennä sanomaan "Piristy nyt" tai "Tiedän, miltä sinusta tuntuu", koska tuollainen tuska oli niin yksityinen. Miksi hänen pitäisi yrittää piristää sellaisessa tilanteessa, jota ei tuntenut täysin? Ja miksi edes pitäisi piristää? Joskus oli hyvä antaa toisen surra. Suru ja viha puhdistivat kehoa ja antoivat tilaa taas uudelle, onnellisemmalle tunteelle.

No, ainakaan Ryu ei hukkunut, sillä tuo nousi vedenrajasta ihan omin avuin, hoiperteli jonkin aikaa ja jäi istumaan lammen rannalle. No, eiköhän miekkonen siinä pysyisi. Haltia jatkoi soittamistaan, katsellen nyt ympäristöön ja taivaalle. Ouragan olisi mielellään laulanutkin, ilta oli juuri sellainen upea, josta hän piti. Rauhallinen, hieman viileä ja hiljainen. Tuulikaan ei liikuttanut lehtiä. Mutta vaikka hänellä oli, jopa haltioiden mittapuulla, lumoava ääni, Ouragan mieluiten lauloi ainoastaan ollessaan yksin. Hänellä oli taiteellinen puoli, se vain ei päässyt usein oikeuksiinsa kyynisen ja tylyn oloisen ulkokuoren alta. Ouragan lopetti soittamisen ja laittoi huilun takaisin reppuunsa. Hän tarkkaili jälleen Ryuta, tuo oli alkanut puhumaan Tachesta.

Uteliaana ja aivan äänettä, Ouragan nousi jaloilleen ja lähti kävelemään Ryun luokse. Haltia pysähtyi suunnilleen metrin päähän muuttohaukasta. Ouragan oli aidosti hämmentynyt, Ryun puhuessa myös Carelian mahtisuvusta. Oli vaikea uskoa, että Tache oli siihenkin ujuttautunut.
"Tunnen sen suvun hyvin... Opetin Carelian nuorimpia poikia aikoinaan. Heidän isänsä oli hyvä ystäväni. Siitä on kauan... Ace ylettyi minua ehkä lantioon asti silloin."
Ouragan mutisi ja mittaili kädellään matkaa lantiostaan maahan. No, ehkä hän vähän liioitteli, mutta nuori Ace oli silloin ollut. Vuosisadat olivat nyt vaihtuneet, Acen pitäisi olla nyt miltei aikuinen haltia. Oli kiinnostaa nähdä, mitä surkeimmasta jousiampujasta oli kehittynyt. No, tärkeintä oli, että Ouragan tiesi nyt jotenkuten mistä etsiä Tachea. Haltiaseppiä ei ollut paljoakaan Mirassa, ja ne vähäistekin tunnettiin hyvin seppien piireissä. Löytäminen helpottui hetkessä.
"Voi, olen kyllä."
Haltia mutisi, istuessaan Ryun vierelle risti-istuntaan, muuttohaukan yrittäessä piikitellä häntä terävillä sanoillaan jostain Sayashista. Ouragan ei sen enempää alkanut kyselemään, kuka se mies oli ja miten Ryu liittyi hänen elämäänsä. Eihän se ollut haltian asia.

Ryulta meni Ouraganin sanat hieman ohi korvien, mutta jotakin hän silti ymmärsi. Ouragan tunsi myös Acen. Hän ei huomannut Ouraganin tulevan lähemmäksi ja hätkähti hieman huomatessaan, että tämä oli aivan hänen luonaan.

"Ai, tosiaan tiedät Acenkin", hän mongersi pienestä säikähdyksestään välittämättä. Sayashista puhuminen ei enää kiinnostanut häntä. Ylipäätään ajatus Sayashista tuntui ahdistavalta.
"Millainen Ace oli lapsena?" hän kysyi tapittaen Ouragania silmät sirrillään. Olihan Ace joskus kertoillut tarinoita lapsuudestaan, mutta Ouragania hän ei koskaan ollut maininnut. Tosin normaalisti Ace puhui aivan jostakin muusta. Tämän kanssa Ryu pystyi nauramaan - oikeastaan haltia oli opettanut hänet jälleen nauramaan. Ryu pystyi helposti kuvittelemaan Acen nauravaisena haltialapsukaisena, joka tuskin oli välittänyt sellaisista asioista kuin opiskelu. Hänellä oli tunne, että Ace oli hyvinkin saattanut koetella Ouraganin hermoja aikoinaan.

