Annoctatio

Ryun olisi koko ajan tehnyt mieli uutta ryyppyä, mutta sellaista ei ollut lähettyvillä. Mitä kauemmin hän oli juomatta, sitä selvemmäksi hän pikkuhiljaa kävi. Tosin kunnon yöunet pitäisi nukkua, ennen kuin hän pystyisi lähtemään Miran suuntaan takaisin. Ryu ei ollut oikeastaan katsonut, minne oli kävellyt, koska hänellä ei ollut ollut mitään aikomusta palata. Ouragan kuitenkin sai hänen ajatuksensa hieman muualle hänen omasta synkkyydestään. Acesta oli hauska kuulla.

Ryu katsoi lumoutuneena, kun Ouragan teki jotakin varjoista. Tai siltä se näytti. Ei kulunut kauaakaan, kun elementalisti erotti Acen piirteet, tosin hieman nuoremmat sellaiset. Ace näytti hieman lyhyemmältäkin. Silti tässä oli jotakin naismaista - tai tyttömäistä - joka sai Ryun hymyilemään. Ace oli kertonut joutuneensa joskus pukeutumaan naiseksi ja Ryu oli ollut kauhuissaan, mutta Ace oli vain nauranut asialle ja sanonut, että voisi tehdä niin toistekin. Kasvot olivat tosiaan poikamaiset, mutta Ryu pystyi helposti kuvittelemaan niissä meikit. Ehkäpä Acen asento toi enemmänkin mieleen jotakin tyttömäistä. Vähät siitä, mutta suloinen haltiapoikanen tämä oli joskus ollut.

Katsellessaan heidän eteensä muodostunutta Acea, Ryu kuunteli Ouragania hiljaa. Acea olikin vaikea kuvitella metsästämään. Pitihän tuo luonnosta, mutta Ryu arveli, ettei tuo haltia olisi pystynyt elämään vain sen armoilla.
"Kuulostaa niin Acelta", Ryu sanoi hieman naurahtaen. "Hän ja Tache ovat parhaat ystäväni. En haluaisi enää tuottaa heille harmia..." Hänen äänensä vaimeni kuulumattomiin ja mies vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Hänen päässään pyöri. Ajatuksista oli vaikea saada selkoa. Ryu veti polvet koukkuun rintaansa vasten, nojasi päätään polviinsa ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille. Siinä hän istui vaiti.

Hetken aikaa Ouragan vain makoili äskeisen taidenäytöksen jälkeen maassa ja kuunteli jotain Ryun selityksiä. Muuttohaukka oli selvästi hieman paranemaan päin, yllättäen nousseesta humalastaan, mutta kestäisi vielä aikansa, ennen kuin tuo voisi kävellä hoipertelematta Miraan. Pahimmassa tapauksessa Ouragan joutuisi varmaan kantamaan Ryun. Tuskin tuollainen sintti paljoa painoi, mutta ajatus sai silti kylmät väreet juoksemaan pitkin haltian selkää.
Haltia sulki silmänsä ja lepäili maassa, kunnes äkkiä nousi seisomaan, aivan kuin pistoksen saaneena. Ouragan katseli ympärilleen ja nuuhki hieman ilmaa.
"Ilmassa tuoksuu sade. Sinun olisi parasta palata kotiin, ennen sitä."
Ouragan mutisi. Ryu ei näyttänyt lainkaan sellaiselta, joka kestäisi, haltialle jo niin tavallisen, rankkasadekuuron ilman valittamista ja vilustumista. Ouragan tosin joutuisi etsimään uudelleen Ryun, jotta tuo kertoisi Tachen olinpaikan, sillä hän halusi tehtävänsä päätökseen. Mutta ehkä olisi helpompi aloittaa jostain yksinkertaisemmasta.
"Kuule Ryu... Voisitko mitenkään viedä minua tapaamaan Acea? Olisi mukavaa tavata entinen oppilas ja katsoa mitä hänestä on tullut."
Luultavasti Ouragan kyllä olisi löytänyt itsekkin oppilaansa, jos vain tietäisi tuon nykyisen ammatin, mutta parempi oli saada suoraan tieto, säästi paljon aikaa. Ouragan yritti pohtia, mitä Acesta oli mahdollisesti tullut. Ei ainakaan metsästäjää, se oli varma. Toisaalta nuorukaisella oli taiteellisia lahjoja, joten ehkäpä taidemaalari tai tanssija. Melkein mikä tahansa oli mahdollista. Samalla Ouragan pohti, mitähän Acen isä ajattelisi, jos tietäisi, mitä pojasta mahdollisesti oli tullut. Taidemaalari tuskin oli ensimmäinen asia, mitä halusi omasta pojastaan. Edelleen tosin Acen ja Tachen yhteiselo oli pikkuisen hämärä Ouraganille. Olivatko nuo siis saman katon alla asuvia ystäviä vai pari? No, ei se oikeastaan haltialle edes lainkaan kuulunut, kunhan pohti asioita aikansa kuluksi.
Ouragan katseli taivaalle ja hieman aisti ympäristöä rauhallisena. Luonto tuntui hiljenneen, kuin odottaen tulevaa sadetta. Veden pinta väreili voimistuvasta tuulesta, joka sai myös molempien hiukset liehumaan. Pimeä metsä näytti nyt entistä uhkaavammalta, suurten puiden narahdellessa ja huojuessa hiljaa, langettaen varjojaan molempien päälle. Ouragan mutisi jotain haltiakielellä ja katsahti sitten Ryuta. Tuo puolijuoppo ihmisenkuvatus ei tulisi pärjäämään metsässä kolmea minuuttia kauempaa.

Ryu havahtui ajatuksistaan Ouraganin sanoihin. Hän kohotti mielensä kohti ilmaa ja tuli samaan tulokseen kuin haltia. Eikä veisi kauaakaan ennen kuin tuuli puhaltaisi rankkasateen heidän niskaansa. Ryu ei ollut vesielementalisti, joten vesisade ei houkutellut häntä tippaakaan. Tuulta ja ilmaa hän pystyi hallitsemaan - rajallisesti - mutta sadetta hän ei pystynyt ohjaamaan pois, vaikka olisi halunnut. Toisaalta, jos hän kylmettyisi sateessa, hän voisi saada flunssan ja kuolla siihen. Sekin oli parempi vaihtoehto kuin mennä takaisin Kouhein luo.

Kuitenkin Ryu ponnistautui jaloilleen ja horjahti saman tien niin, että miltei menetti tasapainonsa. Hän olisi kaatunut, jos ei olisi toiminut nopeasti ja käyttänyt ilmaa pitämään itsensä pystyssä. Hän ei ollut enää niin humalassa, etteikö olisi pystynyt käyttämään ilmaa vaaratta ja huolimattomasti - ainakin hän toivoi niin.

"Acea tapaamaan?", Ryu toisti ja mietti hetken. Hän kohautti olkiaan. "No, miksikäs ei. Haluatko tulla tapaamaan häntä töihin vai vienkö sinut hänen asunnolleen?" Jos Ouragan oli ollut Acen opettaja, jälleennäkeminen voisi olla iloinen. Sitten hän muisti oman opettajansa, jonka kanssa sama tilanne olisi ollut aivan toisenlainen. Hän katsoi Ouragania terävästi ja arvoiden, muttei sanonut mitään. Ehkä sellaista ei tapahtunut haltioiden välillä. Eikä Ouragan vaikuttanut sellaiselta, että sekaantuisi nuoriin poikiin. Ryu päätti ottaa riskin ja johdattaa Ouraganin Acen luo.

Mutta Ryu ei ollut aivan vielä täysin kunnossa. Hän oli pyörällä päästään ja hänen suuntavaistonsa oli hieman hukassa. Hän ravisti päätään ja katsoi itään ja etelään, länteen ja pohjoiseen.
"Ouragan", hän sanoi hiljaa. "Missä päin Mira on? Minä en jaksa suunnistaa nyt ilman avulla. Ehkä on parempi, että minä jään tänne ja sinä menet Miraan. Annan sinulle Acen osoitteen." Ryu tunsi itsensä hyödyttömäksi ja surkeaksi. Mitä tuo haltiakin hänestä ajatteli? Tämä varmaankin piti häntä täysipäiväisenä luuserina. Se hän omasta mielestään olikin. Hänestä ei koskaan ollut tullut kirjailijaa, eikä tulisikaan. Ehkä oli parempi jättää se unelma taakseen ja jäädä myrskyyn ja sateeseen. Ouragan varmaankin osaisi perille ilman häntäkin.

Ouragan hymyili sisäisesti, kuullessaan, että pääsisi tapaamaan vanhaa oppilastaan. Tai vanhaa ja vanhaa, ei siitä kauan ollut, muutama vuosisata ehkä. Aikaa oli jokatapauksessa kulunut ja Ace oli varmasti muuttunut paljon.
"Kiitän. Minulle kelpaa kumpi paikka tahansa."
Ace varmasti yllättyisi, nähdessään vakavan ja hiljaisen opettajansa taas. Vaikka Ouragan oli ollut ankara ja vaativa opettaja, hän oli myös ollut reilu ja ystävällinen, eikä ollut käskenyt tekemään mitään, mihin Ace ei olisi kyennyt.
Samalla kun Ouragan pohti, tuo tarkkaili Ryuta. Edelleenkään muuttohaukka ei pysynyt kunnolla jaloillaan vaan horjahteli vähän väliä. Haltia ojensi kättään ja veti hieman paidasta Ryuta, kun tuo uhkaavasti kallistui taammeas, tuskin tajuamatta sitä itsekkään. Sitten seurasi suunnistust, joka ei tuottaisi tulosta edes kartan ja kompassin kanssa. Ouragan huokaisi turhautuneena, kerta Ryulla ei ollut mitään havaintoa ilmansuunnista. Ja tuon surkena olion pitäisi olla ilman mestari? No ehkä selvinpäin sitten. Joten, he tulivat tilanteeseen, jota Ouragan oli alunperin epäillytkin. Haltia pudisteli päätään.
"No, oletetaan, että jätän sinut tänne. Sitten tulisi joku susiparka ja söisi sinut, mutta koska olet humalassa, susiparka saisi vatsanpuruja ja susiparka kuolisi, ja koska olen eläinystävällinen, en halua niin käyvän."
Ehkäpä Ouragan käytti turhaa ironiaa lauseissaan, mutta ainakin tuon pitäisi selventää Ryulle, ettei hän aikoisi jättää toista yksin metsään hortoilemaan. Se olisi sitäpaitsi todella julmaa myös Ryuta itseään kohtaan. Keskellä tummaa metsää, aivan yksin. Ei tällainen paikka sopinut ihmisille lainkaan.
Haltia joutui taas nykäisemään Ryuta paidasta, ettei tuo kaatuisi taaksepäin.
"Jos haluat, voin kyllä kantaa sinut takaisin. Et paina paljon. En aijo jättää sinua tänne yksin."
Ryu näytti sen verran pieneltä ja heiveröiseltä ja Ouragan oli kuitenkin suhteellisen voimakas, joten eiköhän hän Miraan asti jaksaisi raahautua. Sitäpaitsi, ajatus Acen ja Tachen näkemisestä oli suhteellisen iso asia, joten se antoi lisää henkisiä voimia. Ouragan hieman taas nuuhki ilmaa ja sen tuomaa viestiä tulevasta sateesta. Se ei ollut kaukana. Tosin, sitä ei voinut kertoa, oliko kyseessä pikkuinen tihkusade vai kunnon myrsky. Myrsky olisi paha, he eivät pääsisi Miraan asti varmaan, jos sellainen puhkeaisi. Ouragan oli kyllä ottanut selvää ympäristöstä ja tiesi, että luonnossa oli paljon hyviä suojia.

Ryu hymyili Ouraganille hieman.
"Vien sinut sitten hänen luokseen. Hän tuskin pahastuu. Acella on huomenna vapaapäivä, joten hän tuskin tulee baarille. Vaikka ennen hänet oli vaikea pitää sieltä poissa. Oikea työnarkomaani", elementalisti höpötti juurikaan hymyilemättä.