((sori, tuli vähän lyhyt :/))

Ouragan raapi leukaansa mietteliäänä. Hän joutui itsekkin kaivamaan muistojaan, jotta kunnolla osaisi kertoa Acesta. Mietteliäänä Ouragan oli alkanut nyppiä yhdestä kukasta terälehtiä yksi kerrallaan, kuin se olisi auttanut ajatuksien järjestelyssä jotenkin.
"Mitä nyt Acesta sanoisi..."
Haltia mutisi hiljaisena ja katseli tumman illan peittämää metsää ympärillään. Varjoja oli joka paikassa, minne vain katsoikin. Niin, katsominen ehkä auttaisi häntäkin muistamaan paremmin. Ouragan nousi jaloilleen ja heilautti kättään nopealla liikkeellä, jolloin hänen eteensä alkoi valua puista ja pensaista erilaisia varjoja. Pitkiä, mustia varjoja, jotka kurottelivat hämähäkkimäisiä raajojaan eri ilmansuuntiin. Aluksi maassa oli vain kasa varjoja, muodotonta ja elotonta ainetta, mutta Ouragan alkoi liikuttaa käsiään kasan yläpuolella, jolloin se alkoi saada muotoa.
"Tosiaan, hän ei ollut kovin pitkä, noin haltiaksi... Hyvin hoikka ja kepeä, aivan kuin etelätuuli, joka tuo kevään..."
Ouragan liikutti käsiään ilmassa, aivan kuin kuvanveistäjä savityön pinnalla, muokaten illuusiota aidomman näköiseksi ja elävän oloiseksi. Saatuaan valmiksi kehon, haltia alkoi tehdä hiuksia ja kasvonpiirteitä, yhtä sulavilla ja suurilla liikkeillä.
"Muistan sen hyvin. Silloin hänellä ei ollut kovin pitkiä hiuksia, mutta ne olivat aina pienillä leteillä. Poikamaiset, mutta sirot kasvot... Acen silmät olivat erikoiset, ne olivat niin täynnä elämää ja nuorta intoa, etten ole koskaan nähnyt sellaista."
Varjoista muodostettu patsas alkoi saada myös väriä, kunnes se näytti aivan keltä tahansa nuorelta haltiapojalta. Mietteliäänä Ouragan tarkasteli illuusiotaan ja istahti sitten takaisin maahan, todetessaan teoksen olevan melko hyvä.
"Ace oli kuin kevät. Pää täynnä unelmia ja satuja, joissa hän oleili suurimman osan ajasta, kuuntelematta lainkaan. Hyvin pirteä, lempeä ja enenerginen. Häntä oli mahdoton pitää yhdessä paikassa kovin kauan. Enkä ole myöskään tavannut ketään yhtä surkeaa metsästäjää. Ace ei koskaan oppinut, tai halunnut oppia, ampumaan jousella. Hänen veljensä oli paljon parempi ja lähti mielellään mukaani metsästämään ja vaeltamaan ympäri metsiä."
Ouragan hiljeni ja heilautti kättään, jolloin paikallaan seisova illuusio hajosi tuhansiksi, mustiksi palasiksi, jotka luikertelivat takaisin omille paikoilleen. Haltia risti kätensä rintakehälleen mietteliäänä ja tuhahti sitten.
"Mutta Ace oli lahjakas taiteessa. Olisin mielelläni opettanut häntä maalaamaan tai soittamaan, mutta Acen isän mielestä hänen pojistaan olisi parempi tulla metsästäjiä, joten en alkanut väittelemään asiasta. Eihän se minulle edes kuulunut."
Ouragan mutisi ja hetkeksi venyttäytyi maahan pitkin pituuttaan, vain katsoen taivasta.

Ryun olisi koko ajan tehnyt mieli uutta ryyppyä, mutta sellaista ei ollut lähettyvillä. Mitä kauemmin hän oli juomatta, sitä selvemmäksi hän pikkuhiljaa kävi. Tosin kunnon yöunet pitäisi nukkua, ennen kuin hän pystyisi lähtemään Miran suuntaan takaisin. Ryu ei ollut oikeastaan katsonut, minne oli kävellyt, koska hänellä ei ollut ollut mitään aikomusta palata. Ouragan kuitenkin sai hänen ajatuksensa hieman muualle hänen omasta synkkyydestään. Acesta oli hauska kuulla.