Ryu ei todellakaan ollut enää juurikaan kävelykunnossa. Hän katsoi Ouraganiin hartiat lysyssä.
"Eli et voi vain jättää minua tänne", hän totesi ja huokaisi. Ryuta ei ollenkaan miellyttänyt ajatus, että Ouragan joutuisi kantamaan hänet. Niin kyllä oli hyvää vauhtia käymässä. Itse Ryu ei olisi jaksanut edes puolta kilometriä. Oli tarpeeksi vaikeaa pysytellä horjumatta pystyssä. Tuskin hän olisi onnistunutkaan ellei Ouragan olisi välillä estänyt häntä kaatumasta.

"Jos et halua jättää minua tänne, sinun täytyy tosiaan kantaa minut", Ryu sanoi hiljaa painaen katseensa maahan. "Anteeksi, että osuin vaivoiksesi tällä tavoin." Olisi todella ollut parempi, jos Ouragan ei olisi tullut estelemään hänen aikeitaan. Toinen ei ilmeisesti millään muotoa voinut jättää häntä tänne myrskyn kouriin, mikä olisi hyvällä lykyllä voinut aiheutua elementalistille kuolemaksi. Ryu piti katseensa maassa ja kietoi kätensä ympärilleen. Hänen oli kylmä.

Ouragan raapi hieman päätään mietteliäänä. Erikoisiin tilanteisiin hän aina joutuikin tällaisten erikoisten tyyppien takia. Ouragan ei pitänyt kosketuksesta juuri lainkaan ja pysyi mahdollisimman kaukana fyysisestä kanssakäymisestä, mutta Ryuta tuskin olisi vaaraa tuossa kunnossa, joten hän uskaltautui kantamaan hänet kyllä. Ei tosin sylissään, se olisi liian raskasta pidemmän päälle. Reppuselkäkyyti toimisi paremmin. No, jokseenkin kiire heille tulisi. Ja vaikka he pääsisivät takaisin kaupunkiin ennen myrskyä, mitäs sitten? Mikäli Ryulla oli koti, hänellä ei ollut hätää, muussa tapauksessa molemmat kastuisivat kuitenkin, samahan se oli, missä he olivat.
Ouragan meinasi sanoa jotain, mutta nieli sanansa, huomatessaan Ryun ilmeen. Muuttohaukka taisi tosiaan olla pahoillaan vaivannäöstä. Haltiasta pääsi pitkä huokaus ja hetken aikaa tuo vain seisoi paikallaan hiljaisena, katsellen Ryuta.
"No, tästä on enemmän hyötyä kuin vaivaa. Voin kyllä kantaa sinut reppuselässä, mutta meillä alkaa olla kiire."
Kuin sanoja tehostaakseen, voimakas myrskytuuli puhalsi heidän ylitseen, saaden jopa Ouraganin värähtämään kylmästä. Mutta hän taisi sietää kylmää hieman muuttohaukkaa paremmin. Mitä pikemmin he pääsisivät takaisin Miraan, sen parempi. Ehkäpä Ryu ei silloin vilustuisi. Ouragan laskeutui hetkeksi maahan toisen polvensa varaan, jotta Ryu voisi kiivetä hänen reppuselkäänsä. Tosin, haltia epäili hieman juopon ystävänsä koordinaatiokykyä tässä tilanteessa. Ja vaikka Ouragan oli luvannut kantaa Ryun takaisin Miraan, hän heittäisi pojan samantien lähimpään järveen, jos tuo millään tavalla koskettaisi häntä ikävästi, valittaisi tai alkaisi laulamaan. Kokemuksesta haltia tiesi, ettei juopuneiden ääni ollut erityisen hyvä.

Ouraganin puhuessa Ryu kohotti katseensa hetkeksi taivaalle. Kova tuulenpuuska sai hänen hiuksensa lepattamaan villisti.
"Totta", hän sanoi. Ryu ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi niin lähelle Ouragania, mutta sille ei nyt voinut mitään. Hän pääsi jokseenkin horjumatta Ouraganin luokse ja kiipesi varovasti tämän selkään.
"Kai ne sudet olisivat olleet niin järkeviä eläimiä, etteivät olisi hotkineet mitään sellaista, mistä ne olisivat saaneet vatsanpuruja", Ryu mutisi samalla.

Ouraganin keho tuntui vahvalta ja jäntevältä näin lähemmässä kosketuksessa. Sen Ryu oli jo huomannutkin, että toinen oli vahva, mutta silti haltiamaisen keveä ja ketterä. Mikään lihaskimppu Ouragan ei ollut. Haltia vaikutti fyysisesti vahvemmalta kuin Ace. Ouragan oli paljon pitempikin. Vaikka nuo kaksi olivat haltioita, olivat he erilaisia niin keholtaan kuin luonteeltaankin. Ryu oli joskus ollut se, joka kantoi Acea reppuselässä pitkin poikin Miraa, kun tuo oli nauttinut jotakin haltialitkua. Oikeastaan he olivat joskus kantaneet toinen toisiaan. Se oli ollutkin aika mielenkiintoinen matka yökerhosta jomman kumman kotiin. Ryu ei oikein muistanut, kumman koti se oli ollut. Joka tapauksessa Ouraganin kantamana elementalisti tunsi olonsa paljon turvallisemmaksi. Tämä tuskin kaatuilisi mihinkään pusikkoon matkan varrella.

Ryun kantaminen osoittautui äärimmäisen helpoksi, tuo painoi tuskin mitään. Ouragan hieman nosti Ryuta vielä paremmin selkäänsä ja nousi sitten jaloilleen. No, eipä tainnut Ryu paljoa susista tietää, mikäli jotain tuollaista luuli. Mutta ei haltia jaksanut asiaan puuttua, sitäpaitsi, ei sillä ollut mitään merkitystäkään tilanteen suhteen.
"Saat luvan myös kertoa, missä itse asut, jotta voin viedä sinut ensin kotiin."
Ouragan mutisi, lähtiessaan kävelemään hämärtyneen metsän halki. Vaikka metsä oli hyvin synkkä, eteensä tuskin näki, Ouragan liikkui kepeästi ja varovasti, yllättävän tasaisesti noin epävarmalla maalla. Ouragan tuskin edes huomasi selässään roikkuvaa oliota ja ainoa, mikä muistutti Ryun läsnäolosta, oli alkoholin kitkerä haju.
"Toivottavasti et nukahda sinne."
Ouragan katsahti hieman olkansa ylitse ja hyppäsi samalla pienen puron ylitse, joka kiemurteli metsänpohjalla. Loppujen lopuksi, haltiasta oli sinäänsä hyvin mukavaa auttaa Ryuta, oli mukavaa tuntea olevansa hyödyllinen.
Taivas tummentui entisestään joka kerta, kun Ouragan nosti katsettaan. Jossain kaukana jyrähteli ukkonen. Eipä varmaan kestäisi kauan, ennen kuin sade alkaisi. Haltia joutui pikkuisen nostamaan Ryuta paremmin selkäänsä, sillä humalainen otus valui miltei luonnostaan alemmas, kehon ollessa mahdollisimman rento ja lötkö. Pimeydestä näkyi aina vähän väliä joitain yön eläimiä, jotka vielä liikuskelivat ennen sadetta. Yksittäisten susien ja pöllöjen ääntely täytti miltei tyhjältä tuntuvan ilman aina joksikin aikaa. Ouragan ei juurikaan reagoinut niihin, hän aisti kyllä eläinten läsnäolon, vaikkei näkisi tai kuulisikaan. Aina välillä Ouragan nosti kättään ja näpäytti Ryuta otsaan, jotta tämä ei nukahtaisi. Ouragan oli tehnyt samoin myös Acelle ja tämän veljelle opettaessaan. Mikäli pojat eivät kuunnelleet, haltia näpäytti heitä kahdella sormella otsaan. Se ei sattunut, mutta tuntui sen verran, että piti tässä ajassa ja paikassa.
Lukuunottamatta tulevaa myrskyä, matka oli oikeastaan aika mukava ja puolessa välissä haltia alkoi hyräillä hiljaa, kerta ei voinut soittaa huiluaan. Aikuiseksi haltiaksi, Ouraganilla oli äärimmäisen kaunis lauluääni, vaikkei tuo itse sitä myöntänytkään, ja hän lauloi yleensä kulkiessaan tai ihan muuten vain ollessaan onnellinen. Tavallaan oli hieman kurjaakin, kun Miran siluetti kohosi metsän takaa, kuin valtava vuori.

Ouraganin selässä ei oikeastaan ollenkaan paha olla. Se oli jopa mukavaa. Ainakaan kyyti ei pomppinut eikä ollut epätasainen. Ryu tuskin huomasi, että he liikkuivat. Hän ei voinut mitään sille, että silmät alkoivat itsestään painua kiinni.

"Kerron sitten Mirassa", Ryu mutisi nojatessaan haltian selkää vasten. Ouragan oli vahva ja tuntui miltei, ettei hänen painonsa haitannut tätä lainkaan. Olihan Ryu kevyt ja laiha, mutta kyllä hän silti epäili painavansa hieman liikaa. Ouragan tuntui kuitenkin turvalliselta, vaikka tökkikin häntä välillä otsaan. Ellei toinen olisi tehnyt sitä, Ryu olisikin melko varmasti nukahtanut. Ouraganin hyräily ei auttanut asiaa ollenkaan vaan sai hänet vielä uneliaammaksi. Hän painoi päätään haltian olkaa vasten ja kuunteli hiljaa. Ei tarvinnut puhua mitään. Ryu olisi voinut olla tässä vaikka kuinka kauan. Pieni huokaisu pääsi hänen huuliltaan Miran tullessa näkyviin. Viimein hän avasi suunsa ja kuiskasi osoitteensa Ouraganin korvaan.

Tähän aikaan illasta Mirassa liikkui harvoin ketään, varsinkaan ennen ukkosta, joten ainakin kadut olisivat rauhallisia ja hiljaisia, ei tarvitsisi törmätä ääliöihin. Tietysti se voisi olla vaarallista, mutta Ouraganilla oli sen verran itsevarmuutta, ettei hän tuntunut pelkäävän juuri mitään. Ryu vaikutti myös hyvin rauhalliselta, ehkä humalasta, ehkä hyvästä olosta, ehkä molemmista. Samapa se, ainakin nuorukaisella tuntui olevan mukavampaa, kuin aikaisemmin. He olivat tuneneet vasta yhden illan, mutta haltia saattoi aistia, että Ryu oli todella ystävällinen ja avoin nuori mies, jonka kanssa kuka tahansa tulisi toimeen. Syystä tai toisesta, muuttohaukan seura miellytti häntä ja sai haltian itsensä olon tuntumaan siltä, ettei koko msasailma ollut vihollinen. Sekaan mahtui aina lempeäluonteisia olentoja. Ouragan oli melko myötätuntoinen loppujen lopuksi, joten teki kurjaa kuulla, mitä Ryulle oli tapahtunut aikaisemmin. No, ainakaan nyt muuttohaukka ei tuntunut murehtivan asiaa, vaan vaikutti rennommalta kuin koskaan. Ouraganilla oli myös ihmeen rauhallinen olo, mikäs tässä kävellessä.
Mutta kaupungeista ei haltia ollut vieläkään oppinut pitämään. Miran aina vain lähemmäs tuleva olemus sai Ouraganin hermostumaan, ei pelosta, enemmänkin inhosta. Tuon lihakset jännittyivät kuin kilpahevosella, joka vain odottaa lähtölaukausta ja käskyä juosta. Ainakin kaupunkiin pääsi vielä. Jotkut kaupungit sulkivat ovensa yöksi, mutta heillä tuntui olevan onnea. Metsänpohja vaihtui pian mukulakivikaduksi ja hämärä lyhtyjen yksittäiseksi loisteeksi. Ouragan katseli valppaana ympärilleen ja nosti jälleen Ryuta paremmin selkäänsä. Oli hyvin rauhallista, mutta samalla painostavaa ja hiostavaa, kuten aina ennen ukkosta. Ja sitten, valtava salama halkaisi taivaan, kumean jyrinän seuratessa perässä.
"Loitavaa..."
Haltia mutisi hampaittensa välistä, ensimmäisten, suurten vesipisaroiden tipahdellessa maahan. No, ainakin Ryu oli kertonut hänelle osoitteen. Se tosin ei auttaisi paljoa, he ehtisivät kastua ennen kuin pääsisivät suojaan. No jaa, eipä se Ouragania henkilökohtaisesti haittaisi. Ei tarvinnut pelätä vilustumista. Haltia lähti kuitenkin juoksemaan sateen kastelemaa tietä pitkin nopein, mutta edelleen tasaisin askelin. Haltia liikkui mahdollisimman paljon paikoissa, joista saisi edes hetken sateensuojan, kuten katosten alla. Silti, he kastuivat.
Ouragan tunsi olonsa helpottuneeksi, löytäessään Ryun kotioven luokse. Haltia pyyhkäisi kasvoille liimaantuneet hiukset pois ja laski Ryun selästään, samalla hieman käyden läpi Ryun taskuja samalla. Olihan se hieman omituista, mutta tässä tilanteessa, molemmat varmasti halusivat enemmän pois sateesta, kuin pohtia pieniä yksityiskohtia.
"Kai sinulla on avain mukanasi?"
Haltia ei mielellään ryhtyisi murtohommiin, vaikka siihen pystyikin. Ja tuskin Ryu oli niin hölmö, että jättäisi ovensa auki.