Ryu katsoi lumoutuneena, kun Ouragan teki jotakin varjoista. Tai siltä se näytti. Ei kulunut kauaakaan, kun elementalisti erotti Acen piirteet, tosin hieman nuoremmat sellaiset. Ace näytti hieman lyhyemmältäkin. Silti tässä oli jotakin naismaista - tai tyttömäistä - joka sai Ryun hymyilemään. Ace oli kertonut joutuneensa joskus pukeutumaan naiseksi ja Ryu oli ollut kauhuissaan, mutta Ace oli vain nauranut asialle ja sanonut, että voisi tehdä niin toistekin. Kasvot olivat tosiaan poikamaiset, mutta Ryu pystyi helposti kuvittelemaan niissä meikit. Ehkäpä Acen asento toi enemmänkin mieleen jotakin tyttömäistä. Vähät siitä, mutta suloinen haltiapoikanen tämä oli joskus ollut.

Katsellessaan heidän eteensä muodostunutta Acea, Ryu kuunteli Ouragania hiljaa. Acea olikin vaikea kuvitella metsästämään. Pitihän tuo luonnosta, mutta Ryu arveli, ettei tuo haltia olisi pystynyt elämään vain sen armoilla.
"Kuulostaa niin Acelta", Ryu sanoi hieman naurahtaen. "Hän ja Tache ovat parhaat ystäväni. En haluaisi enää tuottaa heille harmia..." Hänen äänensä vaimeni kuulumattomiin ja mies vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Hänen päässään pyöri. Ajatuksista oli vaikea saada selkoa. Ryu veti polvet koukkuun rintaansa vasten, nojasi päätään polviinsa ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille. Siinä hän istui vaiti.

Hetken aikaa Ouragan vain makoili äskeisen taidenäytöksen jälkeen maassa ja kuunteli jotain Ryun selityksiä. Muuttohaukka oli selvästi hieman paranemaan päin, yllättäen nousseesta humalastaan, mutta kestäisi vielä aikansa, ennen kuin tuo voisi kävellä hoipertelematta Miraan. Pahimmassa tapauksessa Ouragan joutuisi varmaan kantamaan Ryun. Tuskin tuollainen sintti paljoa painoi, mutta ajatus sai silti kylmät väreet juoksemaan pitkin haltian selkää.
Haltia sulki silmänsä ja lepäili maassa, kunnes äkkiä nousi seisomaan, aivan kuin pistoksen saaneena. Ouragan katseli ympärilleen ja nuuhki hieman ilmaa.
"Ilmassa tuoksuu sade. Sinun olisi parasta palata kotiin, ennen sitä."
Ouragan mutisi. Ryu ei näyttänyt lainkaan sellaiselta, joka kestäisi, haltialle jo niin tavallisen, rankkasadekuuron ilman valittamista ja vilustumista. Ouragan tosin joutuisi etsimään uudelleen Ryun, jotta tuo kertoisi Tachen olinpaikan, sillä hän halusi tehtävänsä päätökseen. Mutta ehkä olisi helpompi aloittaa jostain yksinkertaisemmasta.
"Kuule Ryu... Voisitko mitenkään viedä minua tapaamaan Acea? Olisi mukavaa tavata entinen oppilas ja katsoa mitä hänestä on tullut."
Luultavasti Ouragan kyllä olisi löytänyt itsekkin oppilaansa, jos vain tietäisi tuon nykyisen ammatin, mutta parempi oli saada suoraan tieto, säästi paljon aikaa. Ouragan yritti pohtia, mitä Acesta oli mahdollisesti tullut. Ei ainakaan metsästäjää, se oli varma. Toisaalta nuorukaisella oli taiteellisia lahjoja, joten ehkäpä taidemaalari tai tanssija. Melkein mikä tahansa oli mahdollista. Samalla Ouragan pohti, mitähän Acen isä ajattelisi, jos tietäisi, mitä pojasta mahdollisesti oli tullut. Taidemaalari tuskin oli ensimmäinen asia, mitä halusi omasta pojastaan. Edelleen tosin Acen ja Tachen yhteiselo oli pikkuisen hämärä Ouraganille. Olivatko nuo siis saman katon alla asuvia ystäviä vai pari? No, ei se oikeastaan haltialle edes lainkaan kuulunut, kunhan pohti asioita aikansa kuluksi.
Ouragan katseli taivaalle ja hieman aisti ympäristöä rauhallisena. Luonto tuntui hiljenneen, kuin odottaen tulevaa sadetta. Veden pinta väreili voimistuvasta tuulesta, joka sai myös molempien hiukset liehumaan. Pimeä metsä näytti nyt entistä uhkaavammalta, suurten puiden narahdellessa ja huojuessa hiljaa, langettaen varjojaan molempien päälle. Ouragan mutisi jotain haltiakielellä ja katsahti sitten Ryuta. Tuo puolijuoppo ihmisenkuvatus ei tulisi pärjäämään metsässä kolmea minuuttia kauempaa.