Ryulla oli oikeastaan erittäin hyvä olla. Ouragan ei näyttänyt olevan myöskään vaivaantunut. Se sai elementalistin hymyilemään hieman itsekseen. Hymy kuitenkin hyytyi salaman iskiessä. Hän säpsähti hieman yhtäkkistä jyrinää, koska oli juuri taas ollut nukahtamaisillaan ja tarrautui hetkeksi tiukemmin haltiaan. Vaikka Ouragan lähtikin juoksemaan, Ryu tunsi kylmien sadepisaroiden kastelevan itsensä.

Viimein he saapuivat hämärälle, miltei pimeälle kujalle, jolla Ryu asui. Elementalisti tunsi itsensä selväjärkisemmäksi kuin muutama hetki sitten ja Ouraganin laskiessa hänet takaisin maahan, pienempi ei enää horjunut pahemmin. Ouragan alkoi penkomaan hänen taskujaan ja Ryu katsoi tätä ensin ymmärtämättä, mistä oli kyse. Sitten Ouragan puhui ja elementalisti naurahti hieman nolona.
"Tuota... Ei minulla ole avaimia. En tarvitse niitä", hän sanoi ja kääntyi ovea kohti. Muutaman sekunnin kuluttua lukko naksahti vaimeasti ja ovi aukeni hieman narahtaen, vaikka Ryu ei ollut liikkunut senttiäkään. Mies kääntyi Ouraganin puoleen.
"Tule sisään", hän sanoi. "Voit odottaa minun luonani, kunnes sade taukoaa. Ole kuin kotonasi." Ryu meni sisään olettaen, että Ouragan tulisi myös. Hän potki märät kengät jaloistaan, sytytteli valoja huoneisiin paljastaen viihtyisän asunnon - viihtyisän ainakin hänen mielestään - ja alkoi muitta mutkitta riisua märkää paitaansa yltään mennessään kohti makuuhuonettaan. Ryun selkä oli täynnä jälkiä, jotka kyllä häviäisivät ennen pitkää, mutta olivat vielä kivulias muisto edellisestä yöstä. Sayashi oli halunnut muistuttaa, kenelle Ryu kuului. Oli mustelmia, puremajälkiä, jälkiä Sayashin piikkiruoskasta, jota tämä oli välttämättä halunnut käyttää. Sayashin - ja Ryun - henkilökohtainen parantaja Slade Hunter oli seissyt vieressä ja aloittanut välittömästi parannustaikansa. Eihän Sayashi halunnut Ryun tietenkään kuolevan. Sladen ansiosta selkää kivisti vain vähän. Sitä tuskin huomasi. Siksi Ryu olikin hetkeksi unohtanut, miltä hänen selkänsä näytti. Hänen pitkät, valkeat hiuksensa laskeutuivat peittämään selkää ennen kuin mies katosi makuuhuoneeseen.

No, olisi kai Ouraganin pitänyt tietää, että elementalisteilla oli ihan omat kuvionsa päästä paikkoihin, kerta hän oli koko elämänsä sellaisen kanssa elänyt. Haltia pyöritti hieman silmiään ja asteli Ryun perässä sisälle taloon, hieman pitäen huolta, ettei poikaparka taas horjuisi liikaa.
"Kiitos. Lähden heti aamulla, sade on luultavasti jo silloin lakannut."
Ouragan mutisi ja katseli ikkunasta vielä pauhaavaa myrskyä. Vähän väliä salamat halkaisivat tummia pilviä ja kuului valtavia paukahduksia. Ouragan nautti katsella myrskyä, siinä oli jotain alkukantaista ja voimakasta, jotain hyvin vaarallista ja samalla kiehtovaa. Hetken aikaa Ouragan vain seisoskeli ikkunan luona ja puristi vettä hiuksistaan, mutta kääntyi sitten Ryun puoleen. Toinen saisi vaihtaa kuivat vaatteet ylleen, aika onnekasta. No, eiköhän Ouragan selviytyisi hengissä märkänäkin. Mutta Ouragan säpsähti hieman, nähdessään Ryun selässä olevat haavat ja arvet. Haltia irvisti pikkuisen, muttei sanonut mitään. Hänen teki pahaa katsella moista, koska haavat toivat mieleen myös Mercuren ja tämän kärsimykset kaupungissa. Ouragan puristi kättään nyrkkiin ja hetken aikaa oli täysin jähmettynyt paikalleen. Ei. Nyt ei ollut hyvä hetki antaa menneisyydelle valtaa ja saada Ouragania tuskaiseen raivoon. Haltia hengitti muutaman kerran syvään ja istahti sitten sohvalle, välittämättä sen kummemmin, vaikka hänen kehonsa jätti kankaaseen märän läntin.
Ouragan ei alkanut kyselemään, mistä Ryu oli arpensa saanut. Se ei kuulunut haltialle millään tapaa, ja tuo saattoi muutenkin jo aavistella, mistä oli kyse. Mutta Ryu puhuisi siitä, jos haluaisi. Toistaiseksi Ouragan olisi vain hiljaa ja pysyisi mahdollisimman hyvin poissa tieltä. Muuttohaukan vaihtaessa vaatteitaan, Ouraganilla oli hyvä tilaisuus silmäillä hieman taloa. Ei turhan iso, kauniisti sisustettu huoneisto. Ilma tuoksui miedosti joltain raikkaalta, kuten merituuli, ja hieman makealta. Ei yhtään hassumpi paikka asua. Ouragan risti jalkansa ja kaivoi repustaan jälleen huilun, alkaen soittamaan siitä rauhallisia, ystävällisiä sävelmiä. Ukkosen jyrinä ja pauke tuntui kaukaiselta haltian itsensä korvissa. Hän soitti, koska oli onnellinen sillä hetkellä. Soitti, koska saisi pian matkansa päätökseen. Ja luultavasti myös sen takia, ettei hän ollut ulkona. Hetkeksi Ouragan laski huilun käsistään ja katsahti makuuhuoneen suuntaan.
"Ryu. Maistuisiko sinulle tee?"
Ouragan oli saanut viime tapaamisella Mercurelta pussin teetä. Se kuulemma rentoutti ja rauhoitti, poisti päänsärkyä ja stressiä, joista ainakin toista Ryulla varmasti oli aamulla juomisensa jälkeen. Ouragan ei epäillyt lainkaan veljensä kasvivalintoja, tuohan tunsi luonnon jokaisen viherkasvin ja niiden voimat.

Ryu kuivaili hiuksiaan pyyhkeeseen makuuhuoneessaan. Märän paidan hän laittoi tuolin selkänojalle kuivumaan ja housunsa tuolille. Hän katsoi itseään peilistä ja huokaisi. Hän oli laiha ja kalpea ja näytti kerrassaan kurjalta uitetulta koiralta. Siihen hän ei juurikaan kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota. Elementalistin huomio kiinnittyi jälkiin hänen kehollaan. Hänen selkänsä oli järkyttävän näköinen, vaikka siihen ei juurikaan sattunut lainkaan. Hän toivoi, ettei Ouragan ollut nähnyt sitä, mutta todennäköisesti tämä oli, sillä hän oli tyhmyyksissään alkanut riisuutua jo olohuoneessa. No, ainakaan toinen ei ollut nähnyt hänen etupuoltaan. Sekin oli täynnä jälkiä. Hänen ranteissaan oli kahleiden jättämät syvät urat, mutta onneksi hänellä oli ollut pitkähihainen. Ryu oli aikonut vaihtaa lyhythihaiseen, mutta tuli toisiin ajatuksiin. Sen verran selväjärkinen hän oli jo.

Elementalisti havahtui ajatuksistaan kuullessaan olohuoneesta kantautuvan huilun rauhoittavan sävelmän ja alkoi viimein pukemaan.
”Maistuisi, kiitos”, hän vastasi Ouraganin kysymykseen ja nolostui hieman. Eikö hänen olisi pitänyt olla se, joka tarjosi teetä? Ryu laittoi päälleen puhtaat vaatteet nopeasti, tummat, löysähköt housut ja pitkähihaisen paidan, jonka hihat menivät pitkästi ranteiden yli. Hän veti syvään henkeä, sieppasi uuden pyyhkeen ja marssi olohuoneeseen. Hän hymyili vain hieman ojentaessaan sitä haltiavieraalleen.

Jos rehellisiä oltiin, tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Ouragan oli jonkun kotona. Siis, jonkun muun kuin perheensä tai setänsä talossa. Siksipä haltia ei oikein tiennyt, missä hänen pitäisi olla, mitä tehdä tai sanoa. Ouragan ei ollut tottunut olemaan toimettomana, vain istumaan ja odottamaan, että saisi jotain. Ehei, hän tarvitsi tekemistä. Huilun soittaminen oli tietysti yksi asia, mutta sekään ei tuntunut luonnolliselta tässä tilassa. Asunto oli jotenkin liian ahdas, sävelet eivät kulkeneet kohti taivasta, kuten ulkona. Ne poukkoilivat ahdistuneina sinne sun tänne, osuen vain seiniin, joten musisointikaan ei tuottanut haluttua nautintoa ja rauhallisuutta Ouraganille. Kuullessaan Ryun olevan positiivinen teen suhteen, haltia nousi sohvalta ja katsahti hieman muuttohaukan suuntaan. Vaikkei Ouragan nähnyt ryun arpia, tuo tiesi niiden olevan siellä. Vaivihkaa haltia liikutti kättään, saaden huoneessa olevat varjot värähtämään, aivan kuin sykkivän sydämen. Jotenkin tämä huone, kaikki varjot, tuntuivat harvinaisen negatiivisilta ja pelottavilta. Paljon pahoja muistoja, sellaisia, joista ei voinut päästää irti. Ouragan imi itseensä tietoa talossa tapahtuneista asioista ja Ryun mielentiloista, jotka olivat tallentuneet varjoihin sohvan alla tai kaapin takana. Ne olivat muuttumattomia paikkoja.
Haltia säpsähti pikkuisen, huomatessaan Ryun ojentavan pyyhettä hänelle.
"Kiitos..."
Haltia mutisi ja ojensi samalla teepussia muuttohaukalle, mikäli tuo halusi keittää teetä. Mustat silmät seurasivat joka askelta huomaamattomasti. Osaamatta vain istua paikallaan, Ouragan käveli taas ikkunan luokse ja katseli ukkosta.
"Haluaisin kysyä sinulta jotain, mutten ole varma, ymmärrätkö sitä, ellen kerro jotain itsestäni."
Ouragan puhui äkisti tavanomaista pidemmän lauseen, huokaisi syvään ja hiljeni hetkeksi, ennen kuin jatkoi.
"Olen illuusionisti. Voin tehdä unelmista ja painajaisista totta, voin repiä jonkun mielenterveyden palasiksi yhdellä ainoalla käden liikkeellä tai toteuttaa hetkellisesti jonkun suurimman toiveen. Varjoilla ja illuusioilla on suuri voima, myös kyky syödä toisiaan ja saada ajatuksen korvaantumaan toisella. Arpesi saivat minut miettimään asiaa ja siksi kysynkin, haluatko unohtaa tapahtuneen? Voin pyyhkiä osittain mielestäsi sen, mikä nuo arvet aiheutti."
Ouragan katseli edelleen ikkunasta ulos ja pyöritteli käsissään huiluaan. Kun Mercure oli aikoinaan ruoskittu, Ouragan tarjoutui tekemään saman, mutta Mercure kieltäytyi. Hän oli sanonut, että kokemukset, hyvät tai pahat, olivat tehneet haltiasta sellaisen, mitä hän nyt oli eikä hän halunnut unohtaa niitä. Kokemuksista oppi ja jokaisesta oppimisesta ymmärsi jotain uutta. Joskus vain ymmärrys oli pakko käydä kivuliaan reitin kautta. Mutta Ouragan epäili asiaa. Vaikka Mercure oli älykäs, tuo oli myös sinisilmäisen naivi ja hyväuskoinen, eikä omistanut tervettä itsekkyyttä. Ryu vaikutti siinä suhteessa paljon fiksummalta. Muuttohaukka sentään oli ihminen, jossa oli normaalia itsekkyyttä, katkeruutta ja puhdasta vihaa. Haltia myös epäili, etteivät haavat olleet vain yhden kerran tulos, sitä oli jatkunut pidemmän aikaa, joten ehkäpä Ryussa oli tervettä itsekunnioitusta ja tarpeeksi vihaa, jotta tuo haluaisi karata niistä muistoista, juosta vain pakoon kunnialla. Ryussa oli niin paljon enemmän. Hänessä oli niitä tunteita, jota ilman ei voinut olla kovin fiksu.

Ryu hymyili haltialle hieman tämän ottaessa pyyhkeen. Oli mukavaa tehdä välillä jotakin toisen hyväksi, olihan tämä sentään kantanut hänet kotiin saakka. Ruy katsoi hetken Ouraganin ojentamaa teepussukkaa ennen kuin otti sen. Hän avasi pussin ja tarkasteli sen sisältöä, joka tuoksui houkuttelevalle ja rauhoittavalle.

Ryu havahtui Ouraganin ääneen ja katsahti haltiaa hieman kummissaan. Toinen katseli ulos ikkunasta ja Ryu pysyi hiljaa, odottaen jatkoa. Nyt ei varmastikaan kannattanut keskeyttää haltiaa. Elementalisti puristi teepussia kädessään ja kuunteli. Haltialla oli pelottava taito ja Ryu oli hyvillään, ettei tämä ollut tehnyt hänestä lopullisesti hullua, vaikka olisi varmastikin kyennyt siihen. Ryun polvia alkoi heikottaa ja hän istuutui sohvalle. Olisi helpottavaa olla muistamatta, mitä Sayashi oli tehnyt hänelle, mutta pelko sai hänet epäröimään. Hän oli varma, että jos hän unohtaisi kaiken, Sayashi kyllä muistuttaisi siitä ennen pitkää uudestaan. Ehkäpä se auttaisi, jos vain kaikkein pahimmat muistot pyyhkiytyisivät pois... Ryu tuijotti sormiaan tietämättä, mitä tehdä.

"Entä, jos hän saa selville?" hän kysyi hiljaa. Vaikka hän yritti peittää pelkonsa äänessään, se huokui hänen olemuksestaan. Sayashin kanssa ei ollut leikkimistä.
"Sitä ei koskaan tiedä, milloin hän tulee taas käymään... tai lähettää illalliskutsun." Hän nielaisi ja piteli kiinni teepussukasta kaksin käsin.

Ouragan katseli edelleen ukkosta ja salamointia. Oli mukavaa kuunnella luonnonvoimien mahtavuutta parhaimmillaan. Mercure olikin aina sanonut Ouraganille, että ukkonen sai hänet nauramaan ja tuntemaan itsensä kuolevaiseksi. Ehkä ihmeellisintä siinä oli se, että Mercure osasi myös kuvata, minkä väristä myrsky oli. Eikä vain myrsky, vaan myös konkreettiset värit, kuten punainen tai violetti. Miten olento, jonka silmät eivät koskaan olleet toimineet, saattoi kuvata värin punainen? Se asia ei koskaan selvennyt kunnolla Ouraganille. Mutta myrsky. Se oli tummansininen, violetti ja hopeinen, ilma oli kuumankostea ja nihkeä, kuten jonkun vierestä herääminen aamulla rakastelun jälkeen. Noiden värien yhdistelmä ja muuttuvat muodot taivaalla olivat kuin suurten hevosten lauma, jotka juoksivat päitään heitellen ja korskuen, kaviot jylisten taivaankantta vasten ja jouhet säkenöiden salamoita. Ouragan saattoi miltei nähdä myrskyhevoset kirkkaan salamaverhon takaa. Myrskyä katsellessa, haltian valtasi ikiaikainen tunne. Se oli jotain niin värisyttävän pelottavaa, alkukantaista tunnetta, joka teki mielestä kiihkeän ja vaistonvaraisen. Eläimellisen. Ouragan hieman ravisteli päätään. Hän oli eksynyt taas aiheesta. Kai pieni runollisuus oli haltioille luonnollista. Jos Ouragan osaisi hymyillä, hän olisi luultavasti jopa naurahtanut.

Haltia liikautti korviaan ja kääntyi katsomaan Ryuta, joka oli istahtanut sohvalle, pidellen edelleen teepussia käsissään, kuin lapsi pehmolelua peloissaan. Haltia katseli pitkään sohvalla arkana kyyhöttävää nuorta miestä. Tavallaan Ouragan näki tuossa muuttohaukassa olennon, joka ei koskaan saanut olla lapsi. Se oli sääli. Liian nopeasti Ryu oli vedetty aikuisten maailmaan, isojen poikien elämään ja baari-iltoihin, joissa kaikki inhimillisyys unohtui. Tämä oli tietysti vain haltian omaa päättelyä ja spekulointia siitä, mitä hän näki. Hän ei tiennyt Ryusta turhan paljon ja rehellisesti, ei halunnutkaan tietää, ellei nuorukainen itse kertoisi. Mikä erikoisinta, Ouragan tunsi sympatiaa ja samankaltaisuutta. Hän oli pienestä asti ollut vakava ja hiljainen, koska häntä oli opetettu siihen. Ei turhaa tunteiden näyttämistä, kuten halauksia tai itkua. Piti olla voimakas, pienestä pitäen kuin aikuinen haltia.

Ouragan huokaisi syvään ja tuli myös istumaan sohvalle.
"Mitä hän voisi saada selville? En aijo pyyhkiä mieltäsi täysin, vain pahimmat yksityiskohdat."
Haltia kysyi, nojatessaan sohvan selkänojaan. Hän ei ihan ymmärtänyt kysymystä. Muistojen pyyhkimisessä ei ollut mitään, mistä voisi ottaa selvää. Muistoja joko oli tai ei ollut. Mutta se voisi olla liikaa heille molemmille. Ryu selvästi pelkäsi, eikä sen takia halunnut unohtaa ja Ouragan ei halunnut tietää.
"Minun puolestani voit miettiä niin pitkään kuin haluat, mutta en ole kauan täällä. Lähden heti sateen tauottua ja löydettyäni Tachen, palaan metsiin."
Tavallaan se oli sääli. Ouragan palaisi takaisin, eikä varmaan enää näkisi Ryuta uudelleen. Vaikkei sitä haltia ääneen myöntänyt, hän jäisi kaipaamaan erikoista muuttohaukkaa.

Ryu ei nostanut katsettaan Ouraganiin tämän tullessa myöskin sohvalle istumaan. Hän tuijotti edelleen sormiaan ja mietti, mitä tekisi.
"En minä tiedä", mies sanoi kohauttaen olkiaan. Ei Sayashi varmaankaan edes epäilisi koskaan mitään, mutta Ryu ei vain osannut olla pelkäämättä.

Ryu nosti katseensa Ouraganiin ja nyökkäsi.
"Ehkä olisi parempi tehdä se", hän sanoi. "En kestä muistella niitä asioita koko ajan." Ryu hieraisi hieman nenäänsä ja asetti teepussin pöydälle.
"Kun... pyyhit mielestäni niitä muistoja, voivatko ne tulla koskaan takaisin? Esimerkiksi unissa tai muuten vain?" Ryu kysyi varovasti ja tapitti Ouragania suurilla valkeilla silmillään, joiden mustat pupillit kiilsivät valossa. Hän olisi voinut pitää haltian luonaan vielä pidempäänkin ja toivoi, ettei sade aivan heti taukoaisi. Ouraganin seura tuntui turvalliselta. Hän oli jo miltei kiitollinen haltialle, ettei tämä ollut jättänyt häntä kuolemaan metsään. Ei Ryu vieläkään halunnut elää seuraavaan päivään, mutta uusi toivo ikään kuin pilkisti nurkan takana. Elementalisti ei vaan ollut varma, halusiko tarttua siihen vai ei.

Yllättävää, Ryu suostui sittenkin muistojen tuhoamiseen, ainakin osittain. Ouragan oli lievästi sanottuna hämmentynyt nuorukaisen tietynlaisesta rohkeudesta.
"Eivät ne palaa, jos ne kerran on tuhottu. Mutta jos sama tilanne toistuu, siitä tulee uusi muisto."
Ouragan naputti sormiaan toisiaan vasten mietteliäänä. Vaikka hän oli opiskellut ja harjoitellut paljon varjojen ja illuusioiden hallitsemista, hän ei ollut silti tehnyt tällaista operaatiota turhan usein. Ei Ouragan pelännyt epäonnistumista, mutta hän oli pikkuisen varautunut. Ehkäpä leikkauksia tekevillä parantajilla oli samanlaisia tuntemuksia, ennen kuin he avasivat kehon ja poistivat mätiä osia.
"Mutta sinun täytyy luottaa minuun täysin, mitä sitten ikinä teenkin."
Ouragan heilautti toista kättään, jolloin suuret varjot talon nurkista nousivat kuin pilarit kohti kattoa ja levittäytyivät suureksi hunnuksi heidän ympärilleen. Äänet katosivat täysin, varjoympyrän sulkeutuessa. Se söi kaiken valon, mutta siltikään ei ollut pimeää. Kyseessä oli eräänlainen Ouraganin luoma illuusio, transsi, joka ei ollut totta. Se auttoi häntä ja Ryuta keskittymään vai tähän tilanteeseen, sillä ei ollut mitään muuta, mihin kiinnittää huomionsa, paitsi vieressä istuva henkilö. Ulkopuolisen silmin tilanne ei näyttänyt mitenkään erikoiselta, eihän se ollutkaan. Tila oli vain heidän molempien päiden sisällä. Varjojen sisällä ei ollut ääniä, valoa tai mitään aistimuksia. Se ei tuntunut miltään koskettaessa, se oli vain tyhjyys. Se ei tuoksunut miltään eikä näyttänyt miltään tunnetulta muodolta. Illuusio oli luonnoton. Se vain oli, eikä sitä ollut olemassakaan.