Ryu havahtui ajatuksistaan Ouraganin sanoihin. Hän kohotti mielensä kohti ilmaa ja tuli samaan tulokseen kuin haltia. Eikä veisi kauaakaan ennen kuin tuuli puhaltaisi rankkasateen heidän niskaansa. Ryu ei ollut vesielementalisti, joten vesisade ei houkutellut häntä tippaakaan. Tuulta ja ilmaa hän pystyi hallitsemaan - rajallisesti - mutta sadetta hän ei pystynyt ohjaamaan pois, vaikka olisi halunnut. Toisaalta, jos hän kylmettyisi sateessa, hän voisi saada flunssan ja kuolla siihen. Sekin oli parempi vaihtoehto kuin mennä takaisin Kouhein luo.

Kuitenkin Ryu ponnistautui jaloilleen ja horjahti saman tien niin, että miltei menetti tasapainonsa. Hän olisi kaatunut, jos ei olisi toiminut nopeasti ja käyttänyt ilmaa pitämään itsensä pystyssä. Hän ei ollut enää niin humalassa, etteikö olisi pystynyt käyttämään ilmaa vaaratta ja huolimattomasti - ainakin hän toivoi niin.

"Acea tapaamaan?", Ryu toisti ja mietti hetken. Hän kohautti olkiaan. "No, miksikäs ei. Haluatko tulla tapaamaan häntä töihin vai vienkö sinut hänen asunnolleen?" Jos Ouragan oli ollut Acen opettaja, jälleennäkeminen voisi olla iloinen. Sitten hän muisti oman opettajansa, jonka kanssa sama tilanne olisi ollut aivan toisenlainen. Hän katsoi Ouragania terävästi ja arvoiden, muttei sanonut mitään. Ehkä sellaista ei tapahtunut haltioiden välillä. Eikä Ouragan vaikuttanut sellaiselta, että sekaantuisi nuoriin poikiin. Ryu päätti ottaa riskin ja johdattaa Ouraganin Acen luo.

Mutta Ryu ei ollut aivan vielä täysin kunnossa. Hän oli pyörällä päästään ja hänen suuntavaistonsa oli hieman hukassa. Hän ravisti päätään ja katsoi itään ja etelään, länteen ja pohjoiseen.
"Ouragan", hän sanoi hiljaa. "Missä päin Mira on? Minä en jaksa suunnistaa nyt ilman avulla. Ehkä on parempi, että minä jään tänne ja sinä menet Miraan. Annan sinulle Acen osoitteen." Ryu tunsi itsensä hyödyttömäksi ja surkeaksi. Mitä tuo haltiakin hänestä ajatteli? Tämä varmaankin piti häntä täysipäiväisenä luuserina. Se hän omasta mielestään olikin. Hänestä ei koskaan ollut tullut kirjailijaa, eikä tulisikaan. Ehkä oli parempi jättää se unelma taakseen ja jäädä myrskyyn ja sateeseen. Ouragan varmaankin osaisi perille ilman häntäkin.