Ouragan tuntui olevan aivan kotonaan tuossa erikoisessa, epäorgaanisessa tilassa.
"Voit pitää silmiäsi auki tai kiinni, sillä ei ole tässä tilassa mitään merkitystä. Mutta et saa liikkua."
Ensikertalaiselle tilanne saattoi oli pelottava, mutta Ouragan toivoi, että hänen rauhallinen olemus tarttuisi Ryuhun. Varovasti haltia ojensi kättään ja laski pitkät sormensa Ryun otsalle. Ouraganin huulilta karkasi pikkuinen hengähdys, tämän nähdessä hetkessä kaiken, minkä Ryu oli kokenut, aina ensimmäisestä lapsuuden muistosta tähän päivään asti. Kuvat liikkuivat nopeasti, Ouragan pystyi aistimaan jokaisen asian niiden keskeltä, kunnes hän löysi etsimänsä muiston. Sayashi. Voimakas, sadistinen maagi. Haltian käsi tärisi hieman, hän ei olisi halunnut nähdä enempää, mutta jatkoi silti. Vaikka haltia yrittikin suojella Ryuta kokemasta tapahtumia uudelleen, tuo luultavasti näki osan, ainakin pieninä välähdyksinä, ennen kuin ne katosivat täysin.

Tilanne kesti hetken, ehkä muutamia minuutteja, mutta Ouraganille se tuntui ihmiselämän pituiselta jaksolta. Hän koki ja näki saman, mitä Ryukin, tarkkaili nuorukaisen maailmaa kuin aave tai henkilento. Lopulta Ouragan painoi kättään nyrkkiin ja veti sen Ryun otsalta. Kun haltia avasi kätensä, sen keskellä oli musta, helmen näköinen, sykkivä ja liikkuva pallo.
"Tämä on muistosi, kaikki ne kauheudet, joita Sayashi on aiheuttanut. Muistat edelleen kuka hän on ja miksi hän elämässäsi, muttet enää sitä kaikkea, mitä hän on tehnyt."
Ouraganin ääni tuntui normaalia kumeammalta ja voimakkaammalta, ihan kuten ylhäisen kuninkaan ääni valtaistuimellaan. No, omalla tavallaan, Ouragan oli tämän tilansa kuningas. Varovasti haltia painoi kätensä vastakkain, jolloin tuo musta helmi kutistui ja surkastui, kunnes se katosi kokonaan. Samantien, koko varjomaailma tuntui repeytyvän kahtia. Äänet, värit ja tuoksut täyttivät jälleen huoneen, aivan kuin mitään ei olisikaan muuttunut. Ouraganin mustat silmät näyttivät lasisilta ja sameilta, haltian vain istuessa sohvalla voipuneen näköisenä, aivan kuin olisi yhä jossain aivan muualla.

Ryu katsoi Ouragania hiljaa ja vakavana ja nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Hän ei ollut vielä aivan varma, kannattiko koko operaatiota tehdä vai ei, mutta perääntyminen ei tuntunut oikealta. Jos hän joskus aikoi päästä eroon Sayashista, hänen oli lakattava pelkäämästä tätä yli kaiken. Asioiden unohtaminen saattoi auttaa siinä.

Elementalisti nielaisi hieman. Hän ei tiennyt, luottiko Ouraganiin sataprosenttisesti. Ryu ei luottanut keneenkään, itseensäkään. Hän nielaisi ja päätti tämän kerran luottaa - tai ainakin yrittää sitä. Hän seurasi silmä tarkkana haltian liikkeitä osaamatta kuitenkaan rentoutua. Ilma ei värähtänytkään heidän ympärillään, vaikka Ryun päässä se näytti muuttuvan. Varjoista muodostui jotakin heidän ympärilleen. Jotakin, joka ei tuntunut miltään, joka vain oli eikä ollut. Ryun huomio keskittyi Ouraganiin, koska ympärillä ei vaikuttanut olevan mitään ja toinen oli varoittanut liikkumisesta. Ryun silmät eivät värähtäneetkään, hän katsoi Ouragania uskaltamatta edes nyökätä tälle. Tilanne oli uusi ja pelottava, mutta vaikka pelko olikin läsnä, Ryu yritti olla huomioimatta sitä. Hän keskittyi Ouraganiin.

Pian kuitenkin Ouragan häipyi taka-alalle Ryu mielestä. Haltia oli asettanut sormensa hänen otsalleen ja samassa hän näki välähdyksiä omista muistoistaan aina lapsuudestaan lähtien. Ryun elämä ei ollut ollut helppoa ennen Sayashiakaan. Isä oli vihannut häntä, vihannut sitä, mikä Ryu oli. Hänen äitinsä oli ollut kouluttamaton ilmaelementalisti ja kuollut Ryun ollessa vielä pieni. Isä ei suvainnut lainkaan, jos Ryu oli käyttänyt voimiaan esimerkiksi auttaakseen. Sayashi kuitenkin löysi hänet ja se oli aivan kuin taivaan lahja, kunnes mies oli paljastanut todelliset ajatuksensa. Heidän suhteensa oli oikeastaan melkoisen monimutkainen. Ryu tunsi Sayashin paremmin kuin ehkä kukaan toinen ja Sayashi tunsi hänet - tai ainakin hänen kehonsa.

Muisto toisensa jälkeen hävisi. Sayashi ei hävinnyt, mutta suurin osa niistä muistoista, jotka olivat valvottaneet Ryuta monet yöt, oli poissa. Ryu tuijotti mustaa, sykkivää möykkyä Ouraganin kädessä ja nielaisi. Hänen olonsa oli kevyempi kuin koskaan ennen. Ryu sulki silmänsä huojentuneena. Hän oli hengissä ja olo tuntui oikeastaan melko hyvältä. Kun hän avasi silmänsä jälleen hän huomasi nojaavansa sohvaan ja olevansa omassa olohuoneessaan, hieman väsyneeltä vaikuttava haltia vierellään. Ryu hymyili hieman.
"En ole pitkään aikaan tuntenut oloani yhtä... kevyeksi", hän sanoi hiljaa.
"Oletko sinä kunnossa?"

Ouragan tuijotti eteensä, jonnekkin kauas, jonnekkin omien varjojensa sisäpuolelle, mitä ei ollut olemassa. Tällainen vei aina jonkin verran energiaa ja haltia oli väsynyt. Tuo erikoinen transsitila kesti vain hetken, ja äkisti Ouragan räpäytti silmiään, saaden jälleen eloa ja kiiltoa niihin. Haltia irvisti pikkuisen ja piteli päätään.
"Pahoittelen... Tällainen vie aina voimia."
Ouragan mutisi ja nojasi sohvan selkänojaan, huokaisten raukeana. Haltia sulki hetkeksi silmänsä ja muutaman kerran hengähti syvään, ennen kuin katsoi jälleen mustilla silmillään Ryuhun.
"Mutta olen tyytyväinen, että olosi on kevyt. Painajaisesi on tuhottu, ne korvaantuvat pian uusilla, iloisemmilla muistoilla."
Ainakin niin Ouragan toivoi. No, hänen työnsä täällä olisi tehty ja aamulla hän jatkaisi matkaa. Hän olisi lähtenyt samantien, ellei ollut tarvinnut osoitetta uudelta ystävältään, eikä nyt viitsinyt toista vaivata, Ryu oli varmasti hyvin uupunut.

Ouragan nousi jälleen sohvalta ja käveli ikkunan luokse. Ukkonen alkoi liikkua kauemmas, kumeat jyrähdykset ja salamoiden välkkeet alkoivat lipua kauas lännen suuntaan. Minnekköhän ne menivät? Myrsky vaihtui yöksi. Siinä oli mukana indigon sinistä ja karmiinia. Miten kaunista se olikaan. Ouragan oli väsynyt, ei niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Hän tarvitsi aikaa taitojensa korjaamiseen. Mutta ensin hän pitäisi huolta Ryusta.
"Sinun pitäisi juoda sitä antamaani teetä, nukahdat paremmin."
Ainakaan muistot eivät tuoneet enää painajaisia, muuten Ouragan olisi varmaan joutunut heräämään pelokkaisiin voihkaisuihin. Miten paljon nuori sielu olikaan joutunut kärsimään. Haltia olisi mielellään tehnyt enemmänkin Ryun hyväksi, jos olisi vain voinut. Ouragan muisteli jotain omasta nuoruudestaan, jotain kauan sitten tapahtuneita asioita. Lapsena tuo oli pitänyt huolta sokeasta veljestään ja vahtinut tätä jatkuvasti, eikä sellainen huolenpito ollut kadonnut minnekkään, vaikka Mercure pärjäsikin yksin täysin. Silti tuo jylhä haltia oli taipuvainen huolehtimaan toisista, tällä hetkellä Ryusta.
"Tiedätkös... Vaikka huomenna lähden, olisin ihan mielelläni ollut pidemmän aikaa täällä."
Ouragan mutisi ja piirteli huurtuneeseen ikkunaan joitain haltiariimuja, ilman sen kummempaa ajatusta. Hän ei voisi jäädä, vaikka sillä hetkellä ajatus tuntuisikin mukavalta. Ennemmin tai myöhemmin vaeltamisvietti olisi kuitenkin ajanut Ouraganin jälleen metsään, sen loputtomiin polkuihin ja salaisuuksiin, eikä hän kestänyt hyvästejä. Siispä oli parempi lähteä ennen suurempia ajatuksia ystävyydestä.

Ryu nojasi päätään selkänojaan, silmät vain puoliksi auki. Hän ei halunnut juurikaan liikkua mihinkään. Hän oli todellakin uupunut ja sänky houkutteli puoleensa jokseenkin paljon. Ryu ei kuitenkaan halunnut jättää vierastaan yksikseen. Hänen olonsa oli paljon parempi kuin ennen, hänen kasvonsa olivat ikään kuin nuorentuneet. Niissä oli rauha, jota ne eivät ennen olleet tunteneet. Tokihan hänellä vielä oli epämiellyttäviä muistoja, joissa esiintyi myös isä, sillä hänen lapsuuteensa - tai koko elämäänsä - ei liittynyt paljoakaan hyviä muistoja. Paras muisto, mikä hänellä oli, liittyi Sayashin tapaamiseen. Se, kun Sayashi oli ottanut hänet hoiviinsa, oli ollut silloin kuin taivaan lahja. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä tunsi entistä opettajaansa kohtaan. Ehkäpä monia tunteita, kuten jonkintasoista luottamusta, kunnioitusta, pelkoa, lojaaliutta. Aivan kuin hän olisi kahleissa, joista ei ollut pakenemista tai irtipääsyä. Hän oli kiitollisuudenvelassa Sayashille. Hän oli kiitollisuudenvelassa myös Ouraganille.

"Olen pahoillani, että jouduit takiani tuhlaamaan voimiasi", Ryu sanoi hieman hymyillen epävarmasti. "Miten voin kylliksi ikinä kiittää sinua?" hän kysyi avaten silmänsä kokonaan, kääntäen katseensa Ouraganiin.

Toisen muistuttaessa teestä Ryu mietti hetken, mitä tämä tarkoitti ennen kuin tajusi. Hänen silmänsä kirkastuivat.
"Ai niin, se tee", hän sanoi ja hieman nolostunut puna kohosi hänen kasvoilleen hetkeksi. "Teen sinullekin sitä."
Elementalisti nousi ja asteli keittiöön laittamaan teen tulemaan. Sitten hän kiiruhti takaisin Ouraganin luokse. Jostain syystä hänen ei tehnyt mieli olla kauaa erossa haltian seurasta. Ryu kunnioitti tätä ja luotti tähän, olihan tämä nähnyt oikeastaan koko hänen elämänsä hetki sitten. Samalla hän kuitenkin tunsi itsensä hieman hämmentyneeksi ja alastomaksi. Ouragan oli nähnyt hänet alastikin, kun oli katsellut hänen muistojaan. Ryu ei oikeastaan tiennyt, halusiko olla samassa huoneessa haltian kanssa vai ei. Jos hän meni pois, hän halusi takaisin ja päin vastoin. Omituista.