Ouragan hymyili sisäisesti, kuullessaan, että pääsisi tapaamaan vanhaa oppilastaan. Tai vanhaa ja vanhaa, ei siitä kauan ollut, muutama vuosisata ehkä. Aikaa oli jokatapauksessa kulunut ja Ace oli varmasti muuttunut paljon.
"Kiitän. Minulle kelpaa kumpi paikka tahansa."
Ace varmasti yllättyisi, nähdessään vakavan ja hiljaisen opettajansa taas. Vaikka Ouragan oli ollut ankara ja vaativa opettaja, hän oli myös ollut reilu ja ystävällinen, eikä ollut käskenyt tekemään mitään, mihin Ace ei olisi kyennyt.
Samalla kun Ouragan pohti, tuo tarkkaili Ryuta. Edelleenkään muuttohaukka ei pysynyt kunnolla jaloillaan vaan horjahteli vähän väliä. Haltia ojensi kättään ja veti hieman paidasta Ryuta, kun tuo uhkaavasti kallistui taammeas, tuskin tajuamatta sitä itsekkään. Sitten seurasi suunnistust, joka ei tuottaisi tulosta edes kartan ja kompassin kanssa. Ouragan huokaisi turhautuneena, kerta Ryulla ei ollut mitään havaintoa ilmansuunnista. Ja tuon surkena olion pitäisi olla ilman mestari? No ehkä selvinpäin sitten. Joten, he tulivat tilanteeseen, jota Ouragan oli alunperin epäillytkin. Haltia pudisteli päätään.
"No, oletetaan, että jätän sinut tänne. Sitten tulisi joku susiparka ja söisi sinut, mutta koska olet humalassa, susiparka saisi vatsanpuruja ja susiparka kuolisi, ja koska olen eläinystävällinen, en halua niin käyvän."
Ehkäpä Ouragan käytti turhaa ironiaa lauseissaan, mutta ainakin tuon pitäisi selventää Ryulle, ettei hän aikoisi jättää toista yksin metsään hortoilemaan. Se olisi sitäpaitsi todella julmaa myös Ryuta itseään kohtaan. Keskellä tummaa metsää, aivan yksin. Ei tällainen paikka sopinut ihmisille lainkaan.
Haltia joutui taas nykäisemään Ryuta paidasta, ettei tuo kaatuisi taaksepäin.
"Jos haluat, voin kyllä kantaa sinut takaisin. Et paina paljon. En aijo jättää sinua tänne yksin."
Ryu näytti sen verran pieneltä ja heiveröiseltä ja Ouragan oli kuitenkin suhteellisen voimakas, joten eiköhän hän Miraan asti jaksaisi raahautua. Sitäpaitsi, ajatus Acen ja Tachen näkemisestä oli suhteellisen iso asia, joten se antoi lisää henkisiä voimia. Ouragan hieman taas nuuhki ilmaa ja sen tuomaa viestiä tulevasta sateesta. Se ei ollut kaukana. Tosin, sitä ei voinut kertoa, oliko kyseessä pikkuinen tihkusade vai kunnon myrsky. Myrsky olisi paha, he eivät pääsisi Miraan asti varmaan, jos sellainen puhkeaisi. Ouragan oli kyllä ottanut selvää ympäristöstä ja tiesi, että luonnossa oli paljon hyviä suojia.

Ryu hymyili Ouraganille hieman.
"Vien sinut sitten hänen luokseen. Hän tuskin pahastuu. Acella on huomenna vapaapäivä, joten hän tuskin tulee baarille. Vaikka ennen hänet oli vaikea pitää sieltä poissa. Oikea työnarkomaani", elementalisti höpötti juurikaan hymyilemättä.

Ryu ei todellakaan ollut enää juurikaan kävelykunnossa. Hän katsoi Ouraganiin hartiat lysyssä.
"Eli et voi vain jättää minua tänne", hän totesi ja huokaisi. Ryuta ei ollenkaan miellyttänyt ajatus, että Ouragan joutuisi kantamaan hänet. Niin kyllä oli hyvää vauhtia käymässä. Itse Ryu ei olisi jaksanut edes puolta kilometriä. Oli tarpeeksi vaikeaa pysytellä horjumatta pystyssä. Tuskin hän olisi onnistunutkaan ellei Ouragan olisi välillä estänyt häntä kaatumasta.

"Jos et halua jättää minua tänne, sinun täytyy tosiaan kantaa minut", Ryu sanoi hiljaa painaen katseensa maahan. "Anteeksi, että osuin vaivoiksesi tällä tavoin." Olisi todella ollut parempi, jos Ouragan ei olisi tullut estelemään hänen aikeitaan. Toinen ei ilmeisesti millään muotoa voinut jättää häntä tänne myrskyn kouriin, mikä olisi hyvällä lykyllä voinut aiheutua elementalistille kuolemaksi. Ryu piti katseensa maassa ja kietoi kätensä ympärilleen. Hänen oli kylmä.

Ouragan raapi hieman päätään mietteliäänä. Erikoisiin tilanteisiin hän aina joutuikin tällaisten erikoisten tyyppien takia. Ouragan ei pitänyt kosketuksesta juuri lainkaan ja pysyi mahdollisimman kaukana fyysisestä kanssakäymisestä, mutta Ryuta tuskin olisi vaaraa tuossa kunnossa, joten hän uskaltautui kantamaan hänet kyllä. Ei tosin sylissään, se olisi liian raskasta pidemmän päälle. Reppuselkäkyyti toimisi paremmin. No, jokseenkin kiire heille tulisi. Ja vaikka he pääsisivät takaisin kaupunkiin ennen myrskyä, mitäs sitten? Mikäli Ryulla oli koti, hänellä ei ollut hätää, muussa tapauksessa molemmat kastuisivat kuitenkin, samahan se oli, missä he olivat.
Ouragan meinasi sanoa jotain, mutta nieli sanansa, huomatessaan Ryun ilmeen. Muuttohaukka taisi tosiaan olla pahoillaan vaivannäöstä. Haltiasta pääsi pitkä huokaus ja hetken aikaa tuo vain seisoi paikallaan hiljaisena, katsellen Ryuta.
"No, tästä on enemmän hyötyä kuin vaivaa. Voin kyllä kantaa sinut reppuselässä, mutta meillä alkaa olla kiire."
Kuin sanoja tehostaakseen, voimakas myrskytuuli puhalsi heidän ylitseen, saaden jopa Ouraganin värähtämään kylmästä. Mutta hän taisi sietää kylmää hieman muuttohaukkaa paremmin. Mitä pikemmin he pääsisivät takaisin Miraan, sen parempi. Ehkäpä Ryu ei silloin vilustuisi. Ouragan laskeutui hetkeksi maahan toisen polvensa varaan, jotta Ryu voisi kiivetä hänen reppuselkäänsä. Tosin, haltia epäili hieman juopon ystävänsä koordinaatiokykyä tässä tilanteessa. Ja vaikka Ouragan oli luvannut kantaa Ryun takaisin Miraan, hän heittäisi pojan samantien lähimpään järveen, jos tuo millään tavalla koskettaisi häntä ikävästi, valittaisi tai alkaisi laulamaan. Kokemuksesta haltia tiesi, ettei juopuneiden ääni ollut erityisen hyvä.

Ouraganin puhuessa Ryu kohotti katseensa hetkeksi taivaalle. Kova tuulenpuuska sai hänen hiuksensa lepattamaan villisti.
"Totta", hän sanoi. Ryu ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi niin lähelle Ouragania, mutta sille ei nyt voinut mitään. Hän pääsi jokseenkin horjumatta Ouraganin luokse ja kiipesi varovasti tämän selkään.
"Kai ne sudet olisivat olleet niin järkeviä eläimiä, etteivät olisi hotkineet mitään sellaista, mistä ne olisivat saaneet vatsanpuruja", Ryu mutisi samalla.

Ouraganin keho tuntui vahvalta ja jäntevältä näin lähemmässä kosketuksessa. Sen Ryu oli jo huomannutkin, että toinen oli vahva, mutta silti haltiamaisen keveä ja ketterä. Mikään lihaskimppu Ouragan ei ollut. Haltia vaikutti fyysisesti vahvemmalta kuin Ace. Ouragan oli paljon pitempikin. Vaikka nuo kaksi olivat haltioita, olivat he erilaisia niin keholtaan kuin luonteeltaankin. Ryu oli joskus ollut se, joka kantoi Acea reppuselässä pitkin poikin Miraa, kun tuo oli nauttinut jotakin haltialitkua. Oikeastaan he olivat joskus kantaneet toinen toisiaan. Se oli ollutkin aika mielenkiintoinen matka yökerhosta jomman kumman kotiin. Ryu ei oikein muistanut, kumman koti se oli ollut. Joka tapauksessa Ouraganin kantamana elementalisti tunsi olonsa paljon turvallisemmaksi. Tämä tuskin kaatuilisi mihinkään pusikkoon matkan varrella.