Ouraganin sanat saivat Ryun jähmettymään hetkeksi paikoilleen ennen kuin hän todella tajusi, mitä toinen oli sanonut. Hän puri huultaan ja nojasi keittiön ovenpieleen, mihin oli jäänyt seisoskelemaan, vain että näkisi Ouraganin.
"Onko... Onko sinun aivan pakko lähteä?" hän kysyi hiljaa, mutta arveli haltian kuulleen sen huoneen toiselle puolelle. Olihan heikäläisillä hyvä kuulo. Ryu tuijotti lattiaan, koska ei halunnut nähdä Ouraganin ilmettä. Hän ei myöskään halunnut pidätellä haltiaa, jos tämä halusi lähteä, mutta toisaalta ei halunnut päästää tätä lähtemään. Hänen tunteensa olivat ristiriitaisia.

Ouragan heilautti kättään huolettomasti ja katsahti mustilla silmillään Ryuta.
"Voimani palautuvat muutamassa tunnissa. Mutta mikäli tosiaan haluat korvata tämän, voisit saattaa tehtäväni päätökseen ja esitellä minulle Tachen."
Ouraganin liikkumattoman oloiset silmät seurasivat nuoren muuttohaukan jokaista liikettä, tarkkaillen jatkuvasti. Jotenkin Ryu näytti paljon... eläväisemmältä. Puhdistuneelta, ehkäpä. Pahat muistot olivat ravistettu alas, aivan kuin mädät luumut puusta, jotta kypsät saisivat jäädä rauhassa elämään, ilman mätien varastamaa energiaa. Tällainen auttaminen ja toisen tekeminen iloiseksi sai aina Ouraganinkin hyvälle tuulelle, vaikkei sitä näkynyt päälle päin. Ainoa asia, mikä kertoi haltian olevan onnellinen, oli musiikki. Jälleen kerran, Ouragan alkoi laulamaan, vain koska oli hyvällä tuulella. Hän lauloi aina haltiakielellä, koska se oli hänen rotunsa tai lajinsa, miten asian halusi ilmaista, oma kieli. Se myös oli kauniimman ja soljuvamman kuuloista, kuin kankea, kulmikas ja ruosteinen ihmiskieli, mikä tuntui Ouraganista hyvin jäykältä huulilla. Se ei hengittänyt ja saanut haltiaa samalla tavalla onnelliseksi. Se sopi paremmin ihmisten, kuin hänen huulille. Laulu tuntui olevan paljon eläväisempää, jos Ouragan sai laulaa omalla kielellään. Sitäpaitsi, Ryu tuskin ymmärsi sanoja, joten teoriassa Ouragan olisi voinut laulaa mitä vain. Tällä kertaa hän lauloi tosin hyvin viattomista ja kauniista asioista, kuten keväästä, metsästä ja lintujen laulusta. Rauhalliseen, syvään ääneen sekoittui myös keittiöstä tuleva veden ääni. Se antoi mukavan pikku säväyksen.

Hyvä puoli Ouraganin taidoissa oli se, ettei hän itsekkään muistanut, mitä oli toisen mielestä pyyhkinyt pois. Muuten haltia olisi luultavasti jo seonnut kaikista pahoista asioista, joita hän oli nähnyt. Unohtamisen taito oli harvinaisen aliarvostettua. He kumpikaan eivät enää tienneet, mitä Sayshin kanssa oli tapahtunut. Ouragan saattoi rauhassa unohtaa koko asian ja jatkaa elämässä eteenpäin. Mutta silti, jälkikäteen asia hieman kalvasi. Antoiko se, että muisto oli paha, suoraan sanottuna painajaismainen, haltialle oikeuden viedä sitä pois? Asioita tapahtuu, koska niin oli tarkoitettu, se oli kohtaloa, joten oliko Ouraganilla mitään oikeuksia puuttua siihen? Huolestuttava ajatus, jos tästä seuraisi jotain ongelmia Ryulle. Ehkä hänen pitäisi seurata muuttohaukkaa pari päivää, ihan vain varmistuakseen, ettei hän ollut tehnyt mitään peruuttamatonta. Toisaalta, jos kohtalo olisi valinnut toisin, hän ei olisi luultavasti ikinä törmännyt Ryuhun.

Haltian laulu keskeytyi, hänen kuullessa Ryun kysymyksen. Mietteliäänä Ouragan siveli pitkillä sormillaan hiuksiaan. Hän ei halunnut päästää suustaan puolivalmiita ajatuksia.
"No... Minulle mikään ei tässä maailmassa ole pakko, ei edes kuolema. Mutta olen syntynyt ja kasvanut metsässä, sydämeni vaatii minua palaamaan sinne, vaikka haluaisinkin jäädä johonkin. Vaellusvietti on suuri."
Ouragan päätti sanansa mutinaan ja katseli taas ulos, missä katulamput loivat keinotekoista valoaan ja varjojaan ympäri katuja. Sade oli täplittänyt ikkunaan hauskan näköisiä kuvioita.
"Mutta voin varmaan jäädä vähäksi aikaa..."
Ouraganin ääni oli pikkuisen epävarma, tietämätön. Hän ei oikein tiennyt, halusiko lähteä vai jäädä. No, ainakin hän muutaman päivän seurais Ryun vointia muistin pyyhkimisen jälkeen.

Ouraganin laulu oli rauhoittavaa ja soinnukasta, Ryu olisi voinut kuunnella sitä loputtomiin. Haltian oli kuitenkin lopetettava, jotta tämä pystyi vastaamaan hänen kysymykseensä, mistä Ryu oli hieman pahoillaan. Kuullessaan Ouraganin vastauksen, hän puri huultaan tietämättä mitä sanoa. Niin, haltia oli vaeltaja eikä Ryu voinut sille mitään. Ennen pitkää tämä lähtisi.

Ouragan kuitenkin jatkoi sanojaan. Ryu katsahti ylös hämmästyneenä ja hymy - jota pystyi sanomaan jopa suloiseksi - ilmestyi hänen kasvoilleen.
"Jää vain, kyllä täällä on tilaa", hän sanoi. "Esittelen sinulle Tachen ja Acen niin saatte vaihtaa kuulumisia tai jotakin."
Ryu kääntyi kannoillaan ja pakeni keittiöön. Hän oli niin helpottunut siitä, että Ouragan jäisi edes vähäksi aikaa, että hän teki pienen tuuletuksen seinän takana. Ouraganin edessä hän ei kehdannut sellaista tehdä - saatika näyttää tunteitaan niinkään avoimesti.

Kun Ryu tuli keittiöstä kahden höyryävän teekupin kanssa, hänen ilmeensä oli tyyni ja rauhallinen. Hän asetti kupit pöydälle ja istuutui sohvalle.
"Haluaisitko teen kanssa jotakin purtavaa?" hän kysyi Ouraganilta kääntäen katseensa viimein haltiaan.

Ouragan tarkkaili vaivihkaa Ryuta, tämän mielentilan muutoksia ja teki omia tulkintojaan nuorukaisen ajatuksista. Ryu tuntui olevan hyvillään, kun haltia jäi hänen nurkkiinsa toistaiseksi. Se oli todella hämmentävää, eikä Ouragan osannut mitenkään suhtautua tai reagoida moiseen ystävällisyyteen. Hän ei ollut luottanut kunnolla ihmisiin vähään aikaan, mutta Ryuhun haltia uskalsi luottaa, edes jonkin verran. Ja oli mukavaa tietää, että Ouragan tapaisi pian molemmat etsimänsä pikkuhaltiat. Oli hauskaa pohtia, millainen entisestä oppilaasta oli tullut. Huvittavaa.
"En minä paljoa tilaa viekkään."
Ouragan mutisi itsekseen, Ryun häipyessä takaisin keittiöön. No, hän mahdutti itsensä vaikka sohvan alle, mikäli tilanpuute olisi käynyt liian suureksi. Ouragan ei ollut erityisen kranttu elinpaikkansa suhteen.

Haltia liikautti pikkuisen suippokorviaan, kuullessaan Ryun tulevan takaisin. Teen lämmin ja yrttinen tuoksu täytti pian ilman ja pelkkä sen aistimus sai Ouraganin raukeaksi. Ei tainnut olla niin paha vaihtoehto jäädä hetkeksi.
"Kiitos, en tarvitse."
Ouragan heilautti pikkuisen kättään torjuvasti. Hän ei juuri koskaan syönyt muiden seurassa, elleivät muut syöneet myös. Pelkästään haltian itsensä takia ei tarvinnut laittaa mitään. Ja hän pärjäsi pitkiä aikoja syömättä. Sitäpaitsi, muuttohaukka oli jo istunut alas, aivan turhaa oli juoksuttaa tätä uudelleen jonkin ruuan takia. Ouragan otti teekupin käsiinsä ja nuuhki hetken kuumaa juomaa, ennen kuin siemaisi sitä pikkuisen. Maistui aina yhtä hyvältä ja rauhoittavalta. Haltia ei juuri puhunut mitään juodessaan, mutta katseli intsensiivisesti mustilla silmillään Ryuta teekupin takaa, tarkkaillen, havainnoiden. Sitä ei kestänyt tosin kovin kauan. Hetkeksi Ouragan laski teekupin ja otti pikkuisen paremman asennon sohvalla, tarkastellen nyt asuntoa hieman paremmin. Oli hyvin hiljaista, mistään ei kuulunut turhia ääniä, jotka vain pilaisivat harmonian. Ryun asunto oli juuri sellainen, mitä tuollaiselta nuorukaiselta saattoi odottaa. Se oli siisti ja kaunis, ei mikään likainen poikamiesboxi. Sopivan kokoinen yhdelle henkilölle ja samalla tarpeaksi suuri ollakseen vieraanvarainen. Taiteellisesti ja yksinkertaisesti sisutettu. Ei yhtään hassumpi. Ouragan huokaisi syvään mukavasta olosta ja käänsi katseensa taas muuttohaukkaan.
"Mikäli en ole tunkeileva, olisi mukava kuulla jotain sinusta. Kertoisitko jotain itsestäsi?"
Hämmennyttävää huomata moista uteliaisuutta. Ouragan ihmetteli jälkeenpäin sanojaan, muttei katunut niitä tai lähtenyt korjailemaan tilannetta. Samapa tuo, Ryu tuskin kertoisi, jos ei haluaisi. Vaikka Ouragan oli muistoissa nähnyt suurimman osan tapahtumista, mitä Ryulle oli käynyt, oli aina mukavampi kuulla tarinoita toiselta, kuin katsella kuvia. Sitäpaitsi, Ouragan piti tarinoista.

Ryu ei tiennyt, mihin olisi katsonut, joten hän tuijotti teekuppiaan, välillä siitä hieman siemaisten. Ei olisi ollut mikään vaiva tuoda Ouraganille syötävää, päinvastoin. Ryu kuitenkin vain hymyili hieman ja nyökkäsi vastaukseksi haltian sanoille.

Tuli hetken hiljaisuus eikä Ryu aikonut rikkoa sitä ensimmäisenä. Hänen oli helppo olla hiljaa ja tyynenä - kuten myös kylmänä ja etäisenä, mitä hän ei nyt kuitenkaan ollut. Hiljaisuus ei tuntunut vaivaantuneelta, mutta hän oli kuitenkin hyvillään Ouraganin puhuessa jälleen. Siitä hän ei ollut kuitenkaan hyvillään, mistä haltia alkoi puhumaan. Ryu vilkaisi Ouragania hieman vältellen ja siemaisi teetään.
"Ei minulla ole paljoakaan kerrottavaa itsestäni", hän sanoi hiljaa. "Mitä haluaisit tietää? Voin kyllä kertoa sinulle... Mutta etkö sinä juuri nähnyt muistoihini vähän aikaa sitten?" Ryun mieleen ei juolahtanut, ettei Ouragan välttämättä muistaisi siitä mitään.

Ouragan joi pikkuisen teetä, se maistui niin hyvältä ja rauhoittavalta, kuin hän muisti. Hän oli juonut samaa teelaatua ties kuinka pitkään ja sen tuoksu sekä maku olivat niin kotoisia, toivat mieleen rauhalliset päivät Mercuren kanssa. Kuitenkaan se ei näyttänyt kummemmin rauhoittavan Ryuta. Poikaparka oli jotenkin vaivaantunut, mutta se ei johtunut haltian seurasta, sen Ouragan aavisti. Ehkäpä se johtui kysymyksestä, sillä Ouragan oli huomaavinaan pienen jännittyneisyyden ystävässään, kysymyksen tultua ilmoille. Ouragan tarkkaili vaivihkaa jokaista Ryun elettä ja sanaa. Kuitenkaan haltia ei enää vastannut Ryun kysymykseen, mitä hän haluaisi ystävästään tietää, keskittyi vain juomaan teetä. Ouragan ei hetkeen puhunut yhtään mitään.
"Näytät väsyneeltä, ehkäpä sinun pitäisi mennä nukkumaan. Ja minä kyllä löydän nukkumapaikan itse, en tarvitse peittelyä enkä hyvän yön suukkoa."
Ouragan sanoi lopulta, sivuuttaen edellisen keskustelun täysin. Ouragan oli nähnyt osan Ryun menneisyyttä ja vasta nyt hän ymmärsi, miten tahditon kysymys oli ollut. Haltia oli tarkoittanut lähinnä, että Ryu voisi kertoa niitä näitä, kuten suosikkipaikkansa kaupungissa tai lempieläimensä tai värin mistä piti vähiten. Mutta varmaan toinen oli luullut haltian utelevan niitä kipeimpiä muistoja, joista ei varmasti ollut hauskaa puhua. Eikä Ouragan halunnutkaan tietää enempää.
"Ymmärrän kyllä, mikäli et halua puhua itsestäsi sen kummemmin. Ehkäpä oli tahditonta kysyä asiaa, olen pahoillani."
Ouragan puki lopulta ajatuksensa sanoiksi, muttei puhuessaan katsonut kertaakaan Ryuta. Häntä oli alkanut hävettämään oma typeryytensä. Haltia joi vielä teekuppinsa tyhjäksi ja laski sen sitten pöydälle, ottaen samalla taas huilunsa esille. Ehkäpä hän voisi soittaa Ryulle jotain rauhoittavaa unimusiikkia, auttaisi nukahtamaan nopeammin. Ulkona ei enää satanut, mutta maailma tuntui olevan hyvin pimeä ja olematon sillä hetkellä. Tässä pienessä huoneistossa sentään oli valoa ja elämää, siellä olivat he kaksi. Ouragan nosti huilun huulilleen ja alkoi taas soittaa hiljaista, rauhallista musiikkia. Sen sävelet tuntuivat pitkiltä ja rauhallisilta, aivan kuin aaltojen liike tai joen virtaaminen. Ouragan vähän väliä tarkkaili Ryuta ja tuon reaktioita. Tämä oli yksi ensimmäisiä kertoja, kun haltialla oli hyvä olla. Hänestä oli mukavaa vain istua siinä sohvalla, soittaa huilua ja katsella ystäväänsä. Mitä muuta hän tarvitsisi? Ehkäpä Ouraganin raukea olo vaikutti myös musiikkiin. Ainakin se rauhoitti.

Ryu siemaili teetä hiljaa miettien. Mitä hän voisi kertoa Ouraganille? Hän itse halusi tietää toisesta enemmän, mutta ei kehdannut kysyä suoraan. Ties vaikka se loukkaisi haltiaa jotenkin. Eihän hän loppujen lopuksi tiennyt tästä juuri mitään. Ryu ei ollut hyvä tyhjänpäiväisessä rupattelussa, vaikka olikin baarissa töissä. Hänellä oli vielä paljon opittavaa kanssakäymisistä muiden olentojen kanssa.

Ouraganin sanat havahduttivat hänet ja hän vilkaisi haltiaa hieman hymyillen.
"Sinä saat nukkua ihan missä haluat, vaikka sängyssäni", Ryu sanoi. Häntä kyllä väsytti hieman, kieltämättä. Mies siemaisi taas teetä, jonka rauhoittava vaikutus alkoi tuntua hänen jäsenissään. Hänen olonsa oli koko ajan rennompi.
"Ei se mitään. En vain oikein... osaa puhua itsestäni", Ryu sanoi kiertäen molemmat kätensä lämpimän teekupin ympärille. "Minäkin haluaisin tietää sinusta enemmän", hän sanoi sitten varovasti ja lisäsi nopeasti: "Mutta ei sinun ole pakko kertoa mitään. Kerrot, kun sinusta tuntuu siltä." Elementalisti hymyili ja joi loputkin teestään, asettaen tyhjän kupin pöydälle.

Raukeana Ryu nojasi sohvan nurkkaan ja hymyili jälleen.
"Kiitos teestä. Se oli oikein hyvää", hän sanoi hiljaa. Kohta alkoi kuulumaan Ouraganin huilun suloinen sävel, joka rauhoitti nuorta elementalistia yhä enemmän. Se rentoutti ja hän sulki silmänsä. Purot solisivat, metsät humisivat ja kaislikot suhisivat hänen mielessään ja huilun sanattoman kaunis sävel vaivutti elementalistin pian uneen.

Ouraganille ei olisi tuottanut suurempia ongelmia kertoa itsestään, hän vain harvemmin keksi mitään kerrottavaa. Toki hänellä oli kymmeniä tarinoita elämänsä varrelta, mutta ne eivät oikein tuntuneet kiinnostavilta. Sitäpaitsi, Ryu saisi kyllä kuulla hyvin paljon Ouraganista, kunhan haltia nyt tapaisi Tachen ja saisi kertoa kaiken. Ouragan soitti mietteliäänä huiluaan, antoi osan ajatuksista ja tuntemuksista tulla esille musiikin muodossa, vaikkei niitä voisikaan ymmärtää. Haltia ei ollut erityisen innokas puhumaan, joten oli sinäänsä harmi, ettei musiikin kieltä voinut ymmärtää. Hän olisi mieluummin soittanut koko elämäntarinansa, kuin puhunut. Lopulta kuitenkin Ouragan laski huilun huuliltaan ja katsahti Ryuta, kertoakseen jotain. Mutta valkotukan hämmästykseksi, toinen oli nukahtanut siihen sohvalle.
"Ryu? Hei, Ryu, herää.."
Ouragan kuiskasi, ja tönäisi hiukan miestä olkapäähän, mutta ei reaktiota. Selvästi Ryu oli samantien vaipunut syvään uneen. Ouragan huokaisi syvään ja pudisteli päätään. Hän tiesi, että saisi halutessaan Ryun sängyn lainaksi, mutta haltia ei ollut niin epäkohtelias, että olisi vienyt talon isännän nukkumapaikan. Koska Ryu ei suostunut heräämään, itseasiassa toinen vain käänsi kylkeään mielenosoituksellisesti, Ouragan nosti aivan varovasti nuoremman miehen syliinsä ja kantoi tämän nukkumaan makuuhuoneeseensa. Ryu oli hyvin kevyt kannettava, ja hänestä huokui samanlainen voima, mitä haltia oli joskus havainnut voimakkaissa tuulissa. No, olihan toinen sentään ilmaelementisti. Löydettyään oikean huoneen, Ouragan laski varovasti Ryun vuoteelle ja vielä peitteli toisen, ennen kuin poistui äänettömin askelin huoneesta.

Ouragan yritti nukkua sohvalla, muttei oikein kyennyt siihen. Ei sillä, että sohva olisi huono, se oli loistava paikka nukkua, mutta Ouragan oli vähän huono nukkumaan sisätiloissa. Hän kaipasi ulkoilmaa, tuulen kosketusta kasvoillaan. Vähin ääniin Ouragan nousi sohvalta ja livahti ulos ikkunasta, jättäen sen hieman raolleen. Ouragan kiipesi ketterästi kuin kärppä ylös talon katolle ja istahti tiilein vuoratulle alustalle. Ilma oli selvästi parantunut huomattavasti, ilmassa tuoksui myrsky ja ukkonen, mutta ne olivat kaukana, eikä enää edes satanut. Katto oli märkä, joten Ouragan istui viittansa päällä, ja katseli pimeää, nukkuvaa kaupunkia, jota katuvalot täplittivät siellä täällä. Haltia alkoi uudelleen soittaa huiluaan, jonka ääni luikerteli vienona ympäri yötä.

Ryu ei herännyt Ouraganin hiljaiseen herättelyyn, tuskin edes huomasikaan sitä unensa läpi. Hän nukkui hyvin, näkien unta metsistä ja tuulesta. Hän näki unessaan myös Ouraganin huiluineen, tunsi tuulen ja lähti lentämään. Hän kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, tunsi olevansa pelkkää ilmaa. Kevyempi kuin höyhen.

Ryu heräsi aamuauringon säteiden osuessa ikkunaverhojen välistä hänen silmiinsä. Hän ei ensin hahmottanut, missä oli, mutta tunnisti sitten oman huoneensa. Eilisen tapahtumat alkoivat muistua hänen mieleensä ja siten myös Ouragan. Miten hän oli päätynyt sänkyynsä? Hän muisteli nukahtaneensa sohvalle. Ja missä oli Ouragan? Viimeinen muistikuva oli se, että toinen oli istunut hänen vierellään soittamassa huiluaan. Niin, huilu. Ryu nousi vuoteesta terästäen kuuloaan. Aivan kuin hän olisi kuullut heikosti sen äänen.

Ryu kiiruhti olohuoneeseen ja katsoi ympärilleen. Haltiaa ei näkynyt missään. Eiliset teekupit olivat vain pöydällä. Huilun ääni kuitenkin kantautui voimakkaampana elementalistin korviin ja silloin hän huomasi avonaisen ikkunan. Ouragan oli varmaankin ulkona. Ryu kurkisti ikkunasta, mutta ei nähnyt haltiaa missään. Ääni tuli kuitenkin nyt niin läheltä, ettei Ouragan voinut olla kaukana.
"Ouragan?" Ryu kutsui varovaisesti ja tähyili ympärilleen, tajuamatta kuitenkaan katsoa ylös.

Ouragan saattoi valvoa öisin, mikäli hänellä oli paljon ajateltavaa tai muuten vain sellainen tunne. Nyt syystä tai toisesta, haltia oli ollut katolla jumittamassa koko yön, välillä soittanut huilua ja välillä nukkunut muutaman tunnin. Hän heräsi melkein samaan aikaan auringon kanssa ja hetken aikaa meditoi myös ja venytteli samalla kehoaan. Ainakin Ouragan vielä muisti, missä hän oli. Ja hän muisti Ryun. Niinpä niin, Ryu. Jossain vaiheessa haltia oli ehtinyt pohtia myös tuota nuorta miestä, lähinnä hänen kurjaa menneisyyttään. Yleensä Ouragan oli melko jäätävä haltia, hän ei luonut syviä tunteita ketään kohtaan, mutta hän ei halunnut jättää Ryuta yksin. Jokin tuossa miehessä oli, miksei Ouraganilla ollut kiire pois hänen luotaan. Mutta haltia ei osannut selittää asiaa, edes itselleen. No, ehkä hän voisi jonkin aikaa pysytellä kuvioissa ja ottaa selvää. Äkisti Ouragan kuuli kuitenkin nimeään kutsuttavan. Se havahdutti haltian ajatuksistaan ja huilun ääni lakkasi samantien. Äänettömästi Ouragan hiipparoi katon reunalle ja kurkisti sen ylitse, tuijottaen nyt ylösalaisin Ryuta suoraan silmiin.
"Kutsuit?"
Haltia kohotti hieman toista kulmaansa kysyvästi ja pudottautui jaloilleen ikkunalaudalle.