Ryun kantaminen osoittautui äärimmäisen helpoksi, tuo painoi tuskin mitään. Ouragan hieman nosti Ryuta vielä paremmin selkäänsä ja nousi sitten jaloilleen. No, eipä tainnut Ryu paljoa susista tietää, mikäli jotain tuollaista luuli. Mutta ei haltia jaksanut asiaan puuttua, sitäpaitsi, ei sillä ollut mitään merkitystäkään tilanteen suhteen.
"Saat luvan myös kertoa, missä itse asut, jotta voin viedä sinut ensin kotiin."
Ouragan mutisi, lähtiessaan kävelemään hämärtyneen metsän halki. Vaikka metsä oli hyvin synkkä, eteensä tuskin näki, Ouragan liikkui kepeästi ja varovasti, yllättävän tasaisesti noin epävarmalla maalla. Ouragan tuskin edes huomasi selässään roikkuvaa oliota ja ainoa, mikä muistutti Ryun läsnäolosta, oli alkoholin kitkerä haju.
"Toivottavasti et nukahda sinne."
Ouragan katsahti hieman olkansa ylitse ja hyppäsi samalla pienen puron ylitse, joka kiemurteli metsänpohjalla. Loppujen lopuksi, haltiasta oli sinäänsä hyvin mukavaa auttaa Ryuta, oli mukavaa tuntea olevansa hyödyllinen.
Taivas tummentui entisestään joka kerta, kun Ouragan nosti katsettaan. Jossain kaukana jyrähteli ukkonen. Eipä varmaan kestäisi kauan, ennen kuin sade alkaisi. Haltia joutui pikkuisen nostamaan Ryuta paremmin selkäänsä, sillä humalainen otus valui miltei luonnostaan alemmas, kehon ollessa mahdollisimman rento ja lötkö. Pimeydestä näkyi aina vähän väliä joitain yön eläimiä, jotka vielä liikuskelivat ennen sadetta. Yksittäisten susien ja pöllöjen ääntely täytti miltei tyhjältä tuntuvan ilman aina joksikin aikaa. Ouragan ei juurikaan reagoinut niihin, hän aisti kyllä eläinten läsnäolon, vaikkei näkisi tai kuulisikaan. Aina välillä Ouragan nosti kättään ja näpäytti Ryuta otsaan, jotta tämä ei nukahtaisi. Ouragan oli tehnyt samoin myös Acelle ja tämän veljelle opettaessaan. Mikäli pojat eivät kuunnelleet, haltia näpäytti heitä kahdella sormella otsaan. Se ei sattunut, mutta tuntui sen verran, että piti tässä ajassa ja paikassa.
Lukuunottamatta tulevaa myrskyä, matka oli oikeastaan aika mukava ja puolessa välissä haltia alkoi hyräillä hiljaa, kerta ei voinut soittaa huiluaan. Aikuiseksi haltiaksi, Ouraganilla oli äärimmäisen kaunis lauluääni, vaikkei tuo itse sitä myöntänytkään, ja hän lauloi yleensä kulkiessaan tai ihan muuten vain ollessaan onnellinen. Tavallaan oli hieman kurjaakin, kun Miran siluetti kohosi metsän takaa, kuin valtava vuori.

Ouraganin selässä ei oikeastaan ollenkaan paha olla. Se oli jopa mukavaa. Ainakaan kyyti ei pomppinut eikä ollut epätasainen. Ryu tuskin huomasi, että he liikkuivat. Hän ei voinut mitään sille, että silmät alkoivat itsestään painua kiinni.

"Kerron sitten Mirassa", Ryu mutisi nojatessaan haltian selkää vasten. Ouragan oli vahva ja tuntui miltei, ettei hänen painonsa haitannut tätä lainkaan. Olihan Ryu kevyt ja laiha, mutta kyllä hän silti epäili painavansa hieman liikaa. Ouragan tuntui kuitenkin turvalliselta, vaikka tökkikin häntä välillä otsaan. Ellei toinen olisi tehnyt sitä, Ryu olisikin melko varmasti nukahtanut. Ouraganin hyräily ei auttanut asiaa ollenkaan vaan sai hänet vielä uneliaammaksi. Hän painoi päätään haltian olkaa vasten ja kuunteli hiljaa. Ei tarvinnut puhua mitään. Ryu olisi voinut olla tässä vaikka kuinka kauan. Pieni huokaisu pääsi hänen huuliltaan Miran tullessa näkyviin. Viimein hän avasi suunsa ja kuiskasi osoitteensa Ouraganin korvaan.