Kepeästi Ouragan luikerteli ikkunasta takaisin sisään ja asteli takaisin sohvan luokse, sivellen paksulla letillä olevia hiuksiaan.
"Kiitän vieraanvaraisuudestasi. Mutta etten olisi epäkohtelias, joudun kertomaan, että kannoin sinut vuoteeseesi, kerta olit nukahtanut sohvalle. Joten, pahoittelen, mikäli se oli sinusta epämiellyttävää."
Ouragan ei mielellään koskenut muihin ilman lupaa, joten hän kertoi jälkikäteen, jos jotain merkittävää oli tapahtunut. Sitäpaitsi, haltiasta se oli lähinnä kohteliasta. Asiasta toiseen, Ouragan kääntyi nopeasti ympäri ja katseli mustilla silmillään Ryuta intensiivisesti, aivan kuin olisi voinut nähdä toisen sieluun.
"Toivoisin, että voisit esitellä minulle nyt Tachen? Sen jälkeen, en häiritse sinua tai häntä enempää. Lupaan lähteä samantien."
Ouragan nosti hieman toista kättään, kuin vannoisi valaa. Ryu oli ollut hyvin ystävällinen antaessaan haltian jäädä, mutta tuskin toinen halusi tämän enempää katsella Ouragania nurkissaan.

Ryu kohotti katseensa ylös kuullessaan tutuksi käyneen, syvän äänen yläpuoleltaan. Mitä ihmettä Ouragan teki taivaassa? Hetkinen, ei tämä ihan taivaassa ollutkaan, katolla vain. Ryu naurahti hieman omalle typeryydelleen ja teki tilaa, jotta toinen pääsisi takaisin sisälle.
"Luulin, että olit kadonnut jonnekin, mutta sitten kuulin huilusi. Enkä siltikään tajunnut, missä olit", Ryu sanoi huojentuneena ja hieman nolona. Hän mietti, mitä olisi tehnyt, jos toinen olisi tosiaan lähtenyt sanomatta edes hyvästejä. Sellainen ei kuitenkaan vaikuttanut Ouraganin tapaiselta.

Ryu seurasi Ouragania katseellaan ja hänen kasvoilleen nousi pieni punastus haltian puhuessa. Nyt selvisi siis, miten hän oli päätynyt sänkyyn.
"Ei se ollut epämiellyttävää", hän sanoi nopeasti. "Pikemminkin haluan kiittää sinua siitä. Joten kiitos." Hän hymyili hieman ujosti.

Ouraganin yhtäkkinen katse naulitsi Ryun paikoilleen. Vasta nyt hän oikeastaan tajusi, miten komea haltia oli. Hänestä tuntui, että olisi voinut hukkua noihin mustiin silmiin. Ryun valkeat silmät tapittivat toista odottavasti. Haltialla oli selvästi jotakin sanottavaa. Ja haltia puhuikin, mutta sanat eivät miellyttäneet Ryuta lainkaan. Hän laski katseensa nopeasti ja alkoi sormeilla hiuksiaan.
"Ai niin", hän sanoi, yrittäen olla kuulostamatta liian apealta. Haltian sanat olivat kuitenkin olleet kuin isku vyön alle. Ryu oli hetkeksi unohtanut, että Ouragan oli tullut tänne vain Tachen tavatakseen. Niin ja Acen. Haltiaa tuskin kiinnosti Ryun kaltainen ihminen tuota enempää.
"Jos... jos sinulla ei ole kauhea kiire, voisimmeko ensin syödä vähän aamupalaa? Minulla on hedelmiä keittiössä."
Ryu ei edes odottanut vastausta vaan paineli keittiöön. Hetken elementalisti seisoi tiskialtaaseen nojaten, puristaen sitä rystyset valkoisina, ennen kuin alkoi huuhtelemaan omenoita, mandariineja ja banaaneja kulhoon, jonka hän pian kiikutti olohuoneeseen hymy kasvoillaan.

"Niiden pitäisi olla ihan hyviä. Ota vain, jos sinulla on nälkä. Minulla ainakin on", Ryu sanoi ja otti mandariinin, kuori sen nopein liikkein ja alkoi syödä. Hän oli ottanut myös kulhollisen pähkinöitä mukaansa keittiöstä ja nekin olivat tarjolla.

Ouragan oli melko hyvä tekemään havaintoja ja huomaamaan joitain asioita muista. Vaikutti siltä, että Ryu oli odottanut jotain aivan muuta, mutta tunnelma latistui samantien Ouraganin puhuessa. Sen näki miehestä samantien, hän oli selvästi pettynyt, tai vain palautettu takaisin maanpinnalle. Sen enempää haltia ei osannut, eikä halunnut, tulkita. Muuten hän voisi alkaa luulemaan omiaan, eikä Ouragan mielellään luonut pelkkien luulojen perusteella mitään ajatusta kenestäkään. Haltialle tuli pikkuisen paha mieli, nähdessään Ryu noin apeaksi muuttuneena. Hän halusi sanoa jotain ystävällistä, mutta Ouragan ei ollut luonteeltaan sellainen, hän harvemmin osasi sanoa mitään hauskaa tai lohdullista.
"Älä käsitä väärin, olen hyvin kiitollinen yösijasta."
Ouragan sanoi varmuuden vuoksi, mikäli haltia ei vaikuttanut tarpeeksi kiitolliselta. Olisiko hänen pitänyt maksaa jotain yöpymisestä ja ruuasta? Hänellä ei valitettavasti ollut rahaa.

Ouragan meinasi juuri kysyä asiaa, kun Ryu ehti jo puhua aamiaisesta. Haltia oli pikkuisen hämmentynyt ja kallisti päätään, osaamatta sanoa mitään. Yleensä suhteellisen ilmeettömillä kasvoilla oli hämmennystä.
"No..Eihän minulla koskaan ole kiire."
Ouragan vastasi lopulta myöntävästi ja kohautti harteitaan hieman. Ouraganilla ei ollut oikeastaan kotia, mihin palata. Hänellä ei ollut paikkaa maailmassa, joten hänellä ei ollut myöskään koskaan kiire. Kuullessaan juoksevan veden äänen, Ouragan istahti sohvalle risti-istuntaan, oikein tietämättä, olisiko ollut parempi kieltäytyä aamiaisesta. No, ei hän halunnut Ryun näkevän nälkää, joten ainakin nuorukainen saisi syödä.
"Näytit hieman huolestuneelta äsken, sinun kannattaisi juoda valkomurattiteetä, se rauhoittaa."
Ouragan mutisi, Ryun palatessa hedelmien kanssa takaisin. Ja vielä pähkinöitäkin, ihanaa. No, ei ollut haltian asia jaella toisille neuvoja, joten hän ei puhunut sen enempää valkomuratista, vaan otti kulhosta banaanin, alkaen kuorimaan sitä, ja haukkasi palasen.

Valkomurattiteetä? Ryu ei ollut kuullutkaan sellaisesta, mutta hän ei ollutkaan kovin asiantunteva kasvien suhteen.
"Pitää käydä ostamassa sitä sitten", hän mutisi mutustaessaan mandariinia. Se oli nopeasti syöty ja hän kurotti ottamaan pähkinöitä. Samalla hän sattui vilkaisemaan Ouraganiin.

Ryu puristi pähkinät vahingossa miltei rikki. Haltia ei näyttänyt itse edes tajuavan, miten eroottiselta tämän banaaninsyönti näytti. No, kuinka olisikaan tajunnut? Hänen reaktionsa oli shokki myös hänelle itselleen. Ryu punastui rajusti ja käänsi katseensa pois haltiasta, tunkien pähkinöitä suuhunsa. Hän vaikutti varmaankin omituiselta Ouraganin silmissä ja sätti mielessään itseään tyhmäksi. Sitten häneen iski pelottava ajatus. Ei kai hän vain ollut ihastunut haltiaan? Siinä tapauksessa olisi parempi hankkiutua tästä eroon mahdollisimman pian. Hänen ihastumisistaan ei ollut koskaan seurannut mitään hyvää.

Ryu yskähti hieman ja otti omenan, vältellen katsomasta banaaneja kulhossa tai Ouragania.
"Tache ja Ace yllättyvät varmasti nähdessään sinut", hän sanoi mitään sanomattomalla äänensävyllä, kuin olisi jutellut säästä. "Mutta luulen, ettei meidän kannata kiirehtiä heidän luokseen. Heillä voi olla... jotakin kesken näin aamutuimaan." Ryu sanoi ja tajusi vasta sitten, mitä oli edes sanonut ja punastui taas. "Tai siis, he ovat varmaankin vielä sängyssä." Hän punastui enemmän. "Nukkumassa."

Eihän tästä tullut mitään. Hän ei tuntenut olevansa oma itsensä. Ryu puri hampaansa yhteen, jotta ei olisi sanonut enää yhtään tyhmää lausetta. Selvästikin tämä oli ihastusta. Mitä pikemmin he lähtisivät Tachen ja Acen luo, sen parempi. Se vain ei tainnut käydä ihan päinsä. Juurihan hän oli sanonut, että heidän kannattaisi odottaa. Ryu haukkasi omenaansa ja yritti keskittyä siihen. Häntä nolotti.

Hieman kummastuneena Ouragan katsahti kesken ruokailun Ryuhun, joka näytti jokseenkin..erikoiselta. Haltia ei viitsinyt sanoa asiaan mitään, mutta oli hän pikkuisen kummastunut miehen yllättävästä reaktiosta. Ouragan jätti toistaiseksi asian sikseen ja antoi Ryun ahtaa rauhassa pähkinöitä itseensä, haltia keskittyi omaan aamiaiseensa. Samalla hän pohti, mitä mahtaisi kertoa Tachelle, tavatessaan hänet. Ja mitä Acelle mahtoi kuulua? Voi hänen vanha oppilaansa, haaveileva ja muissa maailmoissa oleva Ace. Ouragan oli joskus sanonut opetuksissaan, ettei Ace saisi missään tilanteissa halata opettajaansa, mutta Ouragan ei enää ollut hänen opettajansa, joten olisi hauska nähdä, tajuaisiko nuori haltia asiaa. Ace ei ollut ihan tyhmä, joten varmaan Ouragan saisi jonkinlaisen jälleennäkemisen halauksen.
"Älä sentään tukehdu pähkinöihin."
Ouragan varoitteli, kuullessaan Ryun hieman yskivän. Mies oli kyllä melkoisen innokkaasti pähkinöitä natustanut, joten Ouragan hieman kohotti kättään, valmiina taputtamaan muutaman kerran Ryuta selkään, mikäli joku ilkeä pähkinä jäisi kurkkuun kiinni. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vain Ryu saattoi jopa puhua. Tosin sanavalinnat saivat jopa Ouraganin pikkuisen huvittumaan ja haltia yskäisi pikkuisen, peittääkseen asian.
"Ymmärsin kyllä. Nukkumassa tai eivät, aamu on tosiaan aikainen, joten ehkä meillä ei ole kiire."
Ouragan napsi muutaman pähkinän ja alkoi sitten kuoria mandariinia.

Mutta jostain syystä haltia aisti, että Ryu oli pikkuisen kiusaantunut jostain syystä, vaikkei Ouragan tosiaan tiennyt mistä. Oliko hänen seuransa niin ikävää? Ainakaan Ryu ei ollut aivan täysin tässä ajassa ja paikassa mukana. Ouragan nousi vähin äänin sohvalta, ja käveli jonkin aikaa ympäri asuntoa, kunnes parkkeerasi itsensä jonnekkin keittiössä olevan ikkunan tienoille ja nojasi seinään, napsien mandariininpalasia.
"Kukaan ei pakota sinua tulemaan mukaan, ellet halua. Pelkkä osoite riittää."
Ouragan sentään puhui, ettei olisi aivan epäkohtelias. Mutta jos Ryu ei viihtynyt hänen seurassaan tämän enempää, Ouragan lähti kyllä. Hän voisi hyvin maleksia kaupungilla aamun, ja käydä sitten tapaamassa nuoria haltioita.